Kuinka se oli mahdollista, että tuo näytös voi solua ohi aikaansaamatta
sen pahempaa sekamelskaa? Kuinka ylipäätään voi olla mahdollista,
että se mitä sanotaan tai tapahtuu miehen ja vaimon välillä voidaan
unhoittaa ja jättää menneisyyteen, aivan kuin sanat olisi puhuttu
unissa ja se todellisuus, jota ne kertoivat, olisi ollut vain suuna?
Ehkä siinä onkin selitys siihen, miksi mies ja nainen voivat sitoutua
niin lujasti toisiinsa, ettei ulkopuolella oleva voi ymmärtää, mikä
heitä pitää yhdessä. Kyllä. Kyllä. Enkö ole kyllin miettinyt sitä?
Olihan nyt se Maud, jota kerran olin rakastanut, kuollut. Nyt näin vain
hänet, joka liikkui huoneissani ja oli vieras. Nyt minä ajattelin vain
niitä sanoja joilla hän oli peloittanut Harryn vaikenemaan: "Mene isäsi
luo, oli hän sanonut, sano hänelle kaikki tyyni, kaikki mitä tiedät,
kaikki mitä tahdot. Minä en kestä kauemmin. Minun täytyy tehdä loppu
tästä." Niillä sanoilla täytyi olla joku tarkoitus. Eihän sellaista
voi unhoittaa. Muuten unhoitetaanhan hyvin paljon. Jokapäiväisyys
häivyttää paljon, sehän on totta. Ja meiltä se häivytti, kuten näytti,
kaiken sen mitä kiukkumme oli tuonut päivänvaloon. Minusta se näyttää
nyt aivan kuin tulivuoren purkaukselta, siltä se nyt näyttää minun
ja Maudin suhde, kun jälestäpäin sitä ajattelen. Laava peittää maan.
Se on hehkuvaa. Alussa täytyy varoin kulkea sen päällä. Vähitellen
laava jähmettyy, muuttuu kestäväksi ja kiinteäksi. Se kestää polkea
aikalailla eikä enää poltakaan. Ei ole enää mitään syytä mennä syrjään
väistääkseen sitä. Kovana ja kuivana se peittää maata, ja kun laava on
hyvin jähmettynyt, ei kukaan ajattele enää sitä kasvillisuutta, minkä
se on alleen haudannut.
Niin se oli ja sellaiseksi se jäi. Siksi minä ajattelin nykyään Maudia
vähemmän kuin koskaan ennen. Sensijaan olin ruvennut ajattelemaan
Harrya. Aivan sattumalta olin tullut keskustellessamme maininneeksi
hänen nimensä. Se oli kerrassaan totta, kun sanoin Maudille, että minä
tein sen vain siksi, että olisi jotain puhumista, ainoastaan siksi,
että meidän keskuudessamme vallitseva hiljaisuus painosti minua. Ja
tuo pieni tilaisuus sai minun ajattelemaan Harrya. Hänet minä olin
ennen melkein unhoittanut. Mitähän se mahtoi ollakaan, jonka hän
tiesi, ja jonka äiti oli vaatinut hänen ilmaisemaan? Ymmärsin aivan
hyvin, että nuo rauhoittavat sanat, jotka hän myöhemmin pojalle sanoi,
olivat vain tarkoitetut salaamaan minulta sen totuuden, joka hänen
kiihkeässä mielenpurkauksessaan oli ensin ilmennyt. Monta päivää oli
siitä jo kulunut ja me istuimme jälleen päivällisten jälkeen yhdessä.
Harry meni ulos. Maud ja minä jäimme kahden. Nykyään emme vältelleet
toisiamme. Olihan minun ja hänen välinsä jo selvitetty. Päivällisaikana
oli sitäpaitsi pieni näytös esitetty, muuan noista vähäpätöisistä
näytöksistä, joita esitetään vanhempien ja lapsen välillä, ja jossa
vivahdukset ja ilmeet kertovat kaikki. Maud oli hieman komentanut
poikaa. Äiti oli aivan oikeassa. Hän oli tehnyt jotain lapsellisia
varomattomuuksia, ja sehän kuuluu kasvatukseen, että oikaista lasta
pikkuasioissakin. Mutta se ääni, jolla hän oli puhutellut Harrya,
oli kiusannut minua. Koko asia oli niin vähäpätöinen, etten enää voi
muistaakaan mitä se koski. Mutta sen ilmeen, joka oli Harryn kasvoilla
katsellessaan äitiään, voin vieläkin nähdä. Hänen katseensa oli
surullinen ja kummasteleva, ja siinä oli vielä jotain, jota en voinut
ymmärtää. Aivankuin hän olisi ajatellut: "Mitä minä olen hänelle
tehnyt? Miksi hän puhuu minulle niin kovasti?" Muuten hän otti äitinsä
oikaisun silmiään räpähyttämättä ja tarmokkaasti pidätellen itkuaan.
Mutta pöydästä noustuamme hän kiiruhti huoneeseensa. Juuri tuo pieni
tapaus sai Maudin ja minun jäämään kahden.
Hiljaisuudessa, joka vallitsi huoneessa Harryn poistuttua, minä
huomasin Maudin välttelevän katsettani. Ja lopulta minä kysyin häneltä
suoraan:
— Mitä sinulla on pojan suhteen moitittavaa?
— Ei mitään. Onko sinulla taas jotain huomauttamista?
— Minä en tahdo riitaa rakentaa, vastasin. Mutta etkö näe itsekin, että
sinä pelotat poikaa? Hänhän on kerrassaan muuttunut sinua, niin, meitä
molempiakin kohtaan.
Maud nousi ja alkoi kävellä allapäin edestakaisin lattialla. Hänen
kasvojaan minä en voinut nähdä.
— Sinä olet hirveän kummallinen, Karsten, sanoi hän lopulta. Kun näet
pikkuseikan, niin olet heti valmis rakentamaan kokonaisen sieluopin
tuosta turhanpäiväisestä asiasta. Sinä et näe mitä on olemassa, vaan
sinä tahdot nähdä. Tiedätkös, minusta tuntuu toisinaan, että olen
koko avioliitossa oloni ajan taistellut ei sinua, vaan harhaluulojasi
vastaan. Istuin sanaakaan vastaamatta. Olihan tuossa hänen
syytöksessään tottakin. Minä olen sellainen, millaiseksi hän minut
silloin kuvasi. Minä tiedän kerrassaan hyvin, että siinä juuri on minun
heikkouteni ja minä olen myöskin taistellut luulottelujani vastaan
kauvemmin ja voimakkaammin kuin vaimoni koskaan. Sillä se taistelu
on vaatinut koko elämäni. Minä tiedän sen aivan hyvin. Mutta minä
tunsin samalla kertaa, ettei tuo syytös sopinut tähän. Se hämmästytti
minua vain silmänräpäykseksi, ikäänkuin pyyhkäisi kärjen kaikista
todistuskeinoista, joita ehkä muuten olisin voinut käyttää. Mutta se
ei saanut minua kuitenkaan unhoittamaan sitä, mitä olin nähnyt tai
huomiooni ottanut.
Välttelin palata samaan aineeseen ja siksi vastasin sensijaan:
— Eikö koko avioliittomme ole ollut taistelua? Minä korostin sanan
"koko". Ja vaimoni ajatteli hetkisen ennenkuin vastasi:
— Melkeinpä koko avioliittomme.
Sitten hän lisäsi siirtyen omituisella tavallaan toiseen asiaan:
— Eikö rakkaus ylimalkaan olekin taistelua? Mitä verisintä. Taistelua
elämästä ja kuolemasta? Ja kun taistelu lakkaa, merkitsee se vain, että
rakkaus on loppunut.
Taaskin minä vältin palata aineeseen. Sensijaan ajattelin vaimoani, ja
kuinka erilainen muita naisia hän oli. Hän oli luonteeltaan kaikessa
järki-ihminen ja hänessä ilmeni kaikki intelligentin piirteet. Hän
osasi puhua kaikesta, ja hänellä oli jotakuinkin miehen sivistys.
Samalla kertaa oli hänen olennossaan jotain tulen luonnonominaisuuksia.
Hän voi leimahtaa palamaan, palaa ja sammua. Mutta lämmittää hän ei
vain jaksanut kauvan. Mikä hänet oli muuttanut? Kuuluiko hän niihin
kummallisiin luonteisiin, jotka vetävät miehiä luokseen ja työntävät
heidät sitten pois? Ja oliko se ehkä luontaista hänelle, että häneltä
puuttui äidillisyyttä?
Aivan kylmästi minä ajattelin kaikkea tätä, ja kun palvelustyttö
lopulta keskeytti meidät kutsumalla minua telefooniin, niin ei
keskusteluamme enää jatkettu.
Taistelu oli välillämme loppunut. Rakkaus oli kuollut. Ja tästä
tuhkasta kohoaa minulle elämänviehätystä, josta minä nautin vain
yksinäisyydessäni.