Joka sana, minkä hän nyt lausui, toi minulle tuskaa. En koskaan unhoita
hänen sanojaan ja kummallista hyvästijättöämme.
Kun istuuduin uudestaan, niin alkoi Maud:
— Niinä iltoina, jotka auttoivat sinua, minä muutuin henkisesti.
Muistan miten sanat tulvana virtailivat ylitseni. Ihmiset, tapahtumat,
elämänkohtalot — kaikki koskena kuohuivat ympärilläni. Minä tunsin
vain ääretöntä väsymystä. Ja kuitenkin minä tunsin myötätuntoisuutta
sinua kohtaan. Kuitenkin minä rakastin sinua. Mutta sinun puhuessasi
minä ikävöitsin ulos elämään. Sen sinä unohdit, Karsten. Sinä et vienyt
minua koskaan sinne. Minä otin kaikki mitä sinä annoit, mutta en
jaksanut kantaa sitä. Ja mitä minä olin sinulle antanut, sille sinulla
ei ollut tilaa.
Etkö ymmärrä minua vieläkään? Tai alatko edes ymmärtää? Minä rakastin
sinua, ja minä tiesin, että minun täytyy koettaa kantaa. Ilta illalta
sinä tulit, eikä päivääkään kulunut, ettet olisi kertonut minulle
jotain uutta. Muistatko kihlauksemme? Sinä tulit luokseni pieneen
huoneeseeni tai sinä noudit minua ja me menimme ulos. Sinä aloit jo
silloin. Ja minun tunteeni sinuun olivat niin voimakkaat, että laskin
kuinka monen päivän perästä häämme vietetään, voidakseni järjestää
niin, etten jättäisi sinua koskaan yksin. Sinun ei tarvinnut selittää
ajatuksiasi, Karsten. Minä ymmärsin jo silloin, kun kerroit minulle
sellaista, että se oli minulle vain hieno varoitus. Sinä varoitit minua
selvin ja suorin sanoinkin. Sanoit selvästi, että sinun luonasi minä en
koskaan löytäisi onnea, ja sinä olit epätoivoinen minun vuokseni, että
olit koskaan minua tavannutkaan. Mutta kaikki sellainen sitoi minua
vain voimakkaammin kohtaloosi. Ja samalla kertaa se väsytti minua. Minä
väsyin elämään. Olin lapsellinen uskoessani, että minulla olisi voimaa
saada sinut muuttumaan. Hän tarvitsee onnea, ajattelin minä. Jaa,
minä olin niin lapsellinen tai niin tyhmä tai niin lohduttamishaluni
vallassa — mitä vain tahdot — että ajattelin: Kukaan muu ei voi sinulle
lahjoittaa onnea kuin minä. Se oli haaveilua. Opin liian hyvin, että se
oli vain uinailua. Mutta herätäkseni siitä uinailustani minä tarvitsin
aikaa. Lopulta kuitenkin näin, etten voinutkaan antaa sinulle sitä
onnea, mitä sinä vaadit. Herättyäni minä huomasin eläväni entisessä
yksinäisyydessäni. Se, minkä kantamisessa olen sinua koettanut auttaa,
Karsten, olikin uuvuttanut voimani. Se oli uudestaan muuttanut koko
sisäisen elämäni. Ja kun katselin avoimin silmin ympärilleni, niin
silloin huomasin eläväni vanhassa yksinäisyydessäni, köyhempänä ja
kurjempana kuin ennen kuin sinut tapasin.
Senjälkeen minä aloin luisua pois sinulta ja jätin taisteluni. Usko
minua, siihen viipyi kauvan ennenkuin niin tein.
Hieman toista vuotta tämän jälkeen minä tapasin Rolfin. Ei, istu
vain, Karsten. Kuuntele minua nyt niinkuin minä olen vuosi vuodelta
kuunnellut sinua. Siitä on jo kauvan, mutta kerran se kuitenkin on
tapahtunut. Ja voithan sinäkin kerran olla kuulijana. Sinä olet minulle
sen melkein velkaa.
Rolf ei antanut minulle niin paljon. Mutta kuitenkin siihen sisältyi
kaikki. Hän ymmärsi minua kokonaan, Karsten, minun tarvitsematta sanoa
mitään hänelle. Hän tunsi sinuakin paremmin kuin uskotkaan, ja hän
pitää sinusta, vaikket nyt voi sitä koskaan uskoa. Suhteemme alkoi
siten, että hän puhui sinusta kahdenkesken ollessamme. Älä luule,
että minä olisin hänelle kertonut mitään siitä, mitä olit minulle
uskonut. Hän tiesi sen kuitenkin, Karsten. Kaikki sinussa yhdistyneet
huomattavat vastakohdat, tulisuutesi, lempeytesi, luonteesi valo-
ja varjopuolet, surusi ja ilosi hän ymmärsi. Ja hän aavisti enemmän
niitten syitä kuin voit uskoakaan. Kun sinulla oli pahat päiväsi, niin
minä pakenin hänen luokseen. Hänhän kävi usein luonamme ja sinä jätit
myöskin usein meidät kahden kesken.
Mutta sinä johdit meidät yhteyteen. Ja sitäpaitsi minä olin väsynyt.
Sinä olit minut väsyttänyt, Karsten. Sinä pyysit niin äärettömän paljon
enemmän kuin itsekään tiesit.
Ja sinä epäilit minua aina. Sinä kiusasit häntä myöskin. Sinun
ystävyytesi samoinkuin rakkautesikin on julmaa. Sinä kidutat toisia
sillä, ja sinä loukkaudut niin helposti, että sillä hetkellä, jolloin
vähimmän voi aavistaakaan, sinua on loukattu. Silloin sinä vaikenet. Ja
silloin voi tuntea itsensä rikolliseksi. Tai sinä puhut. Ja jokaisesta
sanastasi heijastuu sairaloinen epäilyksesi minua kohtaan, häntä
kohtaan, kaikkia kohtaan.
Hänellä oli kykyä ottaa minut vastaan sellaisena kuin silloin olin,
eikä hän kysellyt minulta koskaan.
Maud vaikeni äkkiä. Ymmärsin, että hän tahtoi sanoa jotain, joka häntä
erikoisesti vaivasi. Siksi rohkaisin häntä siihen. Silloin hän sanoi:
— Hän ei vaatinut koskaan, että minun olisi täytynyt olla niin kokonaan
hänen, kuin sinä olet vaatinut. Minä en voi sitä, Karsten. Sillä
minussa on ehkä jotain jäykistynyttä, tai ehkä se on aina ollut niin —
kuinka sanoisin — luoksepääsemätöntä. Minullakin on vaatimuksia, joita
ei ole aina tyydytetty. Minäkin olen ihminen, Karsten.
Nainen, joka olisi ollut sinun vaimosi, eikä mitään muuta kuin vaimosi,
nainen, joka olisi sulkeutunut kanssasi huoneisiisi, hoitanut sinua,
elänyt kanssasi eikä ajatellut mitään muuta kuin sinua ja mikä on sinun
— sellainen nainen olisi tehnyt sinut onnelliseksi, Karsten, jota minä
en ole koskaan voinut.