Ilta illalta minä vietin tämän päivän perästä samassa pienessä
kahvilassa. Kotini ei kuulunut enää illoin minulle. Minä en tohtinut
enää olla kahden Maudin kanssa. En tahtonut.
Ilta illalta minä luen sanomalehtiä, joissa on palstottain
selostuksia tuosta harvinaisesta murhasta. Rikollinen ei ollut itse
asiassa tuottanut tuomarille kuulusteltaessa mitään vaikeuksia.
Vaan oli hän rehellisesti tunnustanut olevansa murhaaja. Ja hän
oli uudistanut saman selityksen, jonka hän antoi minullekin, että
hän oli tehnyt rikoksen senvuoksi, kun vaimonsa oli ollut hänelle
uskoton. Sillävälin oli poliisi toimittanut tarkastuksen asunnossa
ja sanomalehtimiehetkin olivat asiaan syventyneet. Heidän saamansa
yhteisen käsityksen mukaan oli vaimo ollut helläluonteinen ja ahkera
nainen, joka oli ahertanut hoitaen miestään ja lapsiaan. Miestä
taas pidettiin itseensä sulkeutuneena ihmispelkurina, jota ei ollut
lähelle meneminen, ja useat pudistivat päätään ja sanoivat, ettei
häntä kukaan mielellään tahtonut pimeässä yksinään tavata. Se herätti
epäilyksiä, että hänen kertomuksensa vaimonsa uskottomuudesta oli
vain rikollisen keksimä harhaanviepä valhe, jonka hän oli keksinyt
saadakseen lievennystä rangaistukseensa. Sanomalehdet kaunistelivat
yksityiskohtia kaikenlaisilla arveluillaan. Ja arveltiinpa sellaisiakin
mahdollisuuksia, että tuo työmies voi olla yhteiskunnan vaarallisimpia
rikoksentekijöitä, jolla todenmukaisesti saattoi olla useita rikoksia
omallatunnollaan. Minä myöskin seurasin mukana tuon miehen kohtalossa,
joka niin omituisen odottamattomalla tavalla oli koskettanut minun
kohtaloani. Illoin kotia mentyäni hiivein huoneesta huoneeseen
kuunnellen ovissa aivankuin mielipuoli. Kun makasin vuoteessani, niin
en tohtinut nukkua, ja kun lopulta silmät väsymyksestä painuivat
kiinni, voin minä säikähtäen herätä unesta ja aivan valveillani
tuijottaa pimeään, ikäänkuin olisin nähnyt keijukaisia. Työhuoneessa
istuessani tai kadulla käydessäni minä puhuin ääneensä itsekseni.
Se ei ollut miehen kohtalo, joka minua piti kiihtyneenä. Eikä hänen
rikoksensakaan. Se selitys, jonka hän antoi rikoksensa syistä, kuohutti
mieltäni ja kiusasi minua. Aivan yksinkertaisesti se, ettei hän voinut
selvittää asiaansa. Olisinko minä itse osannut selvittää itseäni?
Tiesinkö minä paremmin kuin hänkään, mikä minua veti pimeään? Tuntui
niinkuin hänen kohtalonsa olisi ollut minun kohtaloni todellinen kuva.
Niin kamala minun mielentilani oli, että ajatellessani työmiehen
kuollutta vaimoa, minä näin Maudin edessäni, ja ajatellessani työmiestä
näin itseni.
Mitä tuo tapahtuma ihmisiä liikuttaa? sanoin itselleni kerta toisensa
perästä. Mitä sen syyt heille kuuluu? Mitä he sellaisesta tietävät?
Onko se niin välttämätöntä, että siihen täytyy ehdottomasti olla joku
syy? Mies on murhannut ja sitten ihmiset vaativat heti häntä selvästi
ja asiallisesti selittämään miksi. Niinkun ei toisinaan päivittäin
sattuisi meille mitä kamalampia tapahtumia, jotka eivät ensinkään
herätä mitään huomiota. Siihen ei vaadita mitään selvitystä. Siinä saa
murtua kaikki sirpaleiksi, ja kun vahinko on tapahtunut, kohauttavat
ihmiset vain olkapäitään. Mutta tässä! Mutta tässä uskotaan varmasti
olevan selitettäviä syitä. Minä tiedän paremmin kuin kukaan muut,
ettei sitä voi selittää. Tiedänhän, että mies valehtelee murhanneensa
vaimonsa siksi, että tämä oli hänelle uskoton. Eikö hän selittänyt
aivan samoin minullekin? Hänhän tahtoi jo silloin selittää syynsä.
Ymmärsinhän minä jo heti kaikesta siitä, mitä hän ennen oli sanonut,
että hän valehteli. Sielunsa hämäryydestä hän koetti etsiä totuutta
lähetäkseen ihmisiä. Hän tahtoi sanoa totuuden. Hän ei tahtonut
valehdella. Hänen sielussaan paloi tunnustamisen kirvelevä tarve. Ooh,
suuri, mahtava on tuo tarve. Nöyrin palvelijanne.
Ei mikään puhdista niinkuin tunnustus. Mutta kun hän koetti tunnustaa,
niin tapahtui kaikista kauheinta: _ihmiset eivät tahtoneet uskoa
häntä_. Juuri siksi, että hän puhuu totta, he eivät usko häntä. Hän
huomaa sen. Ja äkkiä muuttuu hänen mielensä. Hän päättää valehdella.
Tarttuu ensimäiseen yksinkertaisimpaan valeeseen, jonka hän voi löytää
ja kertoo sen selvityksenä. Ja tuo kiihtynyt mies pääsee rauhaan.
_Hän säästyy nyt kyselyiltä_. Mikään ei raatele enää hänen sieluaan.
Välinpitämättömänä hän ottaa vastaan kuulustelut, syytökset ja tuomion.
Hän on onnellisempi kuin minä. Sillä silloin hän on voittanut.
Niin minä puhuin yksinäisyydessäni ja sellaiset ajatukset tähän aikaan
sielussani paloivat. Mutta ne eivät pysähtyneet tähän.
Kaikki, mitä nyt olet ajatellut, jatkoin minä puhellen itselleni, sinä
tiedät. Kaiken tuon olet nähnyt silmilläsi ja kuullut korvillasi.
Sinä yksin olet seisonut tuon miehen läheisyydessä hänen pahimpana
elonsa hetkenä. Mene oikeuteen, ilmoittaudu todistajaksi ja puhu hänen
asiansa. Pelastaa sinä et häntä voi. Inhimillistä lakia hän ei voi
välttää. Mutta sinä voit hankkia hänelle sielunrauhan. Sinä voit antaa
hänen tuntea, että muuan veli on nähnyt hänen kohtalonsa ja ymmärtänyt
sen.
Luonnollisestikaan en mennyt oikeuteen ja luonnollisesti en puhunut
miehen asiaa. Oman kohtaloni vankina minä unhoitin hänen kohtalonsa.
Mutta nähdessäni Maudin edessäni ajattelin työmiehen vaimoa.
Kuvittelin, että he — työmies ja hänen vaimonsa — olivat rakastaneet
toisiaan samoin kuin mekin, riidelleet kuin mekin ja vihanneet kuin
mekin. Kuvitteluni sekoitti kohtalomme niin toisiinsa, että minä
mielikuvituksissani olin tehnyt tuon rikoksen, jonka jälkinäytöksessä
sain olla todistajana.
Silloin minä uneksin eräänä yönä kulkevani yksin pimeässä. Se oli
olevinaan kellariholvi tai ränsistynyt talo, jossa kuljin. Molemmat
noista vaikutelmista sekaantuivat unessa hyvin omituisesti, ja
kaikkialla missä vain kuljin, vilkkui valopilkkuja, aivan kuin
auringonsäteet olisivat tunkeutuneet lahonneitten hirsien raoista.
Mutta tuo valo ei valaissut minua ympäröivää pimeää. Se vaikutti
vain, että varjot kävivät paljon pimeimmiksi, ikäänkuin äkkinäisen
valonvälähdyksen jälkeen teatterissa näyttää hämäräkin sysipimeältä.
Koko ajan vei tieni vain alaspäin ja minä siirsin jalkojani varovasti,
etten töyttäisi itseäni rappukiviin. Huomasin, ettei siellä ollutkaan
rappusia. Sensijaan olin nousevinani liukasta metsäpolkua ylöspäin,
jossa sain olla hyvin varovainen, etten loukannut itseäni puunjuuriin
ja kiviin, jotka estivät kulkuani. Tie vei vain lakkaamatta eteenpäin.
Se oli aivankuin olisin ollut jossain äärettömässä kellarissa, linnan
holvissa tai maanalaisessa käytävässä. Mutta ympäröivät seinät
vaikuttivat minuun hyvin painostavasti, ja lakkaamatta seurasivat minua
samat tuikkivat tulet, tehden pimeän vieläkin paksummaksi.
Olin puettu eriskummalliseen pukuun ja hartioillani liehui kaapu.
Tuo puku kiusasi sanomattomasti minua, mutta en voinut koskaan saada
tarkastaa itseäni. Sillä valo, joka vilkkui vastaani, ei valaissut
koskaan minua niin kokonaan, että olisin ehtinyt täydellisesti nähdä
pukuani. Enkä voinut seisahtaakaan. Minun täytyi mennä yhä kauvemmas
ja kauvemmas, yhä syvemmälle ja syvemmälle alaspäin. Niin paljon minä
voin nähdä, että tuo harmillinen pukuni oli aikaisempien vuosisatojen
mallia, ja kävellessäni eteenpäin huomasin tien vievän yhä edelleen
alaspäin kiertäen kuin kiertorappuset.
Menneisyyttä kohti! Vuosisatojen kautta takaisin menneisyyteen!
Omituisella tavalla tartuin unissa tuohon ajatukseen. "Siis tie
menneisyyteen vie yhä vain alaspäin", ajattelin. Ja kun muistin, kuten
useinkin unissa tekee, että minun täytyy herätä, niin silloin huomasin
olevani ihan naurettava olento. "Mitä narripeliä tämä on?" ajattelin.
"Ja mihin kummalliseen narrinpukuun minut on puettu?" Se tuntui minusta
muuten hyvin hauskalta, ettei kukaan edes nähnyt minua.
Silloin huomasin äkkiä, etten olekaan yksin. Aivan minua vastaan tulee
muuan olento, hänkin samanlaisessa puvussa kuin minäkin ja liehuva
kaapu hartioillaan, ja hänet nähdessäni aloin pelätä. Huomasin, että
minun täytyy mennä hänen luokseen. Miksi, sekin oli minulle silloin
selittämätöntä. Minä kumarran ja tahdon olla ystävällinen. Hänen
pukunsa minä sain nähdä. Kuinka se voi olla mahdollista, sitä minä
en käsittänyt. Mutta suureksi kauhukseni minä huomasin, että hänen
kaapunsa oli mustaa verkaa ja tuon kaapun alta vilahteli mustat
silkkisukat ja matalat ruseteilla koristetut kengät. Muun puvun peitti
kaapu ja huppukaulustan alta näkyi kolmikulmainen hattu. Se voi olla
Napoleonin hattu tai lakeijahattu. Mutta varmaa on, että kohtaamani
mies on lakeija eikä Napoleon. Sitä enemmän minä häntä pelkäsin. Hän
pitää kaapun alla olevassa kädessään veistä, ja minä tiedän oikein
hyvin, että samassa silmänräpäyksessä, kun käännän hänelle selkäni,
saan tuon veitsen hartioihini.
Siksi tahdon tehdä häneen suurenmoisen vaikutuksen ja jos mahdollista
pelottaa hänet. Siinä tarkoituksessa sanon hänelle:
— Tiedättekö, kuka minä olen? En voi nähdä hänen kasvojaan. Mutta
ymmärrän, että hän hymyilee, kuten voi ajatellakin unissa tapahtuvan.
Samassa kuulen nyt Harryn huutavan kaukaa. Käännyin raivoissani mieheen
päin ja ulvon: S — Vastaa, mies. Tiedätkö, kenen näet edessäsi?
Minä olen nyt nyt valepuvussa. Mutta puku ei tee miestä. Minä olen
virkamies. En ensinkään korkea virkamies. Mutta jokatapauksessa
korkeampi kuin sinä.
Hän ei vastaa, sulkee vain edelleenkin tieni. Samassa silmänräpäyksessä
valahtaa katseeni omalle puvulleni. Huomaan sen kaikin puolin olevan
ihan samanlaisen kuin edessäni seisovalla miehelläkin on. "Nöyrin
palvelijanne", sanon minä ääneensä. "Nöyrin palvelijanne." Ja minun
on aivan kerrassaan mahdotonta löytää muuta sanaa kuin tuo naurettava
"nöyrin palvelijanne". Minä tunnen oman hattuni, jota en voi nähdä,
olevan aivan samanlaisen lakeija-hatun sivulla olevine hassunkurisine
rusetteineen. Unissani muistin samalla kertaa, kuinka hän joka näkee
itsensä unissaan, tulee hulluksi tai kuolee.
Taistelin itseni herälleen. Se oli kamalaa taistelua, joka sai kylmän
hien pusertumaan ruumiini jokaisesta hikireiästä.
"Harry", mutisin minä. "Harry." Jälestäpäin uskoin olleeni vain
silmänräpäyksen hereilläni ja nukkuneeni niin välittömästi, että uneni
juottui yhdeksi.
— "Sinähän näyttelet lakeijaa", kuului äkkiä korvissani.
Kuulin aivan selvästi nuo sanat aivankuin joku olisi huutanut ne
minulle ja samassa muuttui unikuvanikin.
Minä seison taas kadulla kotini edustalla ja näen edessäni katulyhtyjen
himmeässä, väräjävässä valossa työmiehen, joka on valmiina, niin pian
kun käännän selkäni, pistämään jalkansa oven väliin ja estämään minua
oveani sulkemasta. "Kirottu lakeija", sanon minä hänelle, "mitä sinä
minusta nyt tahdot?" Sataa kuin saavista kaataen ympärilläni ja minä
kuulen hänen äänensä kuiskaavan:
— Minä en ole mikään lakeija, olen vain vapaa työmies. Mutta tule minun
kanssani, niin saat nähdä jotain. Tule, niin saat nähdä _neurastenisen_
työmiehen. Sehän on sinulle jotain.
Silloin syöksen hänen kimppuunsa ja tartun häntä kurkkuun.
— Jesus, Jesus, huudan minä. Oletko sinä minä tai minä sinä?
Minä pidän häntä lujasti kiinni ja me häviämme molemmat pimeään, missä
salamat leimahtelevat sinivalkoisina risteinä ympärilläni.
Samassa istun valveilla vuoteessani. Kuulen oman ääneni huutavan Jesus,
ja sanon itselleni: Ethän sinä usko. Oletko järkesi menettänyt?
Silloin muistan kuinka minä lapsena voin kuulla toisinaan mitä
kamalinta jyminää. Se oli aivankuin kosken kohinaa tai tuulen kolkkoa
huokailua metsässä. Mutta se oli tuskallisempaa, voimakkaampaa, kuin
koskaan olen kuullutkaan. Se ei tullut ulkoapäin. Se jyminä kuului
aivoistani, ja kun se tuli, oli se niin voimakas, että luulin aivoni
menevän murskaksi. Lapsena minä en pelännyt mitään niin paljon kuin
tuota jyrinää. En ollut kuullut sitä nyt moneen vuoteen. Ja olinpa jo
melkein unhoittanut, että sellaista olisi koskaan tapahtunutkaan.
Nyt minä kuulin sen. Se kuului aivankuin hulluus olisi koputtanut
aivokoppaani ja tahtonut kohteliaasti pyytää sisäänpääsyä. Se tuntui
minusta hirmuiselta voimainponnistukselta, kun vihdoinkin jaksoin
kurottaa käteni, ottaa tulitikkuja ja sytyttää kynttilän.
Vapisten kiipesin vuoteestani ja hiivin Harryn huoneeseen. Olin
aivan varma siitä, että uneni oli joku olento, ja että pojalle on
täytynyt tapahtua jotain. Takaisin tullessani valtasi minut omituinen
pyörryttämisen tunne. Akkuna veti minua puoleensa. Minusta tuntui, että
niin pian kuin sammuttaisin kynttilän, valtaisi minut kuolemisvaisto,
nousisin vuoteeltani ja heittäytyisin akkunasta ulos. Olin aivan varma
siitä, että nousisin nukkuessani ja heittäytyisin akkunasta kadulle.