Kaikki sulautuu tämän päivän jälkeen läpikuultamattoman mustaksi
virraksi, josta ei heijastu minkäänlaista kuvaa. Kaikki aina tähän
päivään saakka, jolloin Harry seisoo edessäni pienessä huoneessani. Hän
on taistelunsa taistellut yksin, ja hän on tullut nyt auttamaan minua.
Itse seison akkunan vieressä ja katselen ulos. Siellä ulkona ei ole
mitään katsottavaa, jota en olisi jo satoja kertoja ennen nähnyt.
Vaikka onkin kevät, niin tuntuu minusta kuitenkin kaikki kovin
raskaalta. Luonnollisestikaan en tiedä miksi Harry on tullut. Hänen
ilmeistään voin vain päättää, että hänellä on jotain äärettömän tärkeää
sanottavaa minulle.
— Mitäs nyt? kysyin häneltä. Samassa juolahtaa mieleeni, ehkä hänellä
on jotain tunnollaan, jonka hän tahtoo tunnustaa minulle.
Kysyn häneltä ystävällisesti:
— Oletko tehnyt jotain pahaa? Silloin kuulen Harryn nauravan. Hän
nauroi ylpeää naurua.
— Minäkö, kysyi hän punastuen. Samassa silmänräpäyksessä ymmärsin nyt
tulevan ratkaisun pitkien kuukausien arvoitukseen. Ja odotin kuin vanki
odottaa vapautumistaan.
Heti muutun huomaavaiseksi ja samassa kun vedän poikaa luokseni sanon:
— Puhu nyt. Minä en katsokaan sinuun.
— Odota, vastaa Harry.
Istun pitäen kättäni hänen olkapäällään, ja minä saan odottaa kauvan.
Voin kuulla kuinka hänen rintansa sykähtelee. Vihdoinkin sanoo hän:
— Äiti pettää sinua.
Sitten vaikenimme molemmat. Kummallakaan ei ollut enää mitään
sanomista. Kumpikaan ei tahtonut katsoa toistaan silmiin. Jokin on
murtunut minussa, mutta kuitenkaan en tunne mitään tuskaa. Muuan
kysymys polttaa vain sieluani enkä uskalla tehdä sitä. Lopulta en voi
sitä salata enää, vaan kysyn:
— Oletko sen jo kauvankin tiennyt?
Vastaus tulee joutuin vapisevilta huulilta:
— Viime keväästä saakka.
— Viime keväimestä?
Minä melkein huusin nuo sanat.
— Niin.
Siis vuoden tai lähes vuoden.
Salaman nopeudella valkeni nyt pitkien kuukausien pimeys. Harry
on tiennyt sen, jota minä en ole tohtinut edes ajatellakaan.
Tahtomattanikin minä mittailen hänen tuskaansa oman tuskani mukaan, ja
minua kummastuttaa, kuinka hän on voinut sitä niin kauvan kestää.
Kuitenkaan en voi sanoa hänelle mitään, en kysyä enkä antaa neuvoja.
Tällä hetkellä hän on enemmän kuin vertaiseni.
Äkkiä ottaa Harry käteni pois ja kysyy:
— Saanko nyt mennä?
— Sano minulle vain yksi asia vielä: Kuulinko oikein? Oletko sen
tiennyt jo lähes vuoden?
Hänen huulensa vapisivat taas ja hän nyökäytti vain päätään minulle.
— Kyllä.
En voinut vastata mitään, mutta poika ehkä ymmärsi mitä ajattelin.
— En tohtinut puhua sinun kanssasi, sanoi hän. Enkä tahtonutkaan puhua.
— Ei, ei, voin minä vain hänelle sanoa.
Sitten tuli hyvin matalalla äänellä:
— Nyt minusta tuntui, että minun täytyy.
— Miks'et puhunut? Luulitko äitisi tekevän sinulle jotain pahaa, jos
olisit puhunut minulle mitä tiesit?
Ensi kerran Harry punastui aivan korviaan myöden.
— Onko hän itse sinulle sanonut jotain sellaista?
— On.
— Siis olet puhunut äidillesi tästä ja hän sinulle.
— Niin.
Mieleeni nousi jotain, joka pelotti minua. Muistin tuon työmies-raukan
kohtalon, kohtalon, joka oli mieleni saanut niin voimakkaasti
kuohumaan. Ja minä tunsin kuinka viatoin hänen historiansa oli minun
historiaani verraten, kuinka kamalan viatoin.
Harry keskeytti ajatukseni.
— Täytyykö äidin erota nyt sinusta? kysyi hän.
— En tiedä, vastasin.
Ajatukseni olivat kaukana, ja Harry näytti jaksavan seurata niitä.
Hän hiipi luokseni ja kuiskasi:
— Teinkö oikein, kun puhuin sen sinulle?
— Kyllä, vastasin minä. Sinä teit oikein.
Mutta niillä sanoilla en tarkoittanut mitään. Harry ymmärsi, että minun
täytyi nyt olla yksin ja meni siksi.
Seisoin yhä vain akkunassa ihmetellen kuinka kummallista oikeastaan
oli, etten vieläkään tuntenut mitään surua. Se tuntui minusta melkein
kevennykseltä, vaikken vielä saanut selittää itselleni, mistä tuo
kevennys johtui. Tuntui vain, aivankuin sisäinen mailmani olisi jollain
tavalla kirkastunut minulle.
Kadut ulkona alkoivat hämärtyä. Raitiotievaunujen kelmeät tulet
vilkkuivat päivänhämyssä, ja katsoessani niitä muistin uneni. Vaunujen
kolina, niin, jopa hevosen kavioitten paukekin tunkeutui korviini
sinne, missä seisoin. Lyhdyt yksi toisensa perästä alkoivat syttymään.
Tunsin kummallista seuran kaipuuta. Kaikkialla ympärilläni, porras
ylös, kaksi porrasta, kolme tai neljä porrasta, alakerrassa tai
ullakolla, oli vain hiljaisia naapureita. Kukaan heistä ei tiennyt,
mitä nyt oli minulle tapahtunut. Mutta pian he tietäisivät kaikki.
Vilunvärähdys pujahutti äkkiä voimakkaasti koko ruumistani. Minulla
oli kylmä, ja se ei tullut siitä, että seisoin lähellä akkunaa.
Nyt se alkaa, ajattelin minä. Mutta pääni oli edelleenkin selvä,
ei mikään painostava tunne eikä tuska häirinnyt tuota ihmeellistä
helpotuksentunnetta, joka minut oli vallannut.
Sydämessäni alkoi kuitenkin erästä kohtaa polttamaan. Ehkä ympärilläni
asuvat ihmiset tiesivät enemmän kuin luulenkaan. Ehkä he olivat
tienneet sen aina. Toiselta puolen katua akkunaverhojen takaa
tirkisteli silmiä, jotka ehkä olivat nähneet enemmän kuin minä, ja
suita, jotka olivat levittäneet tuota uutista, josta minä en tiennyt
mitään. Eikö aina ole niin? Eikö sellaisissa suhteissa aina mies
yksistään ole tietämätön siitä, mitä koko mailma tietää.
Muistui mieleeni, että olin lukenut huonoista romaaneista sellaisista
tapauksista, ja hymyilin itselleni. Kuitenkaan en voinut olla ihmisiä
ajattelematta. Kuulin heidän ääniään allani olevista asunnoistaan
ja kävelyä juuri pääni päältä. Mielikuvitukseni alkoi asuttamaan
ympärilläni olevia huoneustoja, niin jopa ympäröiviä talojakin. Ja
kaikki äänet, joita kuuluu lakkaamatta kaupunkien vuokrakasarmeissa,
alkoivat saamaan jonkinlaisen merkityksen. Hehän olivat vain ihmisiä,
jotka asuivat ympärilläni, ihmisiä, jotka syntyivät, kasvoivat,
menivät naimisiin ja erosivat, kuolivat tai saivat lapsia, kärseivät,
kiduttivat toisiaan, rakastivat, vihasivat ja hyörivät toistensa
ympärillä. En ollut missään yksin. Muinoin kutsuttiin noita ihmisiä
naapureiksi. Sana on nykyään kielestä melkein hävinnyt. Sillä sitä
vastaava sanahan on melkein lakannut olemasta. Jos naapurit ovat hyviä
tai pahoja, se ei liikuta nykyajan ihmisiä. Pääasia on, etteivät he
vain kolise ja pidä muuten pahaa elämää.
Minä en tiedä koskaan ennen ajatelleeni n.k. naapureita. Mutta tällä
hetkellä tunsin selvästi ihmisten läheisyyden ja huomasin, etten voi
heitä paeta. Tapaisin heitä käytävässä, näkisin heidän tulevan ja
menevän portista, ja he vuorostaan pitäisivät minua silmällä. Kun
menin kadun yli noustakseni raitiotievaunuun, näkisivät he selkäni
ja huomaisivat, etten kävele enää niin suorana kuin ennen. Kotia
tullessani tietäisin heidän silmiensä seuraavan minua tuolla lyhyellä
matkalla, ennenkuin ehtisin käytävän ovelle, joka sulkeutui itsestään.
En ole koskaan tuntenut modernisen kaupungin kirousta kamalampana:
siellä ei ihminen koskaan saa tuntea yksinäisyyttä. Tuntuu kuin
kuulisin mielikuvituksissani metsän huminaa ja meren vihaista pauhinaa.
En kuullut mitään muuta enkä tahtonut kuullakaan. Ikävöitsin ovea, joka
sulkisi kaikki ulkopuolelleen, porrasta, jossa ei tarvitsisi kenenkään
muitten kulkea kuin minun ja omaisteni, huonetta, jossa ei mikään
vieras ääni häiritsisi lepoani.
Edessäni oleva katu oli pimeänä ja lyhtyjen tulet kirkastuivat sitä
enemmän mitä syvemmäksi pimeä muuttui. Pääni päältä kuului jalanääntä,
joka liikkui edestakaisin, ja kaukaa tunkeutui hillityitä säveliä
korviini.
Silmänräpäyksessä hävisi kaikki, mikä häiritsi minua, kiusasi ja
teki minut levottomaksi. Uusi tulevaisuus heijasti silmiini, ei
valoisampi eikä houkuttelevampi tulevaisuus, mutta lämpimämpi ja
lempeämpi, tulevaisuus, mikä oli aivan toisellainen sitä aikaa, joka
oli kauvan uhannut minua pimeydellä ja sortumisella. Samassa tunsin nyt
voittaneeni uskoni siihen, että sieluni voi vielä kasvaa uudestaan.
Juhlallinen ilontunne valtasi minut, tunne, jota tahdoin melkein
hillitä, koska se näytti minusta julmalta. Mutta minä myöskin olin
julma tällä hetkellä, sydämeni täytti tuo suuri, terveellinen
itserakkaus, joka toisinaan voi murtautua esiin ja pelastaa ihmisen.
Sytytin lampun ja vedin verhot akkunoihin.. Aivankuin olisin
sulkeutunut pois ulkoisesta mailmasta ja antautunut uudelle
onnelleni. Kukaan ei olisi uskonut minua, jos olisin kertonut tästä
autuaallisesta onnentunteestani. Ja kuitenkin se oli todellista.
Varmuus on parempi kuin epäilevä ajatteleminen. Ja toimimisen
välttämättömyydestä orasti toive. Päivä oli ohi, liian myöhään
hämärtävä kevätpäivä, joka tekee iltapäivän niin liian pitkäksi ja niin
liian valoisaksi.
Muistan vielä silloin ajatelleeni:
— Mikä narri sen on keksinyt, että petetyn osa olisi naurettava? Ja
onko mahdollista olla naurettava tuntematta sitä?
Silmäni sattuivat vaimoni valokuvaan, joka oli kirjoituspöydälläni.
Mutta minä katsoin sitä levollisesti. Eikä edes johtunut mieleenikään
siirtää sitä paikaltaan.