Maud itki yhä edelleenkin. Hiljaista, raatelevaa itkua. Tuntui,
aivankuin hän olisi itkenyt meidän molempien puolesta. Istuin mykkänä
toivoen, että olisin voinut itkeä samoin, kuin hän. Sanoin sen hänelle,
ja hän kohotti katseensa minuun. Ensi kerran pitkästä aikaa hänen
katseessaan oli kiitollisuudenilme.
— Sitä on vielä enemmän, Karsten, sanoi hän. Paljon enemmän. Eikä
kaikki ole niin... luonnollista, ja... niin yksinkertaista kuin tämä.
Se johtuu siitä, että olin elämästä niin riippumaton, kun sinä löysit
minut. Muistatko, miten se minua pelotti? Ymmärrän sen nyt niin hyvin.
Kaikki on selvennyt minulle niin tuskastuttavan selväksi. Sinä, minä,
kaikkityyni. Näyttää, ikäänkuin elämä olisi lahjoittanut minulle kyvyn
nähdä tavallista kauvemmas. Ja se kyky ei ole aina hyvä.
— Oo, Karsten! Minähän liikuin kuin unissani, kun sinä minut tapasit.
Minä kuljin monta vuotta kuin unissani. Loppumaton tietämättömyyteni
sen sai aikaan. Minä en voi koskaan selittää sitä sinulle. Mutta niin
se oli. Vitkalleen minä heräsin unestani. Rakkauteni herätti minut. Ja
niin olin vihdoinkin valveillani.
Hän vaikeni äkkiä, ja minä näin nyt, ettei hän _tahtonut_ jatkaa.
Silloin minä jatkoin hänen puolestaan.
Tuntui aivankuin joka sana olisi tullut minulle suoraan hänen
sielustaan:
— Kun pääsit selvyyteen itsestäsi — tai hereillesi, kuten sinä sanot —
silloin huomasit, ettet enää rakastanut minua.
Ajattelematta vastasi Maud:
— Niin se oli.
— Sinun ei pitäisi pelätä loukkaavasi minua enää, jatkoin minä. Sinun
pitäisi huomata, että juuri se, ettet enää rakasta minua, täytyy
minusta nyt tuntua kevennykseltä.
— Minä ymmärrän, vastasi Maud soinnuttomasti.
— Minun ei ole vaikea kertoa. Sinun on vaikeampi kuulla. Vaikka
sanoisit päinvastoinkin, niin minä en unhoita sitä. Sinun pitäisi
muistaa eräs seikka, kun ajattelet minua, Karsten. Minulla ei ole
koskaan ollut ystäviä. Voitko kuvitella sellaista? Olenhan sen sinulle
monta kertaa sanonut. Mutta olen aina huomannut sanoneeni jotain, jota
sinä kuuntelit, mutta joka sinulle oli vain sanoja. Yksin minä olin
sisarteni keskuudessa, yksin kotoa lähdettyäni. Tiedän, ettei ihmisillä
ollut koskaan mitään muistuttamista minun suhteeni. Mutta siihen se
jäi. Minulla ei ollut kykyä lähestyä toisia.
Ja kuitenkin olen aina sydämestäni ikävöinyt, että löytyisi jokin,
joka tahtoisi kuulla minuakin. Olihan minullakin jotain sydämelläni ja
voinhan minäkin ikävöidä, että jokin olisi kuunnellut minua. Muistatko,
kuinka usein sinä olet soimannut minua, etten puhu itsestäni? Sehän oli
minulle mahdotonta, Karsten, mahdottomampaa kuin sanoilla voin lausua.
Kaikkein mahdottominta minun oli puhua sinulle. Ehkä siksi, että onneni
sinun kanssasi jäi aina puolinaiseksi. Ehkä tässä oli siemen siihen,
että meidän kerran täytyy jättää toisemme. Minä uskon kuitenkin niin.
Ja minä tiedän, että ehkä alkusyy oli minussa. Meidän välillämme
ei tapahtunut koskaan mitään murrosta, Karsten. Se näyttää siltä.
Vitkalleen me luisuimme erilleen toisistamme. Kaikki, mitä olemme
kärsineet, kaikki, millä olemme sitten toisiamme kiusanneet, oli vain
siksi, että taistelimme emmekä tahtoneet uskoa sitä.
Muistatko, kun minä tulin eräänä päivänä — siitä on nyt jo yli kaksi
vuotta — ja pyysin sinua, että vuokraisimme toisen huoneuston siksi,
ettemme tarvitsisi enää makuukamaria, vaan jokaisella voisi olla oma
huoneensa? Minä näin sinun siitä kärsivän. Ja ymmärrän nyt, että
jälestäpäin sinun on täytynyt asettaa tämä asia yhteyteen sen kanssa
mitä nyt tiedät. Tiedäthän nyt, Karsten, että niin olikin. Silloin en
edes uneksinutkaan, että se mies, joka oli yhtähyvin sinun ystäväsi
kuin minunkin, voisi minulle olla mitään muuta kuin mitä hän silloin
oli. Mutta minä pyysin sitä sinulta siksi, kun tunsin tunteeni sinuun
muuttuneen. En kuulunut sinulle enää niin kokonaan, kuin kerran olin
toivonut ja uskonut. Ja ehkä siinä oli vielä enemmänkin. Silloin minä
taistelin vielä. Silloin voin vielä toivoa onnemme palaavan. Etsin
jotain uutta, uutta, joka lahjoittaisi minulle vanhan takaisin. Niin se
oli, Karsten. Ja minä tiedän, että sinun täytyy tässäkin uskoa minua.
Miksi kieltäisin mitään nyt, kun tiedät kaikki?
Mutta että nyt voin puhua näin, se johtuu siitä, että olen kaikki, mitä
nyt sanon, sanasta sanaan kertonut itsekseni, tai toisilla sanoilla,
sitä en enää tiedä, mutta minä olen kertonut sen monta kertaa. Kun
emme enää nähneet toisiamme niin usein kuin ennen, silloin minä jäin
yksinäni niinkuin sinäkin. Mutta kun istuin yksin kotona, Karsten,
silloin minä ajattelin vähemmän häntä kuin sinua. Monta kertaa aloin
kirjoittamaan sitä, mitä nyt sinulle kerron. Sitten olisin tahtonut
antaa sen sinulle, ja sinä olisit sen kerran niin kauvan sen jälkeen
lukenut, että olisit voinut minua taas suuttumatta ajatella.
Mutta tiedäthän, etten osaa kirjoittaa. Mitä kirjoitan paperille, se
ei ole koskaan sitä mitä olen sisimmäisessäni tuntenut. Kaikki muuttuu
minulle ikäänkuin vieläkin mahdottomammaksi kirjoittaa kuin puhua.
Siksi lopetinkin. Sensijaan kävelin edestakaisin täällä, missä nyt
istumme, kävelin tuntikausia, tai istuin tällä sohvalla, kuten nytkin.
Selvästi, aivankuin olisin puhunut ääneensä, ajattelin itsekseni sanat,
mitkä olisin tahtonut sinulle sanoa. Minusta tuntui, että puhuin sinun
kanssasi. Ja silloin sinulla oli aikaa ymmärtää minua. Siksi minä osaan
nyt puhua, ja siksi minä sanon kaikki niin kuin yksinollessanikin
luulotellessani sinun voivan kuulla minua. Hän vaikeni hetkeksi ja minä
kysyin häneltä:
— Sano, Maud, jos... en olisi... koskaan... saanut tietää sitä, mitä
nyt kerroit, kuinka olisit silloin tehnyt.
Maud katsahti minuun aivankuin joku säälimätön olisi herättänyt hänet
unestaan. Ja hänen katseessaan oli sellainen ilme, joka muistutti
unissakulkijan katsetta.
— En tiedä, vastasi hän verkalleen. Sitä en ole koskaan tullut
ajatelleeksi.
Mutta heti senjälkeen lisäsi hän:
— Luulen, etten olisi silloin koskaan puhunut mitään. Mitä tänä vuonna
olin elämästä kokenut, sen minä pidin persoonallisena omaisuutenani.
Ei! Minä en olisi sanonut mitään. En ennenkuin sinä ja minä olisimme
olleet hyvin vanhoja. Ja ehkä silloinkin olisin ollut vaiti.
— Ja nyt?
Maud säikähti. Hänen piirteensä muuttuivat aivan yhtäkkiä toisiksi.
— Se on helposti ratkaistu, sanoi hän. Saan elää yksinäisenä naisena
nyt niinkuin ennen sinun tapaamistasikin. Älä kysy minulta enempää.
Sinä et voi kuitenkaan ymmärtää minua. Älä sääli minua. Älä käytä niitä
sanoja, joita muuten tavallisesti käytetään. Ne eivät sovi tähän. Minä
olen elänyt sen, jolla ei ole mitään nimeä, sen, josta vääristellyin
sanoin kirjoissa kerrotaan. Rolfia sinä et tunne. Sinä uskot minun
lähtevän luotasi ja menevän hänen luokseen. Nyt hän menee naimisiin
minun kanssani. Ja kaikki tulee niinkuin sen ollakin pitää. Se ei käy
niin. Rolf ei mene koskaan kanssani naimisiin. Minä en tahdo. Kuinka
minun käy jonakin kauniina päivänä? Sitä en tiedä. Mutta tulkoon mitä
tulkoon, en pelkää. Tiedän vain, etten tahdo elää sitä päivää, jolloin
hän halveksisi minua. Ja hän tekisi sen jonakin päivänä, jos minusta
tulisi hänen vaimonsa. Sellainen hän on ja sellainen olen minä. Niin
selvänäköiseksi on elämä minut opettanut.
Se päivä varmasti tulisi, jolloin hän huomaisi kuinka vanha minä olen.