Oli hirmuista nähdä Maudia näinä päivinä. Kaikki mitä hän sanoi tai
teki oli minulle aivan mahdotonta ymmärtää. Hänen tarmonsa tuntui
minusta tyhjentyneen, ja olipa sellaisiakin hetkiä, joina tunsin
myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Aivankuin hän olisi ruumiiltaankin
pienentynyt. Niin avuttomalta hän toisinaan näytti, ja usein hän
muistutti sitä Maudia, jota olin niin kauvan ikävöinyt.
Ja kuitenkin hän oli kylmäverisesti ja julmasti pettänyt minua. Minun
ja Harryn elämän murtaen hän oli kulkenut eteenpäin kuin hävittävä
tuli. Valheillaan hän oli lumonnut sekä minun että hänet, ja kuinka
paljon tarmoaan hän oli valheisiinsa uhrannut, sen minä ymmärsin päivä
päivältä yhä paremmin ja paremmin.
Levollisesti ja ilman solvaussanoja olimme minä ja Maud puhuneet,
kuinka vastaisuutemme järjestettäisiin. Soveimme keskenämme kaikesta,
mikä suinkin oli mahdollista. Ulkoisesti ei näyttänyt mitään muuta
muutosta tapahtuneen, kuin ettemme enää vältelleet toisiamme. Harry
liikkui keskuudessamme aivankuin ei olisi mitään tapahtunut. Ja
hänestäkin voi huomata, että se mikä oli tapahtunut, oli hänellekin
ollut kevennys. Harvapuheinen hän tosiaankin oli, mutta se oli hänelle
luontaista. Mutta siitä levottomuudesta, joka ennen oli ilmennyt hänen
jokaisessa liikkeessään, ei nyt enää näkynyt jälkeäkään.
Kaikista enimmän minua kummastutti tähän aikaan, että se
vastenmielisyys, jota olin tuntenut vaimoani kohtaan, yhä enemmän ja
enemmän antoi tilaa eräälle tunteelle, jota en voi mitenkään nimittää.
Siinä oli mieltymystä ja hellyyttäkin. Tuohon tunteeseen kätkeytyi
koko joukko katkeruuttakin. Mutta se katkeruus ei ollut sellaista,
että se muuten olisi hävittänyt tai samentanut tunnemailmaani. Sillä
oli oma luonteensa, joka välttämättömästi kuului sille, ja johon saisi
kätkeytyä kaikki, mikä kerran muodostaisi kuvan nyt ohimenneestä
avioliitostamme. Minä en tiennyt mitään Maudin suunnitelmista. En
voinut kysyä häneltä eikä hän kertonut minulle mitään itsestään.
Minä tulin näkemään Maudin yhä enemmän ja enemmän, ei suhteessaan
minuun ja kotiimme vaan sellaisena kuin hän itse oli. Hän muuttui tämän
kautta minulle melkein uudeksi ihmiseksi, uudeksi naiseksi. Minä olin
kerran tuntenut ja rakastanut tuota naista ja hän minua. Niin lujasti
minä olin ollut sidottu häneen, etten koskaan ollut uneksinutkaan sen
päivän voivan sarastaa, jolloin hän ja minä alkaisimme kulkea omia
teitämme. Emmekö olleet vieläkin onnen päivinämme puhuneet sellaista?
Luonnollisestikin. Luonnollisesti olimme puhuneet, että se päivä voisi
valjeta, jolloin rakkaus on sammunut. Olimme puhuneet, ettei kumpikaan
silloin olisi toisensa tiellä. Kukapa nykyajan mies ei olisi vaimonsa
kanssa sellaisesta puhunut? Niin varma, niin epäilyksistä vapaa ei ole
meidän päivinämme kukaan.
Sitäpaitsi en ollut koskaan uskonut eron tulevankaan. Siinä oli
suuri ero minun ja hänen välillään. Hän oli elänyt ajatellen sitä
mahdollisuutta, enkä minä koskaan. Siksi olinkin vihannut häntä
silloin, kun kuljin sumussa enkä nähnyt mitään. Siksi olin ollut sokea
enkä nähnyt mitään tai en tahtonut nähdä.
Ja kuitenkin olin ehkä nähnyt. Luonnollisestihan olin nähnyt. Tuskin
on ketään, joka ei sellaisessa tilaisuudessa näkisi. Olinko edes
kysynytkään Harryltä, silloin kuin totuus purkautui hänen huuliltaan?
Eikö nimi heti johtunut mieleeni tarvitsematta kysyä sitä? Se ei ollut
vain häpeäntunne lapseni vuoksi, joka silloin sitoi kieleni. Eikä
yksistään häviämätön hienotunteisuuskaan, joka sittenkun kaikki on
ohi, sitoo miehen kielen, ensimmäiseksi lastaan kohtaan. Nimi, henkilö
olivat minulle aivan kerrassaan sivuasioita. Ei edes Maudin ja minun
keskustellessa mainittu ensimäisinä päivinä hänen rakastajansa nimeä.
Me vältimme molemmat sitä, koska tunsimme sen olevan tarpeetonta.
Äärettömän vähäpätöiseltä minusta näytti kaikki mikä oli ollut
välillämme, ja kuitenkaan en voinut uskoa muuta kuin, että minä ja
Maud vielä kerran keskustelisimme toistemme kanssa. Minä en ikävöinyt
sellaista keskustelua. Pikemmin pelkäsin sitä. Tunsin sen vain
välttämättömyytenä, sellaisia me olimme.
Siksi se ei ollutkaan minulle mikään yllätys, kun Maud eräänä iltana
kääntyy minuun päin ja sanoo:
— Sinä olet muuttunut, Karsten. Minä en voi tuntea sinua enää.
Säpsähdän ja vastaan lyhyesti:
— Miten niin?
— Sinä olet levollisempi, sanoo hän. Sinä olet sellainen, kuin minä
tunsin sinut tuttavuutemme ensiaikoina.
Puna valahtaa hänen kasvoilleen, ja minä ymmärrän, että hän luulee
minun voivan selittää sanansa, niinkuin hän tahtoisi voittaa minut
takaisin.
Levollisesti, ikäänkuin puhuisi vieraalle, jatkaa hän:
— Sinä näytät tyytyväiseltä... ja toimintakykyiseltä. Niin onnettomaksi
minä olen siis sinut tehnyt. Niin kokonaan minä olen ollut sinut
turmelemaisillaan.
En voi vastata hänelle mitään. Tiedän liian hyvin hänen olevan
oikeassa. Sielussani heräävässä uudessa elämässäni hänellä ei ole
mitään osaa.