IX.

Seisoimme vierekkäin hyvin kapeassa huoneessa, jonka seinät olivat

aivan alastomat. Voisipa sanoa, että se oli melkein tyhjä. Näytti

kerrassaan siltä, ikäänkuin jokainen pieninkin esine, jonka voi irti

saada, olisi kannettu pois tuosta alastomasta, likaisesta huoneesta.

Akkunan lähellä olevassa vuoteessa makasi nainen hiukset hajallaan

ja silmissä kuolleen murtunut ilme. Ei ollut aikaa edes sulkea hänen

silmiään. Näin kohta ensi silmäyksellä, että hän oli kuollut.

— Hiljaa, sanoi mies ovelle tultuamme. Hiljaa! Älkää herättäkö häntä.

Käännyin ympäri ja sanoin hänelle heti mitä ajattelin. Ihmeekseni en

huomannut hänessä hämmästyksen tai surun ilmettäkään. Hänen katseensa

kohtasi minun katseeni, ja siinä katseessa oli tutkivan terävä ilme,

joka sai minut epäilemään jotain eriskummallista tapahtuneen.

— Voitteko aavistaakaan, mihin tautiin hän on kuollut? kysyin häneltä.

— Se on vaarallista arvata sitä, vastasi mies. Sitten hän ojensi

vartalonsa ja sanoi raa'alla konemaisella äänellä:

— Olen unohtanut esitellä itseäni. Minun nimeni on Johansson, Karl Axel

Johansson, ulkotyöläinen.

Nyökäytin päätäni vastaukseksi. Sanat kuuluivat niin repivän

kammottavilta kuolleen läheisyydessä vallitsevassa hiljaisuudessa.

En ymmärtänyt vähääkään miksi mies oli houkutellut minut mukaansa

tai mitä hän minusta tahtoi. Sanaakaan sanomatta lähestyin vuodetta

ja suljin kuolleen silmät. Kun ne menivät kiinni, kuulin takaani

aivankuin hiljaista nyyhkytystä. Mutta kun katsoin miestä, kääntyi hän

välinpitämättömästi minuun päin ja melkein tunteeton ilme kasvoillaan

sanoi hän kerrassaan erilaisella pehmeällä äänellä:

— Se on parasta, että hän on kuollut. Uskotteko sen herra?

— Hänelle itselleen ehkä, vastasin minä.

— Meille molemmille, sanoi mies varmasti. Sitten hän meni vuoteen

luo, ja samassa kun hän melkein väkivallalla työnsi minun pois

sen luota otti hän tuolin. Ja ennenkuin ehdin ajatellakaan istuin

samalla tuolilla ja edessäni seisoi tuo kummallinen mies itkien kuin

lapsi. Minun oli aivan mahdoton ratkaista, josko hän tunsi itsensä

onnettomaksi tai mielensä muuten oli murtunut.

Istuin ja ajattelin tätä kaupunkia, jossa olin asunut niin kauvan,

ja jossa kadut ja iloinen ihmiselämä alinomaan olivat kuiskailleet

korviini kummallisia kertomuksiaan. Ei yksikään niistä muistuttanut

tätä. Onkohan siksi, että itse olet ollut liian onnellinen, joka on

estänyt sinua näkemästä mitään tällaista tapahtumaa? kysyin itseltäni.

Pitkään aikaan en voinut sanoa mitään. Mutta kun vihdoinkin koetin

lausua pari tavallista sisällyksetöntä sanaa, joilla me ihmiset

koetamme pysytellä itse sekaantumasta toisen tuskaan, lakkasi mies

itkemästä, ja hän alkoi levollisella ja selvällä äänellä, aivankuin ei

olisi mitään tapahtunut, jälleen puhumaan:

— Minä valehtelin siellä herran portilla, kun sanoin vaimoni olevan

kuolemaisillaan. Hän oli kuollut jo, kun täältä lähdin. Minä tiesin sen

aivan hyvin. Lääkärin ei tarvinnut sanoa sitä minulle. Eikä kenenkään

muunkaan. Se oli vain hulluutta, kun soitin sen tohtorin ovikelloa.

Minä tiesin sen myöskin oikein hyvin. Siksi minä juoksinkin.

Hän naurahti ja jatkoi:

— Ei mikään tohtori voi häntä enää pelastaa. Minä valehtelin, kun

sanoin olleeni tohtoria hakemassa. En ollut ketään hakemassa. Menin

ulos siksi, etten voinut olla yksin täällä. Kun tapasin herran, olin

jo kävellyt kaksi tuntia ulkona sateessa. Minä en voinut tulla kotia.

Sillä minä pelkäsin olla yksin. Minä pelkäsin, että poliisi ottaisi

minut.

— Poliisi? keskeytin minä. Mitä poliisilla tässä on tekemistä?

Katsoin äkkiä edessäni olevaan mieheen aivan toisilla silmillä kuin

ennen. Mutta minä nousin tuolista, tuijotin yhä edelleen kääntymättä

edessäni seisovaan mieheen.

— Poliisilla ei ole tässä kerrassaan mitään tekemistä, vastasi mies.

Ei vähintäkään. Mutta poliisi sekaantuu niin helposti köyhän asioihin

tavalla, jota ette tunne. Voisinpa kertoa siitä teille paljon, minä,

jos vaan tahtoisin. Mutta se ei kuulu tähän. Minä tulin vain vahingossa

sanoneeksi tuon sanan. Me puhumme niin paljon, neu-ras-te-ni-set.

Hän sanoi tuon sanan irvistäen, aivankuin olisi vapauttanut itsensä

jostain äärettömän painavasta taakasta sylkemällä sen sanan ilmaan.

— Minä olen lukenut kerran sellaisista. Ja sitä en voi koskaan

unhoittaa. Se sopi nimittäin juuri minuun. Jokainen lukemani sana sopi

minuun itseeni.

Mutta nyt minä keskeytin hänet vakavasti.

— Kuulkaa nyt minua, aloin minä. Te olette liian kiihtyneessä

mielentilassa. Te olette avun tarpeessa. Te ette voi jäädä yksin

kuolleen kanssa. Te tarvitsette lepoa. Seuratkaa minua jälleen ulos.

huolehdin kyllä siitä, että pääsette rauhalliseen paikkaan yöksi. Ja

huomenna...

Mies huitoi molemmin käsin ilmaa ja vastasi tarmokkaalla äänellä.

— Rauhallinen paikka. Köyhällä on vain yksi rauhallinen paikka. Ei. Se

ei käy laatuun. Sitäpaitsi vaimoni sitä ei salli koskaan.

Tahdoin palata jälleen asiaan, josko kuulin oikein ja kysyin siksi:

— Kuka?

— Vaimoni, nähkääs, tuli vastaus. Tai hän, joka oli vaimoni. Kukapa

muuten?

Sitten hän nojautui väsyneenä sammunutta liettä vasten ja pienen lampun

valossa muodostui hänen kumaraisesta niskastaan ja seljastaan niin

pitkä varjo, että se ulottui aina vuoteeseen saakka.

— Herra, älkää menkö vielä, sanoi hän. Älkää menkö. Olenhan minä

kuitenkin ihminen, minä niinkuin tekin. Kukaan ei ole herraa ennen niin

sydämellisesti pyytänyt jäämään kuin minä nyt.

Vaikenimme molemmat, ja pitkään aikaan ei kuulunut muuta ääntä kuin

tuon vieressäni seisovan murtuneen miehen raskas hengitys. Olin

väsynyt, mutta en voinut riuhtaista itseäni erilleen hänestä. Tuon

rikollis-raukan koko olento oli niin epätoivon vallassa, ettei minulla

ollut sydäntä häiritä häntä. Sillä siitä, että hän oli tavalla tai

toisella rikollinen, tulin yhä enemmän ja enemmän varmemmaksi.

Kuitenkaan hänessä ei ilmennyt vähintäkään sellaista, joka olisi tehnyt

minut levottomaksi oman turvallisuuteni suhteen. Ja uneni olin jo

aikoja sitten menettänyt.

Auttaakseni hänen ajatuksiaan häiritsin vihdoinkin hiljaisuutta

kysymällä:

— Mitä te tarkoititte kutsuessanne itseänne neurasteniseksi työmieheksi?

Puhuteltu nousi säikähtäen suoraksi kumara-asennostaan. Liedeltä hän

oli luisunut vieressään olevalle tuolille ja kun hän katsoi minua

silmiin, muistutti hänen katseensa sellaisen henkilön katsetta, joka on

äkkiä herätetty raskaasta unestaan.

— Meidän päivinämme on niin paljon teorioja, alkoi hän, ja monta on

johdettu harhaan. Siellä makaa nainen, joka on kuollut. Hän oli vaimoni

eikä meidän välimme ole koskaan olleet huonot. Teidän täytyy se uskoa,

vaikka koko mailma tulisi ja sanoisi teille toisin. Onhan ihmisiä,

jotka aina ajattelevat pahaa eivätkä koskaan näe muuta kuin mikä on

huonoa. Sellaiset ihmiset ovat voineetkin kertoa, että minä join ja

löin vaimoani, että lapset täytyi viedä isoäidin luo, ettei heidän

tarvitsisi nähdä kaikkea sitä pahaa elämää, jota täällä pidettiin.

Sellaisilla ihmisillä on pahat silmät, ja pahat silmät ovat katsoneet

meitäkin.

Hänen puhuessaan tuntui siltä, aivankuin toiset ajatukset, kuin mistä

hän nyt puhui, olisivat liikkuneet hänen aivoissaan. Hän nousi äkkiä

tuoliltaan ja näytti siltä kuin hän olisi aikonut mennä vuoteen luo.

Se mahdollisuus herätti minussa kauhua. Hänen eleistään sain varman

käsityksen, että sinne kätkeytyi jotain, jota hän tahtoi näyttää

minulle. Minä olin pelottavassa jännityksessä. Mutta oli mahdotonta

ajatella jouduttaako miestä tai kerrassaan estää hänen aikeensa. Joka

hermo jännitettynä minä seurasin jokaista hänen ilmettään, jokaista

elettään ja jokaista sanaansa.

Sensijaan, että hän olisi mennyt vuoteen luo, käveli hän huoneen läpi

ovelle ja nojautui sitä vasten. Sitten hän nyökäytti päätään aivankuin

rauhoittuneena minulle ja alkoi uudestaan:

— Tämä on köyhä talo, saatte uskoa herra. Täällä asuu ihmisiä katosta

lattiaan. Niitä voi olla satoja tai tuhansia. Minä en ole koskaan niitä

laskenut. Olen kyllä koettanut laskea. Olen kirjoittanut muistiini ne,

joitten olen nähnyt asuvan tässä talossa. Mutta siitä ei tule koskaan

loppua. Ne ovat huonoja ihmisiä kaikkityyni. Joko heitä on rangaistu

tai näyttävät he sellaisilta, jotka voivat tulla rangaistuksi milloin

hyvänsä. Täällä on miehiä, naisia ja lapsia. Lapsista minä en tahdo

puhua. Oi, millaisia paheita minä olen nähnyt, minkälaisia näytelmiä Ja

millaista kurjuutta! Minä voin nähdä nyt teistä, että te luulette minun

valehtelevan, ja että minun aivoni ovat häiriytyneet. Niin ne ovatkin.

Ja tiedättekö miksi? Niin, siksi, että en ole koskaan nähnyt muuta

kuin mitä tässä talossa saa nähdä, ja siksi, että te olette pyytäneet

minun selittämään. Taivasten Jumala, mitä se tahtoo sanoa: selittää?

Osaatteko te selittää miksi kävelette jaloillanne eikä käsillänne?

Näettekös, te ette osaa! Ja kuitenkin tahdotte te minua selittämään,

mitä tarkoitin sanoillani, kun sanoin olevani neurasteninen työmies.

Kuulkaa minua, te, joka ette ole neurasteninen. Sillä te ette kai, kun

kaikki selviää, ole samanlainen kuin minä? Tuhansia vuosia ovat ihmiset

ponnistelleet selittääkseen mailmaa ja itseään. He ovat kirjoittaneet

kirjoja ja pitäneet puheita. He ovat raadelleet toisiaan petojen lailla

siksi, ettei toinen tahdo uskoa toisen selitystä. He ovat käyneet sotaa

siitä, ettei kenenkään muitten selitys ole oikea kuin vain heidän.

Mutta mitäs se on auttanut? Onko meidän aikanamme sellaista, joka on

kaikkein arvossapidetyin, kuin koskaan on ollut olemassakaan, yksi

ainoa ihminen, joka tietäisi niin paljon, josko Jumala todella on

olemassa. Onko sellaista ihmistä? Vastatkaa, herra, vakavasti minulle,

onko sellaista? Hänen luokseen minä tahtoisin mennä ja rukoilla häntä,

ettei hän valehtelisi minulle niinkuin kaikki muut ovat tehneet. Minä

en pyydä iankaikkista elämää. Minä en edes tahtoisikaan sellaista.

Eikö tämä lyhyt elämä, minkä olen elänyt, ole ollut kyllin pitkä ja

lahjoittanut minulle kyllin kurjuutta? Mutta Jumalan minä tahtoisin

olevan. Sillä Jumala jakaisi oikeutta. Ja oikeutta minä tarvitsisin.

Kaikki ihmiset tarvitsevat oikeutta. Mutta kukaan ei saa. Hän hengitti

syvään ja kohotti kätensä kattoa päin, aivankuin olisi puhunut suurelle

väkijoukolle. Hänen hoikassa olennossaan kapeine kasvoineen, joista

pistihe imekkeisestä parrasta esiin suuri kyömynenä, oli jotain kamalan

koomillista.

— Kuinka te sitten voitte pyytääkään, että minä voisin selittää teille

omasta minuudestani? jatkoi hän levollisemmin. Onko minun helpompi

selittää pientä arvoitustani kuin mailman suurta arvoitustaan?

Huomaatteko kuinka ajattelemattomasta te kysytte ja miten tavattoman

paljon te pyydätte sellaiselta köyhältä kuin minä olen?

Hän veti henkeä. Mutta vain silmänräpäyksen. Seuraavalla sekunnilla hän

kumartui päin ja kuiskasi:

— Minä en osaa selittää mitään, mutta voinhan kertoa. Olisinpa vain

saanut oppia muutakin kuin ainoastaan kiviä hakkaamaan, niin minäkin

osaisin kirjoittaa kirjoja. Kirjatkaan eivät selvitä mitään, mutta ne

kertovat paljon. Aivan kuin minäkin. Tiedättekö minkälaista täällä on

talvella? Pakkanen tulee ja kadut ovat pimeitä. Katulyhdyt valaisevat

vain ihmishautoja täällä, jossa me toisiamme polkien etsimme leipää,

ikäänkuin emme tietäisi, että elämme vain kuollaksemme. Sitten alkaa

jää vaikuttamaan, pakkanen ja sade muodostavat jäätä. Ja silloin loppuu

työ, nähkääs. Sen tietää ilman kertomattakin. Kun on ollut sellaisessa

mukana muutamia vuosia, niin silloin tietää, että nyt tulee työttömät

kuukaudet, ne kuukaudet, jolloin köyhän täytyy elää tyhjästä. Silloin

mennään köyhien hyväntekijän luo, jolla on panttilainakonttoori. Hän

ottaa vastaan kellon ja juhlavaatteet, posliiniastiat ja sänkyvaatteet.

Se käy kun tanssi. Kaikki mitä talossa vain on otetaan vastaan

talvisäiliöön.

Mutta koti tulee tyhjäksi. Päivä menee ja toinen tulee. Yhä vain

odotetaan pitkien kuukausien loppuvan ja orjuuden alkavan uudestaan.

Onhan sitä, saakeli vieköön, vapaa työmies. Vapaa siksi kunnes kutsumus

kuuluu ja määrää lakon alkaneen. Silloin ollaan mukana, kuulkaahan

herra. Ei siksi, että minä uskoisin siitä mitään voitettavan. Mutta

mukana täytyy kuitenkin olla. Sillä se on kaikessa tapauksessa

eräänlaista taistelua. Ja taisteluahan tarvitaan, ettei tappaisi

itseään liikunnan ja raittiin ilman puutteessa. Mutta kevään tultua

saa luvan alkaa uudestaan. Ja ne, jotka ovat jaksaneet päästä talven

yli, menevät taas köyhäin hyväntekijän luo, joka on ottanut heidän

omaisuutensa säilöönsä. Vähitellen poimii omansa takaisin, ja

maksaessaan noita hyväntekijän pieniä sinisiä lappuja tehdään työtä ja

nähdään nälkää, nähdään nälkää ja tehdään työtä. Ja sellaista täytyisi

koettaa unhoittaa. Niin, niin. Unhoittaahan sen toisinaan. Se on

arvoitus, kaikkia muita suurempi arvoitus.

Mies vaipui jälleen tuolille ja sanat tulvasivat hänen huuliltaan,

aivankuin hän olisi unhoittanut, että hänellä oli kuulija.

Mutta kun on sietänyt sitä vuoden, kaksi, kolme vuotta, niin silloin

sitä ei enää voi unhoittaa. Silloin tulee parhaimpaan aikaan nälän

pelko. Nälän pelko, työttömyys ja itsemurha-ajatukset. Sillä mies

tulee ajatelleeksi tappaa itsensä, kun ei ole työtä. Mitäpä muutakaan

ajattelisi? Jumalaa ei vain kuulu. Lakkaamatta sairaana sielultaan

päivä päivältä, yö yöltä. Nukkuakaan ei saata. Se käy niin kauniisti,

että se, joka tekee työtä, tulee väsyneenä kotiinsa, syö kylläkseen

niukkaa, mutta terveellistä ruokaa ja menee rauhassa nukkumaan

kootakseen voimia huomisen päivän työhön. Minä olen maannut vuoteellani

ja kuullut heidän hiljaa hiipivän ympärilläni, etteivät häiritsisi

minua, kun luulivat minun nukkuvan. Minä en nukkunut. Ummistin vain

silmäni päästäkseni näkemästä. Ei vaimoni eikä lapset voineet tietää,

että minä makasin vain puserrellen nyrkkejäni ja taistellen itseni

kanssa nälänhorroksissa, estääkseni itseäni syöksymästä ylös ja

raivoissani lyömästä heitä murskaksi joka ainoaa. Minä olen vihannut

heitä samoin kuin itseänikin. Ja se tahtoo sanoa paljon. Olispa vain

ollut joku, jota olisin voinut lyödä, niin olisin sen tehnyt. Itkenyt

itse katuen jälestäpäin? Minä kyllä uskon sen. Mutta lyönyt minä olisin.

Miehen puhuessa minä katselin ympäri huonetta. Minusta tuntui, aivan

kuin nuo seinät rumine, halpoine seinäpapereineen olisivat sulkeneet

minut suojiinsa jo monta viikkoa. Tietämättäni syöpyi jokainen

yksityiskohtakin tuosta huoneesta muistooni. Vielä tänä päivänäkin

voin nähdä silmissäni seinäpaperien kuvat vinoine neliöineen ja

tummanvihreine kukkineen. Päätin olla häiritsemättä tuota miesraukkaa.

Kun ihminen on niin kiihtyneessä mielentilassa, voi toinen hyödyttää

häntä paraiten vain vaikenemisellaan. Minä tiesin sen. Mutta tuon

vieraan kiihtynyt mielentila valtasi minutkin lopulta. Tahdoin päästä

vapaaksi tuollaisista vaikutelmista ja mennä pois. Siksi keskeytin

hänet äkkiä kysymällä: — Eikö teillä koskaan ole ollut tilaisuutta

purkaa tunteitanne? Tai kuten te sanotte — lyödä? Te olette sitäpaitsi

oikeassa siinä, että sellainen voi keventää.

Mies katsoi hämmästyneenä minua. Hänen kasvonsa muistuttivat taas

uneksijan kasvoja. Sanaakaan vastaamatta hän meni vuoteen luo ja

riuhtasi peitteen pois.

Sanomattomaksi kauhukseni huomasin lakanan olevan veressä, ja vaikka

sisäinen aavistukseni oli koko ajan sanonut, ettei tuo tuolla

makaava nainen ollut kuollut oikein luonnollisella kuolemalla, ja

että mies todennäköisesti oli vaimonsa murhaaja, ja koko hänen

kummallinen käytöksensä ei merkinnyt muuta kuin puolihullun ihmisen

välittömästi rikosta seuraavaa epätoivoa, joka läheni mielenhäiriöä —

vaikuttivat hänen sanansa kuitenkin ja se, mitä näin, minussa kamalan

hämmästyttävästi. Samassa hyppäsin ylös tuoliltani, ja me molemmat

elävät katsoimme toisiamme silmästä silmään, aivankuin olisimme

odottaneet kumpi meistä ottaa ensi askeleen ja tarttuu toistaan

kurkkuun.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hämmästykseni hävisi. Edessäni

oleva kuva näytti minusta äkkiä luonnolliselta, yksinkertaiselta

ja jokapäiväiseltä. Juuri senvuoksi se muuttui niin paljon

kauhistuttavammaksi.

— Miksi olette tuon tehneet? kysyin äärettömän jännittyneenä.

Odotin saada kuulla selityksen arvoitukseen, selityksen koko tuon

miehen kohtaloon, selityksen hänen käsittämättömään puheeseensa, jolla

hän oli yli tunnin täyttänyt korvani.

— Miksi? uudisti hän soinnuttomasti.

Näytti aivankuin hänelle juuri nyt olisi juolahtanut mieleen, että

sellaistakin voi selittää. En ole koskaan nähnyt ihmiskasvoissa

niin toivotonta kykenemättömyyden ilmettä kuin hänen kasvoissaan

oli vastausta etsiessään. Aivankuin olisin seisonut katsellen

kasvoista kasvoihin itse rikoksen arvoitusta ja tuntenut, että se on

ratkaisematon arvoitus. Se ei ole kyllä, ettei mitään vastausta löydy

kysymykseen: miksi, joka pääsee meidän kaikkien suusta, silloin kuin

rikos on tapahtunut. Koko kysymystä ei ole ensinkään olemassakaan.

Asiaan kuulumattomat, lähimmäiset ja kaikki muut voivat kysyä miksi.

Hän, rikoksentekijä ei kysy itseltään miksi, eipä tiedä koko kysymystä

olevan olemassakaan. Kaikki on hänelle vain välttämätöntä, ehkä syvin

välttämättömyys, mitä on olemassa.

Ainoastaan sellaisia rumia rikoksia, jotka tehdään voiton tai koston

himossa, sellaisia voidaan selittää. Ja kuitenkin...

Mutta se riittäköön tästä.

Vaikka tiesin, että se oli hulluutta, uudistin kuitenkin kysymykseni.

Ja niin tehtyäni minä näin selvästi kuinka hänen ajatuksensa

työskenteli tuskaisesti etsiessään vastausta. Minusta tuntui, aivan

kuin olisin kysymykselläni jollain tavalla tehnyt hänelle sanomattoman

pahaa, herättänyt hänet ehkä tuosta uneksijan varmuudesta, jonka

vallassa hän äsken oli ja joka oli salaisia teitä johtanut hänet

jonkinlaiseen selvyyteen.

Äkkiä hän tuijotti minuun terävästi ja läpitunkevasti ja sanoi:

— Miksi olen sen tehnyt? Senhän minä olen jo aikoja sitten sanonut.

Enhän minä ole tuntikauteen muusta puhunutkaan.

Ennen hän oli ollut epätoivoinen ja levoton, ja kuitenkin koko hänen

olentonsa oli jollain tavalla hillitty, joka olisi johtanut monen

harhaan. Nyt hän oli aivan kiihdyksissä. Kasvot värähtelivät pelottavan

vihaisesti ja ääni sortui.

— Kukaan ei ymmärrä minua, huusi hän. Kukaan ei ole koskaan minua

ymmärtänyt. Mitäpä siitä on hyötyä kertoa itsestään muille? Jokainen

ihminen on muurilla eroitettu toisistaan yhtä varmasti kuin he

istuisivat kukin omassa vankikopissaan. Tässä minä olen ollut narrina

ja selittänyt ja luullut teidän ymmärtävän minua. Luulin, että te edes

tiedätte yhtä paljon kuin minä.

Hän puristi kätensä nyrkkiin huitoen sillä sokeasti ilmaa.

— Te tahdotte tietää totuuden, ulvoi hän. No niin. Te saatte tietää

sen. Minulla ei ole mitään hävettävää. Se on vaimoni häpeä. Minä pistin

häntä veitsellä sydämen alle. Minä tein sen hänen nukkuessaan. Ja eikä

ääntäkään päässyt hänen suustaan. Niin hyvin minä sen tein.

Hän läähätti aivankuin olisi ollut tukehtumaisillaan.

— Hän petti minua, sanoi hän raskaasti. Kulki muitten kanssa. Siksi

minä sen tein. Ymmärrättekö nyt?

Kertomattoman kummallinen ilme luonnottomasti kiihtyneillä kasvoillaan

tuijotti tuo murhamies minua. Tuntui aivankuin jokainen sana, minkä hän

sanoi, olisi tuottanut hänelle salaista nautintoa.

— Älkää valehdelko kuolleesta, sanoin äkkiä.

Minä itse en ollut juuri levollisempi kuin hänkään.

— Vaimonne ei ole koskaan teitä pettänyt. Te tiedätte sen yhtä hyvin

kuin minäkin.

Mutta nyt loppuivat hänen voimansa. Hän vaipui läähättäen kuolleen

vuoteen viereen. Ei sanaakaan tullut enää hänen huuliltaan. Luultavasti

hän oli unhoittanut, ettei hän ollut yksin.

Minä menin joutuin ulos kavuten pimeitä käytäviä vapaaseen ilmaan.

Pihalta näin tuon yksinäisen tulen eräässä huoneen akkunassa äkkiä

sammuvan.