Eräänä iltana istuin tavallista väsyneempänä entisessä kahvilassani,
jota ajatuksissani tapasin kutsua kadehdittavaksi pakopaikaksi, jonka
olin löytänyt ennen mainitsemastani ravintolasta. Istuin siellä
tällä erää tavallista kauvemmin. Sillä miksikäpä menisin kotiakaan?
Siellä istuessa tunsin mielenrauhaa. Ajatukset saivat levätä. Kotia
mentyäni minun täytyi välttää tapaamasta Maudia, koska hän teki minut
levottomaksi. Jo hänen läsnäolonsakin sai koko hermostoni epäkuntoon.
En ajatellut sitä enään. Minä tiesin jo asian olevan niin. Ja minä elin
aina sen mukaan.
Siksi istuin siellä lukien sanomalehti sanomalehdeltä ja annoin tuntien
kulua. Kaasulamput sammutettiin ympärilläni. Istuin yksin viimeisen
palavan kaasulampun ääressä silmäillen ajattelematta erään äärettömän
suuren sanomalehden ilmoitussivuja. Kello läheni yhtä, kun vihdoinkin
tulin kadulle.
Ja nyt minä jouduin seikkailuun, se oli ihmeellinen, kamala seikkailu,
jossa sain silloin olla mukana. Muisto siitä voi vieläkin minulle
kummitella pitkinä talviöinä pakkasen paukutellessa huoneeni nurkissa
ja revontulien tuntureita valaistessa.
Menin suoraan kotia kohti ja kadut olivat kaikkialla tyhjinä. Se oli
eräs noista Tukholman talviöistä, jolloin koko kaupunki voi näyttää
niin tyhjältä, kuin kaikki asukkaat olisivat kuolleet. Minä kävelin ja
kävelin, ja mitä lähemmäs kotiani tulin, sitä enemmän valtasi minut
vastenmielisyys. Aivan ihmeellinen vastenmielisyydentunne, ikäänkuin en
olisi yksin tai kuin odottaisi minua jokin ikävyys.
Kävellessäni edelleen huomasin jonkun ihmisolennon sukeltautuvan
takanani pimeästä esiin ja seuraavan minua toisella puolen katua.
Alussa en kiinnittänyt häneen sen enempi huomiotani. Mutta kävellessäni
Kardellkadun yli tullakseni portilleni tuntui minusta, että joku
seurasi minua aivan askel askeleelta. Vaikka pinnistin kuulohermojani
en voinut kuitenkaan kuulla mitään. Nopeimmin askelin kuin oli
tarpeellistakaan kiirehdin edelleen, kiersin lukon auki ja käännyin
ympäri. Katu oli tyhjä ja mies näytti hävinneen. Menin levollisena
eteiseen ja aioin sulkea oven — silloin kuulin äkkiä ratinaa kadulta ja
kun vetäsin ovea, niin se ei tullutkaan kiinni. Tunsin heti, että joku
oli pistänyt jalkansa oven väliin ja kun katsoin ulos, niin huomasin
seisovani aivan vasten kasvoja saman miehen edessä, joka äsken oli
minua seurannut.
Tunsin kylmän hien pusertuvan ruumiistani ja varmana siitä, että olin
rikoksentekijän kanssa tekemisissä, sanoin lyhyesti:
— Ottakaa pois jalkanne.
Mies ei liikahtanutkaan paikaltaan, vaan vastasi ainoastaan:
— Minä en tiennyt, että se oli tohtori.
— En minä ole mikään tohtori, vastasin suuttuneena.
Mutta mies ei ottanut pois jalkaansa ja ovi ei mennyt kiinni.
Sillä hetkellä muistin Maudin kerran sanoneen: "Sinä joudut aina mitä
uskomattomampiin seikkailuihin." Ja samassa silmänräpäyksessä kuulin
miehen äänen sanovan:
— Jos ei herra ole tohtori, niin herra on kuitenkin ihminen.
Astuin katukäytävälle ja koetin äkkiä rahakukkaroani. Mutta mies teki
vastustavan liikkeen.
— Minä en ole kerjäläinen. Ja enkä ole ryövärikään, lisäsi hän nauraen.
Se äänensävy, jolla mies lausui nuo sanat, teki minut uteliaaksi.
Lähemmin katsottuani häntä huomasin hänen kasvonsa liikkuvan
hermostuneesti ja koko hänen ruumiinsa tärisevän. Kaasulyhdyn
himmeässä valossa tekivät hänen kalpeitten kasvojensa ilmeet mitä
pöyristyttävimmän vaikutuksen, jollaista tuskin voi kuvitellakaan.
Olin väsynyt ja entinen hermostumiseni kiusasi minua, jonka vuoksi
puhuin tavallista kovemmin.
— Tehän olette seurannut minua koko matkan...
Hän pudisti päätään.
— En, en, vastasi hän. Minä en ole seurannut tohtoria.
— Ettekö ole? Muuten en ole mikään tohtori, olenhan sen jo sanonut.
Hän ei näyttänyt ymmärtävän minua.
— En, uudisti hän konemaisesti. Tulin juuri nyt.
Käännyin osoittamaan Sturekadulle päin.
— Ettekö tule tuoltapäin? Miehen kasvot ikäänkuin jäykistyivät
kysyessäni.
— En tiedä, vastasi hän. Tiedän vain, että tulin juuri nyt.
— Mitä tahdotte sitten? kysyin.
— Herran täytyy Jumalan nimessä seurata minua. Muuten hän kuolee.
— Ketä tarkoitatte?
— Vaimoani. Puhuja oli työmies ja viimeset sanat tulivat kuin
huokauksena, joka pääsi omantunnon tuskan pusertamasta rinnasta.
Pitkänä, laihana ja avuttomana hän seisoi edessäni, ja epämääräisessä
lyhdyn valossa väikkyivät hänen kasvonsa minulle aivankuin valopilkkuna
pimeässä. Hänen äänensä oli niin rukoileva ja samalla kertaa niin
epätoivoinen, etten tullut häneltä edes kysyneeksikään sen enempää.
Annoin eteisenoven painua kiinni. Samassa kun mies näki sen, ojensi hän
itsensä, aivankuin lukon napsahdus olisi antanut hänelle joustavuutensa
takaisin.
— Tulkaa! sanoi hän lyhyesti. Koetin vielä kerran tutkia lähemmin asiaa.
— Jos vaimonne on sairaana, niin meidän täytyy telefonoida lääkäriä.
— Ei, kuiskasi hän, ei, ei lääkäriä. Se on jotain aivan toista,
katsokaas. Sanoinko hänen kuolevan? Ei, hän ei kuole? Se on jotain
aivan toista. Minä en voi olla yksin, sitähän se vain on.
— Ja silloin käännytte te aivan kerrassaan tuntemattoman henkilön
puoleen!
Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hän vetäsi partaansa. Eleistä ja
katseesta ilmeni lapsen avuttomuus.
— Niin kait se on, vastasi hän. Tuo ajatukseton vastauksensa puhui
enemmän kuin kaikki hänen selityksensä. Vastaamatta nyökäytin
hänelle päätäni ja jatkoimme matkaamme Humlegårdin poikki. Aivan kuin
hypnotiseerattuna minä seurasin miestä. Tuo salaperäinen seikkailu
ei herättänyt edes minkäänlaista pelontunnelmaakaan minussa. Niin
luonnollisen tarpeelliselta se tuntui, aivan kuin kaikki olisi kuulunut
asiaan.
Käännyimme erästä Tukholman kaupunginosaa kohden, jota sanotaan
Siperiaksi. Kaupunginosa toisensa perästä hävisi taaksemme pimeyteen,
kerta toisensa perästä käännyimme sivukaduille, ja seuratoverini puhui
koko ajan. Hän oli hirveän kiihtynyt, joka omituisella tavalla teki
minut levottomaksi. Hän käveli kovaa, vahva vaatetukseni vaivasi minua
ja hiki valui jokapaikasta ruumiistani. Koko ajan soi miehen sanatulva
korvissani. Hän kumartui, ikäänkuin hän olisi pelännyt puhuvansa liian
kovaa.
— Työmiehen on vaikea suoriutua asioistaan, kun kuolema tempaa jonkun
hänen omaisistaan. Te toiset ette voi sitä kuvitellakaan. On niin
paljon puuhattava ja hankittava. Tarvitaan arkku, ruumisvaunut ja
hautajaisvieraille jotain tarjottavaa. Tarvitsisi rahaa ja meillähän
ei ole koskaan sitä. Parhaimpinakin aikoina on niin vaivaloista päästä
viikosta toiseen. Mistäpä ottaisimme muualtakaan varoja? Sitten tulee
vielä suruja, nähkääs herra. Ja mitä raskaimpien surujen painostamana
täytyisi tehdä työtä, työtä, työtä. Ei mitenkään käy päinsä lakata
työstä hetkeksi huoahtaakseen. Se ei käy. Silloin saa kuolla nälkään.
Ja nekin, jotka elävät työmiehen päiväpalkasta, saavat kuolla nälkään.
Muut ihmiset voivat olla vapaana, sulkeutua huoneeseensa suremaan,
matkustaa ulkomaille huvittelemaan. Kun heille tulee suruja, niin
heille on kaikki luvallista ja mahdollista.
Hän seisahtui ja hengitti syvään.
— Tehän sanoitte, ettei hän kuole, keskeytin hänet.
— Ei, ei, myönsi hän. Ei hän kuolekaan. Mutta sitä tulee ajatelleeksi
niin paljon.
Hän nauroi kauvan tukehtuneesti ja kammottavasti. Sitten hän tarttui
vasemmalla kädellään takinkaulustaani ja hymyili väsyneesti ja
kalpeasti.
— Tiedän kyllä, miten se on, jatkoi hän. Minä olen syntynyt maalla ja
isäni oli herrastalon kuski. Muistan vielä, vaikka silloin olin lapsi,
kun vapaaherratar kuoli, miten hänet haudattiin. Minä muistan kuinka
ihmiset puhuivat paroonin surusta ja kuinka hän ei voinut olla kotona.
Siksi hänkin matkusti pois ja viipyi koko vuoden matkallaan, ennenkuin
tuli takaisin. Kaikki minä muistan, mutta kaikkein selvemmin minä
muistan, kun näin hänen silloin matkalta palatessaan ensi kerran. Olin
avannut veräjän isännälleni ja seisoin lakki kädessä odottaen, että hän
heittäisi lantin minulle, jonka hän tekikin. Oi, oi, oi! Hän oli aivan
entisen näköinen, Ja niin lapsi kuin olinkin, huomasin sen ja se tuntui
minusta ihmeelliseltä.
Hän löysäsi kätensä takkini kaulustasta ja meni vitkalleen eteenpäin,
aivankuin hän olisi kävellyt sitä hitaammin mitä lähemmäs me saavuimme
hänen kotiaan tai köyhää nurkkaa, kuten hän sitä kutsui. Minä olin
aivankuin sidottu tuohon kummalliseen mieheen. Niin syvä oli hänen
surunsa ja niin liikuttavan avuttomalta hän tuntui minusta puhua
rupatellessaan. Ikäänkuin en olisi voinut häiritä häntä, vaan antaa
yöni kulua turhaan hänen seurassaan.
Nyt hän vaikeni hetkeksi, ja silloin tuntui aivankuin hän olisi
itsekseen nauranut samaa matalaa, äänetöntä nauruaan, joka sointunsa
puutteen vuoksi vaikutti monta kertaa kamalammin.
— Nyt juuri minä muistan sen näyn, alkoi hän jälleen. Te, joka olette
vanhempi mies — sillä sitä te kuitenkin olette? — tiedätte, kuinka
se käy päinsä, että sellainen voi aivankuin tapahtua uudelleen
ja kummitella muistissa monen vuoden perästä? Se on omituista
minussa. Minulla on niin paljon, joka palautuu muistiin. Minä olen
ulkotyöläinen. Ja minä olen ajatellut toisinaan, että kaikki johtuu
juuri siitä. Ulkotyöläisellä ei ole koskaan vakinaisia tuloja.
Ajatelkaahan, ei koskaan. Jonkun ajan ansaitsee hieman ja silloin
pitäisi kai säästää. Kuitenkin ajattelee niin, nähkääs. Mitäpä siitä.
Ikäänkuin joku kuiskuttaisi korvaan: "Odota vaan! Odota vaan! Tänään
sinulla on ravintoa. Huomenna sinulla ei ole mitään." Kuitenkaan ei
tule koskaan säästämisestä mitään. Kaikki minkä mies ansaitsee kuluu
myöskin. Vaimo, lapset ja koti kuluttaa sen. Täytyy ostaa vaatteita,
huonekaluja ja muuta sellaista. Aina puuttuu jotain. Ja sitten täytyy
lunastaa tavaroitaan pantista. Ja koko ajan huutaa korvaan: "Odota
vaan! Jonakin kauniina päivänä se loppuu!"
Tähän seisahtui hän ja nojasi varovasti selällään erästä avonaista
porttia vasten. Tulimme eräälle aivan nokipimeälle pihalle, johon ei
mistään tuikahtanutkaan valoa. Ainoastaan korkealta toiselta puolen
pihaa muutamasta kaivonkehystä muistuttavan sivurakennuksen akkunasta
tuikutti seinäkulmaukseen heikko valo.
— Tuolla yläällä se on, kuiskasi hän. Mutta sinne ei ole meidän vielä
menemistä.
— Mitä te sillä tarkoitatte? keskeytin minä hänet toisen kerran. Hänen
käytöksensä, eleensä, ilmeensä ja ihmeellinen puheensa herätti minussa
selittämätöntä kauhuntunnetta. Mennään niin pian kuin mahdollista. Ehkä
vaimonne on vielä pelastettavissa, mutta jos viivymme, niin tulemme
liian myöhään.
— Luuletteko niin? myönsi mies epäilevästi. En usko, että häntä voidaan
pelastaa. Häntä yhtä vähän kuin minuakaan. Mutta täytyyhän koettaa
tehdä kaikkensa rauhoittaakseen omaatuntoaan, kun kaikki kerran on ohi.
Siksi minä tahdoinkin tuoda tohtorin. Minulla on rahaa. Kyllä minä
tohtorin maksan.
— Enhän minä ole mikään tohtori, keskeytin minä hänet epätoivoisena.
Mies katsoi minua taas hyvin uteliaasti. Sitten näytti, aivankuin
hän samassa silmänräpäyksessä olisi muistanut jotain erikoista. Hän
kuiskasi salaperäisesti korvaani:
— Minä soitin erään tohtorin ovikelloa. Mutta en uskaltanut odottaa,
kunnes joku olisi tullut avaamaan. Silloin minä juoksin piiloon,
juoksin kadulta kadulle, kunnes tapasin herran.
Hän otti hatun päästään, ikäänkuin vilvoitellakseen, ja minä huomasin
pimeänhämystä hänen olevan paljaspäisen.
Päälaki kiilteli pimeässä ja hänen silmänsä loistivat kuin mielipuolen.
— Kuulkaa, ystäväni, sanoin minä. Täällä ei ole lääkäriä. Ja rahasta ei
tule puhettakaan, jos olette senvuoksi levoton. Sallikaa minun mennä
nyt. Jos odotatte tunnin kotonanne, niin minä huolehdin siitä, että
lääkäri tulee tänne.
— Ei ei, keskeytti hän joutuin. Sitä tarvitaan. Rahaa tarvitaan. Mutta
teidän täytyy odottaa vähän. Minulla on niin paljon teille sanomista.
Ja olenhan vain niin vähä ehtinyt vasta sanoa.
Hän kumartui ja kuiskasi huulensa oikein korvaani painaen:
— Onko herra koskaan nähnyt neurastenista työmiestä?
Vetäydyin äkkiä taapäin. Olin kohdannut sellaisen katseen, joka tuntui
pistävän suoraan minua silmään. Samalla kertaa kummastelin tuota
tieteellistä sanaa työmiehen suusta kuultuna.
— Minä ymmärrän, että te ette koskaan ole nähnyt sellaista, jatkoi
hän. Neurasteninen työmies — se olen minä. Ei kukaan muu kuin minä.
Moni muu kuin minä. Satoja työmiehiä. Tuhansia työmiehiä. Työmiehiä ja
ei-työmiehiä. Ehkä kaikki ihmiset, kun oikeen ajatellaan. Te olette
oppinut mies, jos ette olekaan tohtori. Kun olen jo sanonut niin
paljon, niin minä tiedän teidän ymmärtävän minua.
— Tulkaa nyt!
Sitten hän meni verkalleen erästä kaitaa porraskäytävää ylös, joka
johti nukkuvien asuntojen ohi taaimmaisiin huoneustoihin. Tarttuen
lujasti kiinni käsivarrestani, estääkseen minua karkaamasta, veti hän
minua jälessään eteenpäin pimeässä porraskäytävässä.