— Voitko nyt ymmärtää, kun sanon, että se oli minulle hirveä pettymys,
kun huomasin, etten voikaan olla sellainen, kuin sinä toivoit? Kuinka
en olisi sitä tiennyt! Kuinka minä koetin!
Voitko ajatella, Karsten, että onnemme parhaillaan kukoistaessaan emme
lakanneet, minä ja Rolf, sinusta keskustelemasta. Älä mene vieläkään,
Karsten. Sinun täytyy kuunnella minua loppuun saakka. Ehkä kummastelet
kuinka minä silloin voin rakastaa häntä, antautua hänelle, nauttia
siitä onnesta, jonka meidän suhteemme kaikesta huolimatta minulle
lahjoitti? Tietäisinkö sitä itsekään? Onko minun mahdollista voida
nähdä sieluni sisimpään ja perata pois kaikki se, mikä sielussani
yhdistää ja erottaa? Mutta kuinka aloin Rolfia rakastamaan, sitä en
tiedä. Senhän olen jo sinulle sanonut. Hänen läheisyydessään sain olla
sellaisena kuin olen. Hänen luonaan olen vapaa. Jos olin iloinen tai
surullinen, hilpeä tai alakuloinen, hän ei koskaan sitä kummastellut.
Ylipäätään hän ei koskaan miettinyt minua ja tunteitani. Hän oli minuun
tyytyväinen sellaisena kuin olin.
Jospa voisit aavistaa, Karsten, minkälaista iloa elämä voi tarjota,
kun saa tuntea turvallisesti voivansa olla ihmisen läheisyydessä
sellainen kuin todellisuudessa on. Sinä olit niin usein tyytymätön
minuun. Aivankuin olisit pettänyt itseäsi minun vuokseni ja odottanut,
että minä jonakin päivänä muuttuisin toisellaiseksi. Tai sinä olit
alakuloinen. Ja silloin sinun tarvitsi vain nähdä minun olevan iloinen
tullaksesi tyytymättömäksi. Sinä riistit minun vapauteni, Karsten. Ja
rakkaus ei elä ilman vapautta.
— Kaikki on nyt ohi ja unhotettu, myönsin minä. Mutta et ole
sanallakaan maininnut Harrystä. Oletko unhoittanut hänet?
Maud epäili hetkeen.
— En, sanoi hän. Häntä en unhoita. Mutta en voi rakastaa häntä,
niinkuin äiti rakastaa lastaan. Minä en ole koskaan tuntenut tuota
puhdasta animalista riemua, jota äidit tuntevat laskiessaan lapsensa
rinnoilleen. Tuntuu niin kovin epätoivoiselta ajatella sitä. En ole
koskaan voinut hoitaa häntä niinkuin muut äidit voivat. Kun hän makasi
polvillani, niin minä pelkäsin, että tekisin hänelle jotain pahaa, enkä
voinut käsittää, että tuosta pienestä käärystä tulisi ihminen, ja että
se oli minun lapseni.
Mutta mitä vanhemmaksi hän on tullut sitä enemmän iloa hän on minulle
lahjoittanut, kuitenkin tähän päivään saakka...
Hän vaikeni äkkiä.
— Niin, jatkoi hän hetken perästä. Nyt tulee kaikista pahin. Nyt alkaa
rikokseni. Sillä se se oli. Ei enempi eikä vähempi. Minä en valitse
sanoja. Minä tiedän, mitä olen tehnyt. Ja voisinpa vain tehdä sen
jälleen hyväksi... Rikos alkoi, kun hän huomasi meidät, yllätti minut,
kuten sinä kerran sanoit.
Se alkoi sinä päivänä, jolloin Harry näki minun ja Rolfin. Istuimme
Djurgårdenissa eräällä penkillä. Se oli aikaisin keväällä, niin
aikaisin, että ihmiset hyvin harvoin vielä kävivät siellä. Me istuimme
kaukana eräällä niemellä. Takanamme kulki maantie. Silloin säpsähdimme
kuullessamme äkkiä ratinaa. Käännyimme yhtaikaa ympäri ja katsoimme
sanaakaan sanomatta toisiamme silmiin. Se oli Harry, joka ajoi
polkupyörällä ohitsemme. Hän oli jo kaukana.
Kotia tultuani menin heti pojan luo. Ja niin pian kuin näin hänen
kasvonsa, tiesin myöskin, että hän oli nähnyt meidät.
Miten lapset ovatkaan huomaavaisia, Karsten! Sinä olet sanonut sen
usein minulle ja siinä olet ollut oikeassa. Miten he ymmärtävätkään
tuhat kertaa paremmin meitä, kuin me heitä! Se on kamalaa tietää.
Minulle, jolla ei ole äidin huomaavaisuutta, se oli keksintö. Niin
pian kuin pojan näin, minä ymmärsin, että kaikki kokeet johtaa häntä
harhaan olisivat olleet turhia. Silloin minä muutuin julmaksi, Karsten,
julmaksi siksi, etten tahtonut sallia häiritä salaista onneani.
Minä käytin hyväkseni sitä, että olin hänen äitinsä ja että minulla
oli äidin valta. Menin suoraan pojan luo, otin molemmin käsin häntä
vyötäisistä, ja hän nyyhkytti rinnoillani, että hänellä oli sellainen
äiti, sellainen kuin minä.
Minä ymmärsin kaikkityyni. Mutta en tahtonut, että petokseni silloin
tulisi ilmi. Tahdoin jatkaa elämääni sellaisena, millaiseksi sen itse
muodostin. Minä en tahtonut nähdä mitään pilvenhattaroita taivaallani.
Ja minulla oli voimaa määrätä siitä.
Välillämme vaihdettiin vain muutamia sanoja. Harry kysyi:
— Miten nyt kaikki muuttuu?
Ja minä vastasin:
— Mitä sillä tarkoitat?
Silloin hän kysyi minulta:
— Matkustaako äiti nyt pois meidän luotamme?
Siis poika oli tuominnut minut. Hän tiesi, että minun pitäisi lähteä.
Hänen ilmeistään ei kuvastunut vähääkään, että hän olisi tahtonut
estää minua. Silloin työnsin hänet luotani, ja minusta tuntui, että
minä taistelin hänen kanssaan elämästä. Minä tiesin, että sanoillani
myrkytin hänen sielunsa. Mutta en epäillyt.
— Ei tule tapahtumaan mitään muutosta, Harry, sanon minä. Sinä et
sitä ymmärrä. Sinä olet vielä liian lapsi. Ei kerrassaan mitään tule
tapahtumaan. Kaikki jää entiselleen.
Silloin hän katsoi minuun.
— Minä en voi isälle valehdella, sanoi hän.
Silloin tartuin hänen käsivarteensa ja vastasin:
— Hiljaa, Harry, ja kuule nyt.
Niin vakuuttavasti kuin voin, sanoin hänelle:
— Jos puhut siitä, tai jos isä jollain muulla tavalla saa sen tietää,
niin minä en elä enää päivääkään. Ymmärrätkö minua?
Hän pudisti päätään ja minä näin, että poika oli kerrassaan pois
suunniltaan.
— Etkö ymmärrä? Silloin minä murhaan itseni. Kaksi kertaa minä uudistin
ne sanat hänelle. Ja kun illalla menin hänen vuoteelleen sanomaan hyvää
yötä, niin uudistin ne vielä kerran.
Niin julma minä olin, Karsten. Minä tiesin valavani hänen suoniinsa
myrkkyä, joka murhaisi ainaiseksi ilon hänen elämästään. Minä tiesin
sen sisimmäisessä sielussani. Mutta minä tiesin myöskin hänen olevan
sellaisen, ettei hän olisi koskaan voinut kestää sitä, että hän oli
pakoittanut minut kuolemaan. Hän inhoisi minua, halveksisi minua, ja
isoksi tultuaan hän unhottaisi minut, kuten paha uni unhoittuu. Mutta
vaiti hänen täytyisi olla, vaieta kauvan, tapahtukoon mitä tahansa.
Ja sen minä tarvitsin voidakseni elää niinkuin itse tahdoin. Siksi
kaikki epäilykset hävisivät. En ruvennut hieromaan sovintoa niitten
kanssa. Unhoitin, että niitä oli ollut olemassakaan. Ja mitään
muuta muutosta ei elämässäni tapahtunut, kuin että tunsin ikäänkuin
koko olentoni kasvavan. Tuntui aivankuin voimani olisi moninverroin
vahvistuneet, ja ikäänkuin sieluni olisi saanut siivet. Korkealla,
kaiken likaisen ja alhaisen yläpuolella minä tahdoin tuntea väikkyväni.
Yhdentekevää, vaikka se olikin vain harhaluuloa. Minä tulin
rohkeammaksi tästä lähtien. Useammin kuin ennen tuli niitä päiviä,
joina unhoitin, että olin erään perheen äiti.
Mutta en vain tohtinut koskaan puhua Rolfille totta. Sanoin hänelle
aivan varmasti tietäväni, ettei Harry ollut nähnyt meitä.
Maudin kasvojen värit muuttuivat näitä sanoja lausuessaan. Varmaa
oli, että hän vielä muistoissaan nautti silloisesta voitonriemustaan,
jolloin hän oli kahden miehen kohtalo käsissään kulkenut vaarallisen
tiensä harhaan astumatta.
Raskaasti ja ontosti hän lisäsi:
— Silloin minä uhrasin Harryn iäksi. Tiesin sen oikein hyvin. Osani
hänessä minä hävitin. Minusta tuntui, niinkuin lapsi olisi palanut
minussa leimuavissa maanalaisissa liekeissä, joita sinä et tunne. Harry
on siitä illasta saakka ollut kokonaan sinun.
Kiintyneenä siihen, mikä minulle oli uutta katsoin Maudia sellaisella
tunteella, niinkuin olisin vasta oppinut tuntemaan tuon naisen, joka
oli ollut viisitoista vuotta vaimonani. Minä muistan, että silloin
ensi kerran muistui mieleeni satu metsänneidosta. Olin kuullut lapsen
valittavan huudon, kun peikko jätti hänet.
— Nyt minä pyydän sinua jatkamaan, sanoin hetken kuluttua. Yö ei ole
vielä kulunut.