Mitä tämän yön näennäisesti vähäpätöiset tapaukset sisälsivät, sen minä
saisin myöhemmin tietää. Kun ihminen elää jännityksessä, niin hänestä
tuntuu silloin kaikki tapahtumat luonnollisilta. Ja se mikä muuten
herättäisi hänessä kummastusta, luisuu silloin tavallista keveämmin ohi.
Nyt on kulunut pari päivää, joitten kuluessa en ole mitään
kirjoittanut, vain kävellyt pienen rautatieaseman käytävällä ja nähnyt
lumihiutaleitten hämärässä kimaltelevan. Aurinko on nyt poissa. Ja
viipyy kauvan, ennenkuin sen jälleen näen.
Istun taas kirjoituspöytäni ääressä. Sielussani herää taas muisto
Maudista sellaisena, kuin hänet ensin tapasin. Minä en voi estää sitä.
Se tulee itsestään. Se sukeltautuu esiin todellisen Maudin kuvasta,
hänen, jonka minä niin myöhään opin tuntemaan. Tai kumpi heistä oli
todellinen? Minä en saa koskaan sitä tietää. Piste. Ensimäisen Maudin
minä muistan. Hän ei tuntenut elämää. Minä muistan erään illan kahta
päivää ennen häitämme. Hän oli hakenut minut viekotellakseen mukanaan
ulos. Se oli aurinkoinen talvipäivä ja vastasatanut lumi peitti
kattoja. Mutta kun hän tuli huoneeseeni, sain minä hänet jäämään
luokseni.
Sydämeni oli täysi. Sillä minä tiesin, että parin päivän perästä tämä
huone, jossa olin elänyt yksinäni, ei olisi enää ainoastaan minulle.
Levollisena ja kertomaton luottamuksen- ja ilonhymy huulillaan
hän istui sohvassani. Emme puhuneet paljon. Mutta ne sanat, jotka
vaihdettiin, koskettelivat häitämme. Molemmat meistä oli sen tunteen
täyttämänä, että pian kuuluisimme toisillemme. Maudille se oli vain
yksi sana. Kuinka kummallisesti minä sitä aavistin.
Silloin katsahti Maud minua ja hänen poskensa olivat tulehtuneen
punaiset.
— Enhän minä mitään tiedä, Karsten, sanoi hän. En kerrassaan mitään.
Kukaan ei ole minulle mitään sanonut.
Näissä sanoissa oli jotain yksinäisyydentunnetta, ujoutta ja
neitseellisyyttä. Vielä enemmän siinä äänessä, millä ne lausuttiin. Se
liikutu minua rajattomasti. Sitä sekoittumatonta onnea ei voi sanoin
kuvata, minkä nuo sanat minussa herättivät.
Niin oli silloin. Mutta muisto tästä heräsi minussa myöskin tuon
harvinaisen yön jälkeisenä aamuna, josta äsken kerroin. Illan
tultua minä istuin Maudin huoneessa pelaamassa pasianssia. Olin
tarttunut tähän huvitukseen ikäänkuin salatakseni hiljaisuutta,
joka muuten painosti meitä. Korttia muuttaessani minä katsoin salaa
Maudia. Hän istui kumartuneena käsityönsä yli ja minusta hän näytti
kiusaantuneelta, ikäänkuin jokin hänen sisimmäisessään olisi ollut
epäkunnossa. Ahaa! ajattelin minä. Hän ei ole unhottanut sitä, mikä
tapahtui viime yönä.
Itse minä en ollut ajatellut sitä koko edellisenä päivänä. Sellaisessa
jännityksessä minä elin tähän aikaan, että kaikki tapahtumat näyttivät
minusta vain luonnollisilta ja itsestään selviltä. Minun mailmani oli
vaihtunut kuin varjot negatiivivalokuvassa. Se mikä siinä oli valkeaa
merkitsi mustaa ja musta valkeaa.
Ahaa! ajattelin, siis hän ei ole unhoittanut yöllistä kohtaustamme.
Ja minä kertasin erikoisella äänenpainolla hänen siinä tilaisuudessa
lausumansa sanat samassa kuin kysyin:
— Mitä Harry tekee?
Maud säpsähti ja hänen kasvojensa väri muuttui. Sivulta hän heitti
minuun äkkinäisen ja mielestäni vihaisen silmäyksen. Levollisempana
kuin odotinkaan hän kuitenkin vastasi:
— Hän lukee kait läksyjään.
Kokosin kortit ja aloin sekoittamaan niitä uudestaan.
— Kuinka kävi? kysyi Maud välinpitämättömästi.
— Ajattelen Harryä, vastasin. Hänen ei ole hyvä olla luonamme tähän
aikaan.
Suhteemme oli nimittäin kehittynyt jo niin pitkälle, että tapasimme
puhua onnettomuudestamme kuin tavallisesta asiasta, jota ei voinut
salata ja jota ei siksi enää ansainnut kieltää.
— Oo, vastasi Maud välinpitämättömämmällå äänellä kuin olin toivonut,
hänellä on koulunkäyntinsä ja läksynsä. Vapaina hetkinä hänellä on
toverinsa seuranaan. En usko hänen huomanneen mitään muutosta.
Kuinka kertoikaan Maudin koko kasvojen ilme, ettei hän puhunut nyt
minulle totta. Käännyin korteista ja katsoin häneen. Onnettomuudeksi
oli se muisto onnenpäivistämme, jonka äsken kirjoitin, vain muutamia
minuutteja ennen keskustelumme alkua jättänyt aivoni. Maudin tietämättä
olin vertaillut häntä ja sitä naista, jota kerran olin rakastanut.
Siksi en tällä hetkellä ensinkään ajatellut Harryä.
Ajatukseni pojasta olivat hävinneet mielestäni muistaessani kuinka
Maud oli viime yönä minulta kysynyt hänestä. Mitä hän sillä
kysymyksellään tarkoitti, oli minusta aivan samantekevää. Poika ja mitä
hän suhteistamme voi kärsiä — oli minulle tällä hetkellä kerrassaan
vähäpätöistä.
Oli vain muuan seikka, joka valtasi kaiken ajatuskykyni. Se oli
se tunne, että jotain minun mailmassani oli aivan epäkunnossa.
Niin pian kuin Maud vain tuli läheisyyteeni kasvoi tuo tunne niin
tuskallisen painavaksi, etten voinut kestää sitä. Minä en voinut
sietää sitä tietoa, että kaikki välillämme oli sellaista kuin se nyt
todellisuudessa oli muuttunut. Siksi puhuin edelleenkin pojasta, puhuin
kauvan ja varmassa yhteydessä. Minähän puhuin vain turruttaakseni omaa
levottomuuttani, ja luulottelin alinomaan, että äkkiä — puhuimmepa
mistä hyvänsä — löytyisi johtolanka, mahdollisuus saada valoa tuohon
kamalaan painajaiseen, joka vaivasi minua.
Ikäänkuin hän olisi nähnyt jokaisen vastauksen menevän hukkaan istui
Maud vieressäni. Kortit hämärtyivät silmissäni. Tehden virheen virheen
perästä jatkoin vain korttien latelemista vaistomaisesti siinä
järjestyksessä kuin ne tulivat.
Äkkiä juolahti jotain mieleeni. Minulla täytyi olla jonkinlainen
aavistus, että sillä mitä viime yönä oli tapahtunut, niin vähäpätöistä
kuin se itse asiassa olikin, kuitenkin täytyi olla jonkinlainen
tarkoitus.
— Mitä sinä tarkoitit kysyessäsi viime yönä poikaa minulta? aloin minä.
Eikö muu enää riitä? Täytyykö hänenkin olla eroittamassa meitä?
— Jaa jaa, vastasi Maud kolkosti, kaikki eroittaa meitä nyt. Ei mikään
yhdistä.
Samassa silmänräpäyksessä olin unhoittanut, mitä oikeastaan olin
aikonut kysymyksilläni sanoa. Mieleenjuolahdukseni valloitti jälleen
ajatukseni.
Aivankuin olisin ollut pahantekijän kuulustelija, joka tahtoi pakoittaa
uhrinsa tunnustamaan, iskin katseeni hänen silmiinsä vastatessani:
— Uskoitko minun silloinkin tarkoittavan pahaa, kun puhuin lapsestamme?
Luuletko sinä aina minun tahtovan pahaa sinulle? Minä en käsitä sinua.
— Et, myönsi hän. En minäkään käsitä sinua. Sehän onkin juuri asia se.
Hänen äänensä tunkeutui sydänjuuriini saakka. Oi, miten epätoivoisella
äänellä hän sen sanoi. Se sai minut katumaan jotain, jota luulin häntä
vastaan rikkoneeni, ja hellytti sydämeni. Minä en voinut koskaan nähdä
hänen epätoivoaan, ettei se olisi saanut sydäntäni heltymään. Nyt oli
hänen katseensa terävä ja synkkä samalla kertaa. Minä ymmärsin aivan
hyvin, että se, mitä hän ei ollut sanonut, oli pahempaa kuin se, mitä
hän sanoi:
— Lopetetaan nyt, sanoi hän. Minä en jaksa ajatella enää. En juuri nyt.
Minä ryntäsin jälleen ylös. Hänen luoksepääsemättömyytensä herätti
vihani.
— Mitä sellaisen kysymyksen täytyy sisältää, joka voi erikoisesti
vaivata sinua? vastasin. Meillä, kuninkaani, meillä on puhdas omatunto!
Jaa, olethan nähnyt Hamletia?
Näissä sanoissa oli viittaus, jota en oikeastaan ollut tarkoittanut.
Mutta tuskin nuo sanat olivat päässeet huuliltani, kun jo samassa
tunsin niitten alkavan vaikuttamaan. Ne ikäänkuin varmensivat
sitä epäilystä vaimoni koko olemukseen, joka jo kauvan oli itänyt
sielussani. Kuka hän oli? Miksi hän oli etsinyt minua ja minä häntä?
Sen, ettei hän minua nyt rakastanut, tunsin minä tietäväni yhtä
selvästi, kuin jos hän itse olisi sen selvin sanoin sanonut. Mutta
oliko hän sitä koskaan tehnyt? Ja pettikö hän todellakin minua? Se oli
kysymys. Vieraana hän istui edessäni. Koskaan ei sieluni saavuttaisi
hänen sieluaan. Mitä oli ollut minun ja hänen välillään oli ollut vain
luulottelua. Syövän myrkkyhapon lailla syöpyivät ajatukset sieluuni.
Ne muuttuivat myrkyksi. Minä tunsin sen hyvin. Ja minä värisin niitten
selityksien vuoksi, jotka tahtoivat purkautua huuliltani. Mutta samalla
minä tiesin, etteivät epäilykseni jäisi luokseni. Vaikkei kumpiakaan
meistä sanonut sanaakaan, niin kuitenkin ne saavuttivat hänet, joka
istui edessäni. Myrkky, joka söi sieluani, oli saavuttanut hänetkin.
En koskaan muista eläneeni sellaista minuuttia, johon olisi mahtunut
suurempaa kauhua.
Sillä minuuttia kauvemmin ei tuo sanaton taistelu kestänyt meidän
välillämme, joita viidentoista vuoden avioliitto yhdisti. Kun seisoin
siellä pöytään nojaten ja raivoten, että Maud vältteli katsettani ja
näin hänen hillitsevän itseään, tunsin vain rajua halua saada mistä
hinnasta tahansa loukata häntä, tehdä hänelle oikein kipeää. Mitä sain
tietää tai en saanut tietää oli minulle nykyään saman tekevää. Minä
kiljuin raivossani:
— Ketä sinä yöllä hait, kun tulit huoneeseeni? Minua sinä et hakenut.
Minä kaduin samassa silmänräpäyksessä noita sanojani kun olin ne
lausunut. Minä kaduin niitä huomatessani siten paljastaneeni ajatukseni
ja mustasukkaisuuteni. Ja sielussani huusi ääni: "Älä mene kauvemmas!
Älä kysy enempää! Voit saada tietää enemmän kuin tahdotkaan." Minusta
tuntui ikäänkuin lausumalla nuo sanat olisin tullut suuremmaksi
rikolliseksi kuin jos olisin työntänyt veitsen vaimoni sydämeen. Minä
tahdoin huutaa sanani takaisin, heittäytyä polvilleni vaimoni eteen,
rukoilla unhoittamaan ne, tehdä kaikki jälleen hyväksi.
Silloin tuli hänen vastauksensa kylmästi, tyynesti ja varmasti, kuten
minusta tuntui.
— Olet oikeassa. Minä en ajatellut sinua tullessani. Minä ajattelin
erästä toista.
— Sinä et tarkoita sitä, mitä sanot, vastasin minä.
— Kyllä varmasti, vastasi hän. Tarkoitan sitä. Enhän rakasta sinua
enää. Minä en voi rakastaa. Sinä olet sanonut satoja kertoja sen
minulle! Miksen rakastaisi toista?
En hetkeäkään voinut uskoa, että Maudin sanoissa olisi ollut edes
totuuden varjoakaan. Uskoin varmasti, että hän oli päättänyt vain
loukata minua oikein kuolettavasti, kuin mies. Minä olin sokea,
rakkauteni oli sokea, ehkä myöskin luottamukseni Maudiin, joka vielä
kaikesta huolimatta eli, vaikutti sen. Muutin puhuttelutapaani. Koetin
kertoa hänelle mitä olin ajatellut, kuvailin hänelle koko pienen
näyttämön, joka juuri oli täyttänyt ajatukseni, sanoin helliä sanoja
mielettömien syytösten keralla. Silloin keskeytti minut siitä äkkiä
Maudin nauru. Ei koskaan ole sellainen nauru korvissani soinut! Hän
nauroi kylmästi ja kauan, ja kun hän sai ilmaa keuhkoihinsa, sanoi hän:
— Niin, sellaisena sinä kerran otit minut. Mutta jumal'auta minä en ole
enää sellainen.
Niitä sanoja, joita me nyt vaihdettiin, minä en voi enää muistaa. Ne
olivat ajatuksettomia sanoja, täynnä purevaa vihaa, sanoja, jotka
ryöväytyivät meiltä kummaltakin kuin ulvonta ryöväytyy petoeläimiltä,
kun ne kärsivät nälkää, tuntevat pakoittavaa rakkautta tai vihaa. En
koskaan olisi uskonut minun ja hänen välillään singahtelevan sellaisia
sanoja. En koskaan ennen tiennyt kuin nyt, kuinka kauas intohimot
voivat viedä villieläimen — ihmisen. Emme puhuneet kovalla äänellä,
vaan samalla äänellä kuin tavallisesti puhellaan. Mutta ne sanat,
jotka vaihdettiin, olivat alastomia, mahdollisemman purevia, jollaisia
epätoivo sivistyksestämme huolimatta pusertaa esiin..
Silloin kuulin äkkiä ääntä välillämme olevalta matolta ja kohotettuani
katseeni näin Harryn seisovan siinä. Hänen kasvojensa ilme oli
neljätoistavuotiaan kasvojenilmeeksi niin kamala ja liian aikaisin
kehittynyt, että minä tyrmistyin hämmästyksestä. Samalla minä huomasin
vaimonikin näkevän hänet samoinkuin minäkin, ja pöydän yli kohtasivat
katseemme.
— Miksi sinä hiivit tänne? alkoi vaimoni.
Ja minä näin kuinka poika vapisi äitinsä katseista. Se katse, jonka
poika nyt kohdisti äitiinsä, ei ilmaissut vain silmänräpäyksen
luonnollista tuskaa, vaan se näytti ikäänkuin hän olisi peljännyt
äitiään jo kauan, ja ikäänkuin he kumpikin olisivat tienneet jotain,
joka oli minulle salaisuus. Minä laskin rauhoittavasti käteni Harryn
olkapäälle.
— Hän ei hiipinyt tänne, sanoin minä niin voimakkaalla äänellä kuin
suinkin voin. Eikö totta, Harry? Sinähän tulit aivan tavallisesti
siksi, että kello on jo yli kahdeksan, ja siksi, että olet lukenut jo
läksysi. Me emme vain huomanneet sinua.
Poika nyökäytti päätään kiihkeästi yhtyen siihen ja koetti vastata.
Mutt'ei sanaakaan tullut hänen huuliltaan. Hän kiertäytyi vapaaksi
kädestäni, ja pelostaan huolimatta, joka edelleenkin oli huomattavissa,
lähestyi ihmeekseni äitiään. Minä sain sellaisen käsityksen, ettei hän
uskaltanut edes osoittaakaan pitävänsä minusta enemmän kuin äidistään.
Maud nousi tuolista. Ja niin kiihtyneenä, jollaisena en ole koskaan
hänen nähnyt olevan lastamme kohtaan, työnsi hän pojan luotaan.
— Mene isäsi luo, sanoi hän. Anna hänen lohduttaa itseäsi. Sano hänelle
kaikkityyni, kaikki mitä tahdot. Minä en kestä kauvemmin. Minun täytyy
päästä kaikesta tästä.
Minä katsoin hämmästyneenä heitä kumpaakin. Maud horjui, ikäänkuin hän
vain suurella vaivalla olisi voinut pysyä seisoallaan. Ja saatuani
nähdä Harryn kasvot olin vähällä kiljaista kovasti.
— Mitä tämä on? kysyin minä. Mitä se on? Uskon tässä silmänräpäyksessä
ymmärtäneeni kaikkityyni — kaiken sen, jonka saisin vasta jälestäpäin
tietää. Olenpa aivan varma, että ymmärsin kaikki. Minä en voinut vain
uskoa sitä totuutta, joka ikäänkuin vapisi minua ympäröivässä ilmassa.
Minä näin kuinka vaimoni kasvojen ilmeet muuttuivat vähitellen, ja
huomasin, että hän vain kaikki voimansa ponnistaen voi hillitä itsensä.
Minä näin hänen vetävän Harryn luoksensa ja kuulin hänen sanovan:
— Ei se ollut mitään, Harry. Unhota se, mitä äsken sanoin. Minä olin
vain liian kiihtynyt. En tarkoittanut sillä mitään.
Sen minä näin, ja minulle selveni nyt, että hän näin hautasi
salaisuutensa aivan silmieni edessä. Minä annoin sen tapahtua ja olin
tyytyväinen, että niin tapahtui. Sanomatta enää sanaakaan luhistuin
tuoliini, ja edessäni muuttuivat he molemmat, minä näin sen, haamuiksi,
ikäänkuin olisin nähnyt unta vain. Minä unhotin kaikkityyni, ja
sellaisena heijastuksena kuin vain unikuvat olisivat ilveilleet
suljetun silmäluomeni takana, näin Harryn pään pienine, kalpeine
kasvoineen ja terävine piirteineen ja lapsellisine huulineen, jotka
vapisivat niin kiivaasti ja tyyntyivät äidin hyväilyihin.
Kaikesta siitä, joka äsken sai minut niin kiihtymään, kuulin minä nyt
läheisyydessäni heikon huokauksen, ikäänkuin myrsky olisi riehuten
kulkenut pääni yli ja olisi nyt lakastumaisillaan.
Niin äärimmäisyyteen saakka minä olin kiihtynyt, etten koko näytöksen
aikana tullut hetkeäkään ajatelleeksi, että Harry oli juuri se, joka oli
tulollaan tietämättään aikaansaanut tuon rajuilman. Minä tiesin vain,
että tästä hetkestä alkaen oli kaikki murtunut.