Harryhan on kertonut minulle myöhemmin kaikki tyyni. Hän on kertonut
sen kummallisilla vertauksillaan ja ilmauksillaan, ja minä tiedän nyt
oikein hyvin millainen hänen mielensä silloin oli.
"Vasta kun tiesin äidistä kaikki", sanoi hän, "aloin minä huomata, että
sinäkin olit. Ennen en ollut huomannut sinua."
Aivan tyynesti hän sanoi sen minulle kerran. Se oli paljon myöhemmin.
Ja me olimme silloin olleet jo kauvan ystäviä.
"Ennen minä en uskonut koskaan voivani puhua sinun kanssasi", lisäsi
hän.
Ja kysyttyäni syytä siihen, sanoi hän vain:
"Sinähän istuit aina huoneessasi. Ja kun tahdoit puhua äidin kanssa,
niin minun täytyi mennä ulos."
Harry ei ollut kovin onneton. Hän pelkäsi enemmän sitä, mitä tulisi
tapahtumaan. Illoin hän makaili ajatellen enkö minä jonakin päivänä
heräisi sokeudestani ja huomaisi jotain. Silloin hän ajatteli, että
minä ottaisin aseen ja tekisin äidille jotain pahaa. Ja silloin olisi
Harryn pakko auttaa äitiä. Sillä hän pelkäsi sitä kuinka minun silloin
kävisi, jos minut otettaisiin kiinni ja tuomittaisiin. Ja hän ei
voinut ymmärtää, etten minä nähnyt mitään. Niin pian kuin soitettiin
ovikelloa, hän pelästyi. Hän pelkäsi, kun äiti viipyi kauvan poissa,
hän pelkäsi, kun äiti oli kahdenkesken minun kanssani, hän pelkäsi
nähdessään äitinsä itkevän.
Nyt isä tietää kaikkityyni, ajatteli hän.
Kaikkein enimmän pelotti poikaa se, kun hän huomasi minun alkavan
askaroimaan kanssaan. Minä tein sen siksi tähän aikaan, että minun
tuli sääli häntä ja siksi, että luulin voivani ilahuttaa häntä
yksinäisyydessään. Harry luuli, että minä aavistin koko asian, ja että
minä olin ystävällinen ainoastaan siksi, että tahdoin häneltä urkkia
tietoja äidistä.
Kuinka paljon ihmeellisiä pikkutapahtumia minä nyt muistankaan! Sydän
kutistuu rinnassani niitä ajatellessani.
Esim. eräänä iltana mentyäni odottamatta Harryn huoneeseen ja hän
oli yksin siellä. Hän istui pimeässä ja minä luulin hänen katselevan
akkunasta ulos. Heikkona varjona näkyi vain pojan pää akkunan heikkoa
valoa vasten. En aavistanut vähääkään mitä hän siellä teki. Ja
kuitenkin oli koko hänen pienessä olennossaan jotain, joka sai minut
hämmästymään. Menin varoin lähelle häntä. Mutta juuri tuo varovaisuus
pelästytti häntä yhä enemmän. Niin syvästi oli poika vaipunut
ajatuksiinsa, ettei hän huomannut läsnäoloani, ennenkuin laskin käteni
hänen olkapäälleen.
Tästä keveästä kosketuksesta pelästyneenä hän lyyhistyi kokoon.
— Miten pimeä täällä on, voin minä vain sanoa. Tämän jälkeen sytytin
lampun ja valmistauduin istuutumaan vieressäni olevalle tuolille.
Silloin huomasin jotain, joka sai minut hämmästymään. Kirjoituspöydällä
olevan valokuvani oli hän asettanut eteensä. Äidin valokuvan hän taas
oli kääntänyt akkunaa kohti niin, että takasivu oli huoneeseen päin.
— Mitä sinä teet täällä pimeässä? pääsi minulta.
Sanat tulivat huuliltani, ennenkuin ehdin pidättää niitä. Harry asetti
konemaisesti valokuvan takaisin niinkuin se oli ollutkin, mutta hänen
kasvonsa muuttuivat veripunaisiksi ja käsi vapisi. Hän ei nähtävästi
uskaltanut kääntyä peläten kohtaavansa katseeni.
Harry on myöhemmin sanonut minulle olleensa silloin aivan varma siitä,
että minä tiesin kaikki, mutta olin vaiti siitä, koska luulin hänen
olevan vain lapsi, joka ei ymmärtänyt mitään kaikesta siitä.
Sehän oli juuri kamalinta, etten minä tiennyt enkä ymmärtänyt mitään.
Ja joskin aavistin jotain, niin en tahtonut sitä tunnustaa edes
itsellenikään.
Kuitenkin Maudilla oli jo toinen minun tilallani. Hänen nimeään
ei lausuta koskaan enää minun kodissani. Veljenä minä häntä olen
rakastanut. Hän oli luonani kuin kotonaan. Kun olin poissa, niin
hän istui siellä kuin herra omassa talossaan. Jos olin kotona, niin
toivotin hänet tervetulleeksi. Harry tiesi sen, palvelustyttö ymmärsi
sen. Kaikki tiesivät, paitsi en minä. Siksi voi sellaistakin tapahtua,
että Harry tuli eräänä päivänä juosten luokseni ja kysyi hätäisesti:
— Missä äiti on?
— En tiedä, vastasin hänelle. Miksi sinä olet niin kiihdyksissä?
Kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän voi vastata.
— Hän on ollut poissa koko päivän, pääsi hänen suustaan vihdoinkin.
Pelkään, että hänelle on jotakin tapahtunut.
Nuot sanat sanottuaan purskahti poika itkuun, hiljaiseen, kamalaan
itkuun, joka täristytti hänen ruumistaan päästä jalkoihin saakka.
Minä en voinut käsittää tuota kertomatonta surua noin pienen asian
vuoksi. Nyt sen ymmärrän. Hän tiesi, missä äiti oli tai hän ymmärsi
sen. Hän oli istunut huoneessaan äitiä odottamassa. Minun luokseni hän
ei uskaltanut tulla. Hän istui ja istui vaan levottomana odotellen ja
lopulta hän syöksyi sisään kuin kuumehoureinen.
Kun vihdoinkin kello soi ja Maud tuli, silloin hän painautui minuun ja
kerjäsi ja pyysi:
— Ethän puhu siitä äidille. Älä sano, että minä olin niin tyhmä ja
pelkäsin.
Nyt minä tiedän sen oikein hyvin. Maud oli pelottanut häntä olemaan
vaiti, pelottanut pojan rikostoverikseen. Maud kertoi sen minulle
kerran myöhemmin — tavallaan.
Se oli vaarallinen aika. Niin, niin. Mutta luonto kehittää meitä
ihmisiä monella tavalla. Tai ehkä Jumala puhuu meissä ja johtaa
meitä oikeaan? Tämä aika teki Harrystä miehen. Lopulta hän lakkasi
pelkäämästä. Minä voin ajatella, että hänen oli pakko jättää pelkonsa.
Hänen täytyi revästä itsensä irti siitä, sillä muuten hän olisi
sortunut. Vaisto johti häntä, niinkuin meitä kaikkiakin. Hän ajatteli
ja ajatteli. Että etsiä joku uskottu, sitä hän halveksi. Juuri noita
sanoja käytti hän itsekin sitä minulle kertoessaan. Yksin hän seisoi
ja yksin hän taisteli. Lastenkamarin pieni sankari. Ja ehkä tämä ei
ole ensinkään niin ihmeellistä. Moni lapsi on nähnyt samallaista. Ja
kokemus ei ole aina niin vaikeasti saavutettavaa.
Siksi minä uskon, ja elämä on minulle opettanutkin, että lapsilla on
oma seurustelutapansa meidän vanhempien kanssa. Me emme vain yksistään
saa ratkaista, mikä kelpaa keskusteluaineeksi meidän ja heidän kesken,
mitä heillä on oikeus tietää ja ei tietää. Me täyskasvuiset emme aina
saa ratkaista kuinka kauvas luottamus saa ulottua vanhempien ja lasten
välillä. Kun minä nykyään seurustelen lasten ja nuorison kanssa, niin
en koskaan kysy itseltäni: kuinka paljon he tietävät? Vaan: kuinka
kauvas sallii asianomainen minun katsoa nuoreen sieluelämäänsä? Otaksun
lasten ajattelevan jokseenkin tähän tapaan: "Isot näkevät mailmansa
omalla tavallaan ja meidät he tahtovat pitää sen ulkopuolella.
Isot luulottelevat, etteivät he voi puhua meidän kanssamme mistä
hyvänsä siitä syystä, ettemme muka jaksa seurata heidän kehittyneitä
ajatuksiaan. Se on tyhmyyttä. Me voimme seurata isojen ihmisten
ajatuksia niin hyvin, että me heti huomaamme, kun isot kaikessa
salaperäisessä viisaudessaan sanovat jotain kiertelevin sanoin, ettemme
me muka ymmärtäisi. Silloin isot aivan yksinkertaisesti valehtelevat
tai myöskin sanovat puolittain totta. Mutta sellaisella kohtelemisella
ei anna yksikään järkevä lapsi pettää itseään. Me taas, me ymmärrämme
oikein hyvin, etteivät täyskasvuiset tahdo antaa muille osaa
kokemuksistaan; se on jotain hyvin tärkeää, millä he tahtovat narrata
meitä. Niin paljon me opimme jo aikasin. Ja me emme tahdo häiritä
täyskasvuisia harhaluuloissaan, ettemme mitään ymmärrä. Sensijaan
me hankimme omin neuvoin itsellemme kokemusta. Mitä teitä me siihen
valitsemme, se on meidän salaisuutemme. Mutta siitä hetkestä saakka,
kun huomaamme isojen tahtovan pitää meitä tietämättöminä, asetumme
mekin sille kannalle. Isot eivät koskaan onnistu ohjaamaan meitä valon
taakse, tahtoessaan salata meiltä jotain elämänsalaisuutta. Mutta
meidän onnistuu aina uskotella isoille, ettemme mitään tiedä. Kuka
meistä kahdesta on siis viisaampi? Sykkivin sydämin ja mieliharmilla
me seuraamme heidän läpikuultavaa peliään, jota he pelaavat kanssamme
niin pian, kuin jotain tapahtuu, tai sanotaan, jota me emme saisi
ymmärtää. Mutta me emme ilmaise ajatuksiamme. Ja me teemme siksi
niin, että isot joskus, kun sitä vähimmän ovat aavistaneetkaan, itse
ovat työntäneet meidät luotaan ja opettaneet meidät liian aikaisin
kehittämään halveksivaa vaiteliaisuutta. Siksi otamme sen osan,
joka meille annetaan ja näyttelemme ylimielisesti mukana heidän
julmassa leikissään. Mutta me emme tee sitä pakosta, vaan halveksien
täyskasvuisia. Sillä me tunnemme itsemme ylpeiksi siitä, että meidänkin
päivämme kerran koittaa. Kun vain jonkun kerran poikkeustapauksessa
voimme tehdä sen, niin silloin me iloitsemme sydämestämme ja muutumme
sellaisiksi kuin todellisuudessa olemme, myöskin täyskasvuisten
suhteen. Se tapahtuu silloin kun tapaamme sellaisen, joka ei ole
unhoittanut minkälainen hän itse oli lapsena tai nuorena. Ja siksi
lapsellisimmatkin meistä ovat varovaisia silloinkin, kun aavistamme,
ettei se ole tarpeellistakaan. Vanhojen epäilykset nuorisosta on
tarttunut meihinkin."
Nuorisoa emme voi suojella elämältä. Olemme kyllin sitä koettaneet.
Mutta se on yhtä kuin rakentaa pahvista suojelusmuureja hyökyaalloille.
Laineet pyyhkäsevät pois kauniin varovaisuus-suojuksemme, ja meidän
vikamme on, jos nuoret uupuvat hyökyaallon helmaan. Sillä kasvattajat
kuten muutkin ihmiset ovat pelkureita ja pelkuruus on kuolemansynti.
Nuoriso ei kiitä siitä meitä.
Enkö uskonut säästäväni Harrya saamasta edes aavistustakaan, että minun
vaimoni välit olivat murtuneet? Ja mitä hän tiesikään? Minä häpeän
ajatellessani sitä, mutta sokeuttani en häpeä. Sokeuteni oli tähän
aikaan ainoa hyvä ominaisuus, jonka sain säilytetyksi. Mutta sen minä
tiesin jo Harryn ymmärtävän, ettei kaikki ollut minun ja Maudin välillä
niinkuin olisi pitänyt olla.
Siksi minä puhuin eräänä päivänä siitä vaimollenikin ja hän kuunteli
minua. Mutta minä voin hyvin huomata, etteivät sanani tehneet häneen
sitä vaikutusta, kuin olin niillä tarkoittanut. Minkälaista taistelua
Maud silloin taisteli minun kanssani, sitä minä en myöskään tiedä.
Hän katsoi levollisesti minua silmiin ja kysyi vain:
— Mitä sinä tahtoisit minun tekevän saadakseni jotain muutosta tähän
elämäämme? Voinko minä saada välimme entiselleen?
Minä pudistin päätäni.
— Et. Mutta etkö voisi olla enemmän kotona? Etkö voisi ottaa poikaa...
— Ei, ei, ei, keskeytti hän minut äkkiä. Minä elän vain kerran. Minulla
on vain yksi oma elämä. Minä' en voi uhrata sitä harhaluuloihin.
— Uskotko sen niin varmasti olevan vain harhaluuloa?
-? Tiedänhän sen, keskeytti hän. Sinä kiertelet täällä epäillen,
tutkien ja peljäten. Katso asiaa sellaisena kuin se on. Me elämme mitä
tuhannet ihmiset ovat eläneet ennen meitä. Minä en voi sortua Harryn
vuoksi. Ja hän ei varmaankaan sorru minun vuokseni.
Siihen hän lisäsi levollisemmin:
— Sinähän tiedät kuitenkin, että minä pidän pojasta. Ja hän minusta.
Silloin menetin mielenmalttini ja vastasin ajattelematta:
— En, sitä en todellakaan tiedä.
Hän katsoi poispäin ja sulki silmänsä. Minä tiesin loukanneeni häntä.
Turruttaakseni omaa heikkouttani löin vielä kerran:
— En, uudistin minä. Siihen sinulla ei ole kyllin naisellisuutta.
Silloin hän sanoi minulle niin pilkallisella äänellä, jollaista en ole
koskaan häneltä kuullut:
— Sinä et tiedä mitä sanot. Jos ei häntä olisi, en varmastikaan istuisi
nyt täällä.
Intohimoni katkeroitti minua samoin kuin vaimonikin ja hetkeäkään
arvelematta vastasin:
— Oletko varma, että hän kiittää sinua siitä uhrauksestasi?
Vaimoni kohotti kaksi vapisevaa nyrkkiään minua kohti, aivan kuin hän
olisi tahtonut lyödä minua korvalle. Mutta seuraavalla minuutilla
makasi hän kumartuneena pöydän yli ja itki niin rajusti, joten en
koskaan ennen ole nähnyt hänen itkevän. Mutta itku tuli hillitysti ja
hiljaa, aivankuin ihminen, joka ei ole tottunut antamaan tunteilleen
valtaa, heittäytyy kerran tunteittensa purkaumisen varaan, jota hän
häpeää yli-inhimillisten tuskiensa painon alla.
— Mene, mutisi hän, mene! Ei nyt enempää. Ilveily oli käynyt hänelle
inhoittavaksi. Hän oli vähällä ilmaista salaisuutensa.