— Nyt tiedät, miten minun käy. Nyt tiedät, etten minä kuitenkaan jätä
sinua jakaakseni hänen menestystään. Usko minua, Karsten, sellaisten
naisten kuin minä olen, ei pitäisi koskaan mennä naimisiin. He
levittävät onnettomuutta kotiin. Muistatko kun kerran tuittupäissäsi
sanoit minua metsänhaltiattareksi. Niissä sanoissasi oli enemmän totta
kuin aavistitkaan.
Nyt unhotetaan se. Tuo kaikkihan on niin vähäpätöistä. Kaikki muu, kuin
mitä nyt olen sinulle sanonut, on kerrassaan arvotonta. Se, mitä on
ollut ja on, ei voi mitenkään hävitä.
Minä tahdon vieläkin kertoa sinulle erään seikan nuoruudestani. Se
voi näyttää arvottomalta. Mutta se merkitsee minulle paljon. Ja se
on kyllin auttanut minua vierautumaan sinusta. Sillä sinä tiedät,
Karsten, ettet sinä aina ole ollut minulle niin vieras. Sitähän et
ole voinut unhottaa. Se, mitä tällä tarkoitan, on, että kasvaessani
kerroin niin vähän itsestäni. Minusta tuntui, että niin piti ollakin.
En ajatellut ensinkään, että kaikkien ihmisten pitäisi olla sellaisia.
Mutta ajattelin, että minun pitäisi olla niin. Jopa nimitinkin sitä
ajatuksissani tuolla suurella sanalla: kohtaloni. Mitä haaveilin ja
mitä ikävöitsin, sanalla sanoen kaiken sisäisen minuuteni minä tahdoin
kätkeä. Enkä koskaan ilmaista kellekään. Oli ikäänkuin olisin uskonut,
että se mitä annoin pois tekisi minut vähäpätöisemmäksi ja huonommaksi.
Älä luule, Karsten, että sillä mitä nyt sanon, tahtoisin tehdä itseni
paremmaksi kuin olen. Tai että tahtoisin jotain salata. Odota, odota!
Voi tapahtua, että saat kuulla sellaisia asioita, jotka saavat sinun
unohtamaan sen, mitä minä nyt sanon, ja uskot näkeväsi vain pahaa
unta. Muistatko, Karsten, mitä Harry kerran pienenä ollessaan sanoi
aivan odottamatta. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli sen saanut. Olimme
molemmat yhtä ihmeissämme. "Harrystä tuntuu", sanoi hän, että "koko
tämä mailma on vain unta." Olimme saaristossa, ja Harry oli silloin
vähän yli neljän vuoden. Mistä lapset sellaista saavat? Kukaan sitä ei
osaa selittää. Kukaan ei tiedä sitä. Harvoin osaamme itsekään selittää
selvemmin elämästä puhuessamme.
Maud asettui rynkämöisilleen pöytää vasten ja laski päänsä miettien
käsien varaan. Ihmeellinen hymy tuli hänen huulilleen.
— Uskon aivan alusta saakka pelänneeni miehen ja naisen yhteiselämää
ja kaikkia mitä siihen sisältyy, sanoi hän äkkiä. Kauvan ennenkuin
tiesinkään mitä sellaiseen elämään oikeastaan kuuluikaan. Sitten hän
jatkoi muuttuneella äänellä. Sinä et voi aavistaakaan, mitä se tahtoo
sanoa, ettei koskaan ole uskonut itseään kenellekään. Sinullahan on
ollut siinä suhteessa niin kovin helppoa. Sinä elit tosin tavallasi
yksin. Mutta sinä tapasit kuitenkin silloin tällöin jonkun ihmisen,
jolle voit uskoa sisimmät salaisuutesi. Ja kun niin sattui, niin sinä
teit sen rajattomasti. Enemmän kuin luuletkaan sinä olet nauttinut
kaikesta siitä, mitä minulta on aina puuttunut. Kun tulin luoksesi,
niin silloin olin valmiina saada vain lahjoittaa sinulle kaikki, mitä
olin säästänyt. Sillä minä tunsin niin, Karsten. Odotin ja odotin saada
antaa kaikki sinulle. Mutta minä en saanut tehdä sitä.
Katsahdin epäillen Maudiin ja vastasin:
— Eikö tuo kaikki ole vain tyhjiä sanoja?
Hän pudisti tarmokkaasti päätään.
— Tiedän oikein hyvin, että se tuntuu sinusta siltä, myönsi hän. Minä
pyydän vain sinua kuuntelemaan sanojani ja muistamaan ne niin hyvin
kuin voit. Muistatko ensi aikojamme? Muistatko kuinka usein sinulta on
päässyt huuliltasi, että ikävöitsit sitä aikaa takaisin? Minä en ole
koskaan ikävöinyt.
Vastenmielisyyteni, joka tämän keskustelun aikana oli ollut kokonaan
unohtumaisillaan, tuli taas näitten sanojen mukana mieleeni.
Voimakkaammin kuin tahdoinkaan sanoin minä:
— Älä puhu siitä ajasta pahaa. Se oli parhain ja ainoa onnemme aika.
Siihen sisältyy kaikki, mikä meillä on muistamisen arvoista, kun
kerran...
Keskeytin lauseeni. Sillä en tahtonut suoda Maudille sitä riemua, jonka
olin nyt valmistaa hänelle hänen vuokseen.
— En usko sanaakaan puheestasi, sanoin sensijaan. Kaikki valheesi ja
lorusi paljastavat vain liian hyvin mitä nyt on tapahtunut, mutta
menneisyyttä ei.
Maudin ilmeistä ei huomannut vähääkään miten sanani loukkasivat häntä.
Samalla kylmällä äänellä millä olin alkanutkin jatkoin:
— Enkö antanut sinulle kaikkeni? Toivoinko muuta kuin saada vain antaa?
Enkö uskonut sinulle kaikki, mistä en ollut kellekään ennen puhunut?
Sinä puhut ystävistä. Tiedän kyllä, että minulla on ollut ystäviä.
Mutta tiedän myöskin, että sisimmästä minuudestani olin ystävilleni
vaiti samoinkuin sinäkin, niin hiljaa, kuin minulla ei olisi ystäviä
ollutkaan.
Maudin silmät hämärtyivät, aivankuin hän olisi katsonut omaan
sieluunsa, kun hän vastasi:
— Tarkoitat, ettet uskonut heille huonoimpia salaisuuksiasi?
— Sinä piinaat minua nyt enemmän kuin uskotkaan, sanoin minä ärtyneenä.
— Sinä et ole voinut unhoittaa sitä. Sinä et ole voinut unhoittaa
kuinka sinä autoit minua, ja kuinka kiitollinen minä olin? Sano jumalan
tähden edes, ettet ole sitä unhoittanut. Raskasmielisyyteni, joka
painoi nuoruuttani, uhkaa nyt palata takaisin! Kuinka jaoin kaikki
kanssasi! Ja kuinka sinä autoit minua! Oliko sekin unta?
— Emmekö sopineet siitä silloin? Kyllä niinkin. Mutta minä en voinut
koskaan puhua siitä — ennenkuin tapasin sinut. Odottaa joka päivä, että
se siemen, joka kätkeytyi minuun, kasvaisi puuksi, joka ruhjoisi minut,
heittäisi minut kaikenmailman mitättömien olentojen joukkoon. Uskoin
hulluuden vaanivan minua. Kaikki minä olen sinulle kertonut.
— Karsten, sanoi hän levollisesti. Sehän on jo ohi. Se oli jo ohi, kun
minut tapasit.
Suunnattomasti katkeroituneena vastasin minä:
— Minä kadun sitä päivää, jolloin sen sinulle uskoin. Minä kadun sitä
päivää, jona tarjosin sinulle rakkauteni. Minä kadun kaikkia, mikä on
ollut minun ja sinun välillä.
Ensi kerran kuohahti Maudkin.
— Enkö ottanut vastaan kaikkia sitä? sanoi hän. Enkö auttanut sinua
sitä kantaessasi?
— Minä luulin kuitenkin niin, oli vastaukseni. Siksi minä tunsinkin
itseni aivankuin pahasta pelastetuksi siihen aikaan, jota sinä nyt
katselet niin kylmästi. Minä palasin elämään takaisin. Tiedätkö, mitä
se merkitsee: palata takaisin elämään? En ollut koskaan tuntenut siellä
viihtyväni. Aina minä olen kulkenut erakkona elämässä, joka muille
tarjoaa loppumatonta onnea. Muistan vielä ensimäiset iltamme. Minulla
on ollut hyvää aikaa elää muistoissani.
Kylmä pujahutti ruumistani, nousin paikaltani ja menin pimeään saliin.
Kävelin siellä edestakaisin. Kuulin pian kellon lyövän kaksi.
Silloin heräsin tajuihini ja menin takaisin sisälle.
— Onko sinulla vielä sanottavaa minulle? kysyin välinpitämättömästi.
— Kaikkein tärkein, minkä mieluimmin olisin tahtonut sanoa, on vielä
sanomatta, vastasi Maud.