Emme alkaneet keskusteluamme lähetäksemme toisiamme. Aivankuin
välillämme raivonnut taistelu olisi tahtonut ottaa vain oikeutetun
osansa viimeisistä jäännöksistä. Aivankuin olisimme tahtoneet selittää
toisillemme tai itsellemme — sen, mitä lopullisesti ei kuitenkaan voida
selittää. Tai ehkä se ei ollut mitään näistä. Ehkä meitä tietämättämme
ajoi vain ihmisen loppumaton halu kiduttaa itseään ja toisiaan. Sitä en
tiedä. Tiedän vain, että äkkiä — levollisesti ja selvästi puhellessamme
— sukeltautuivat esiin soimaukset ja syytökset, jotka ensimäisinä
päivinä olivat nukkuneet kuuron levollisina. Kaikki luonteittemme
likaisuus, kaikki millä olin kiduttanut häntä ja hän minua, kaikki
mädännäisyys, ja kaikki, mistä olimme puhuneet ennen — oi, vain liian
usein — eli uudelleen ja pulppusi huuliltamme vapaaseen ilmaan.
Maud käveli edestakaisin huoneessaan, jossa en ollut käynyt sen päivän
perästä, jolloin ilmitulo tapahtui. Itse istuin lampun alla olevassa
nojatuolissa ja aloin tuntea uudestaan samaa pelottavaa jännitystä,
joka oli täyttänyt minut viimeiset kaksi vuotta. Nousin säihkyen
tuoliltani. Meidän välillähän on kaikki jo puhuttu. Mitä vielä voisi
olla lisättävää? Silloin Maud hillitsi minua.
— Älä mene, pyysi hän.
Konemaisesti jäin seisomaan ovenrakoon. En tahtonut kuulla mitään ja
kuitenkaan en voinut mennä. Ärjäsin vihaisella äänellä:
— Onko meillä vielä enemmän sanottavaa toisillemme?
— Ehkä, vastasi Maud.
Ja lyhyen väliajan perästä tuli lyhyesti, terävästi ja melkein
sortuneella äänellä:
— Ethän sinä tiedä mitään minusta?
Se ääni, jolla hän lausui nuo sanat, sai minut säikähtämään. Siinä,
mitä hän sanoi oli totta ja tämä totuus ehkä oli minulle arvokkaampi
kuin nyt osasin arvatakaan. Maud ehkä on huomannut minkä vaikutuksen
hän minuun on tehnyt. Sillä melkein kiivaalla äänellä hän jatkoi:
— Istu! Minä en voi puhua, kun näen sinun seisovan.
— Ethän sinä ole sanonut minulle mitään näinä päivinä, alkoi hän. Sinä
olet vältellyt puhua itsestäsi. Sinä olet vältellyt puhua minusta. Sinä
olet käyttäytynyt yleensä, aivankuin kaikki nyt jo olisi selvänä. Minä
olen rikollinen nainen. Minä olen pettänyt sinua. Sinä odotat minun
menevän, ja kun minä kerran olen poissa, ajattelet sinä alkaa uutta
elämää.
— Tahdon säästää sinua ja itseäni, sanoin minä.
— Säästää, sanoi hän. Säästää! Mitä meidän tarvitsee toisistamme
säästää? Hän vei kätensä hiuksiinsa sellaisella eleellä, jonka muistan
niin hyvin niistä tilaisuuksista, jolloin olen nähnyt hänen mielensä
olevan kuohuksissa.
— Voit aivan hyvin uskoa minua, Karsten, jatkoi hän. Jos kukaan
tahtoisi säästää sinua, niin se olen minä. Ja minä tiedän hyvin, että
se mitä minulla nyt on sinulle sanottavaa, kiusaa sinua enemmän kuin
mikään muu mailmassa.
Hän vaikeni samassa ja tuntui kuin hän olisi niellyt itkunsa. Kun hän
jatkoi, ei ääni enää vapissut.
— Mutta tahdot kai kuitenkin tietää minusta jotain. Sinulla on pitkä
elämä elettävänä, sinulla niinkuin minullakin.
Sitten hän jatkoi levollisesti miettien:
— Sinä olet tuominnut minua koko ajan, Karsten. Ja sinä olet tuominnut
minua hyvin ankarasti. Etkö vastusta minua nyt? Mitä siitä on hyötyä?
Sinä tahdot nyt olla armelias, kun tiedät, ettei sinun kohta tarvitse
kärsiä enää minua nähdessäsi. Mutta armeliaisuutesi ei auta sinua. Etkö
luule minun kuitenkin tietävän — mitä tiedän? Luuletko minun voivan
unhoittaa kaiken sen, mitä olet näinä pitkinä vuosina minulle sanonut?
Kuinka usein olen nähnytkään sinun kulkevan miettien ja alakuloisena?
Ja etkö luule minun tietävän, missä sinun ajatuksesi silloin liikkui?
Minusta sinä ajattelit, Karsten, lakkaamatta ja aina minusta. Istuit
vieressäni tai kävelit edestakaisin huoneessani. Lakkaamatta sinä
ajattelit minusta ja minkälainen minä olin. Silloin sinä tuomitsit
minua, Karsten. Sinä löit murskaksi sen kuvan, jonka kerran olit
sydämeesi kätkenyt. Ja sinä teit sen niin perinpohjin, ettet voisi sitä
koskaan saada jälleen ehjäksi. Et koskaan, vaikkei sitäkään mikä nyt on
tapahtunut, olisi sattunut tulemaan.
— Ja sinä uskallat soimata sillä minua, keskeytin minä hänet. Sinä,
joka...
En voinut jatkaa. Katkeruus tukehutti ääneni.
— Minä, joka rakastan toista miestä, jatkoi hän. Minä en soimaakaan
Sinua. Mutta minä olen kuitenkin rakastanut sinua, Karsten.
Alhainen epäilys heräsi minussa. "Hän tahtoisi pitää sinutkin",
ajattelin. "Kaikki tuo on vain naisellista. Hän tahtoo voittaa sinut
takaisin. Mutta se ei onnistu hänelle." Huomasin paaduttavani sydäntäni
ja minä olin iloinen, että voin sen tehdä. Maud jatkoi matalammalla
äänellä.
— Se on totta, mitä nyt sanon. Minä olen pettänyt sinua vähemmän kuin
luuletkaan. Niin niin, minä olen pettänyt sinua kuitenkin kylliksi.
Mutta se sinun täytyy kuitenkin tietää. Kukaan ei ole ottanut minua
sinulta, Karsten. Rakkauteni sinuun oli kuollut, kun tapasin — hänet.
— Onko se totta?
— Miksi nyt valehtelisin? Enkö ole valehdellut kyllin paljon? Sinulle,
Harrylle, kaikille. Se oli minun suurin virheeni, etten sanonut sitä
sinulle silloin, kun totuus selveni minulle. Minä vaikenin silloin.
Ja luulottelin tehneeni sen hienotuntoisuudesta sinua kohtaan siksi,
että tiesin rakkautesi elävän. Mutta se ei ollut niin, Karsten.
Pelkuruudesta minä vaikenin. Vaikenin siksi, etten tiennyt mitä minusta
tulisi, jos jättäisin sinut. Enhän osaa mitään. Mitä olisi mahtanut
tullakaan? Siksi minä vaikenin. Ja minä sanoin itselleni: "Sinä et
enää kohtaa rakkautta. Siihen sinä olet liian vanha." Mutta rakkaus
kohtasi minut. Ja enkä ollutkaan liian vanha. Se oli rangaistukseni. —
Kiusaanko sinua nyt liian paljon?
— Et, vastasin lyhyesti.
— Sen ymmärrän, jatkoi hän. Oi, te miehet! Te sanotte rakastavanne
meitä ja vaaditte, että meidän pitäisi ymmärtää teitä. Mutta kun
löydätte naisessa jotain, joka on teille vierasta, kuinka te silloin
teette? Te ette aivan yksinkertaisesti tahdo _uskoa_ sitä.
Hän katsoi poispäin tätä puhuessaan ja jotain pahempaa ja ankarampaa
kuin häpeänilme oli koko hänen olennossaan, kun hän jatkoi:
— Sinä et tiedä, mitä se minulle maksaa lahjoittaa sinulle rakkauteni,
eli sen mitä sinä kutsut siksi. Sinäkin olet kiusannut minua.
Hengähdin syvään, ja siinä mitä hän sanoi ei ollut sanaakaan, jota en
uskonut. Sanoin kuitenkin:
— Siis en ollut mieletön enkä erehtynyt aavistuksessani, kun ajallaan
tunsin onnettomuuden tulevan.
— Et, vastasi hän. Se oli minullekin pahin. Hän kohotti katseensa ja
hänen huulillaan oli niin outo hymy, etten voinut sitä ymmärtää.
— Luuletko, sanoi hän, minun puhuvan näin siksi, että tahtoisin kerjätä
saada jäädä luoksesi.
— Ehkä tahdotkin, kun kaikki selvenee, jäädä Harryn vuoksikin? sanoin
minä.
Näitä sanoja seurasi pitkä hiljaisuus.
Lopulta Maud purskahti itkuun, ja kumartuen pöydän yli kätki hän kasvot
käsiinsä.
Istuin vielä kauvan paikallani enkä kuullut muuta ääntä kuin Maudin
pöytäkellon yksitoikkoisen nakutuksen. Muistan, että istuin siellä ja
laskin ajatuksissani kellon napauksia, sekaannuin, unhotin numeron,
mihin olin ehtinyt, ja aloin taas uudestaan. Maudin itku oli liiankin
vilpitöntä. En voinut epäillä kauvemmin. Kaikki, mitä hän oli rikkonut
minua ja itseään vastaan, itki hän nyt silmieni edessä loppuun.
— Unhota, Maud, mitä olen sanonut, sanoin minä lempeästi, unhota
kaikki, jos voit. Koetan uskoa sinua.