Tähän aikaan minä aloin viettämään iltani ulkona. Silloin oli asuntomme
läheisyydessä pieni kahvila, jonne sellaisia vieraita tapasi kokoontua,
jotka eivät viihtyneet uudessa Tukholmassa. Se oli vanhanaikainen
kahvila, jossa oli aivan pieni ruokasali tarjoiluhuoneen takana.
Haaksirikkoon joutuneitakin olennoita siellä näki, miehiä, jotka
yhdestä tai toisesta syystä eivät mielellään näyttäyneet päiväsaikaan
kaduilla. Naisia sinne ei koskaan tullut.
Siellä minä vietin usein iltani eräässä nurkassa lukien sanomalehti
sanomalehdeltä. Toisinaan minä istuin siellä mykkänä katsellen
sikaaristani kohoavia savukiehkuroita. Siellä jättivät, kummallista
kyllä, ajatukset minut rauhaan, ja nähtyäni erään sellaisen illan
jälkeen Maudin tuntui minusta, ikäänkuin olisin lähestynyt häntä.
Tähän aikaan en tehnyt tuttavuutta kenenkään kanssa. Kukaan ei käynyt
luonani enkä minä kenenkään luona. Minulla ei ollut ketään, jolle
olisin voinut uskoa sydämeni salaisuuksia.
Nyt minä muistan erään illan, joka oli ollut tavallista raskaampi.
Mitään erikoista ei ollut tapahtunut. Mutta sisäinen elämäni oli
huonossa kunnossa. Tuntui ikäänkuin olisin tarvinnut jonkun ystävän
tai edes ihmisen. Ja kuitenkin minä sanoin itselleni, että vaikka
minulla olisikin ystävä, niin en voisi kuitenkaan hänelle mitään puhua.
Ystävilleen ei sovi kertoa vaimostaan.
Silloin minä muistin jotain, joka aikasempina vuosinani tapasi kuulua
parhaimpiin huvituksiini. Minä muistin kävelyni Tukholman läpi. Olin
unhoittanut ne jo aikoja sitten.
Onnen päivinäni minä tapasin nimittäin vapaina hetkinäni kierrellä
kadulta kadulle, ja minulle oli yhtä tuttua Etelä kuin Pohjoinenkin.
Talvella ja kesällä, keväällä ja syksyllä, jokaisella vuodenajalla
oli omat miellyttävät puolensa. Ja kaikki mitä näin, kertoi jonkun
historian minulle. Kaikkialla missä vain kuljin, minä voin muistaa
jonkun tapahtuman. Sanomatta sitä kertoivat ihmiset minulle
elämänkohtalonsa. Siinä oli rakkautta ja vihaa, pahaa ja hyvää
vuorotellen. Maud tapasi seurassani kulkiessaan aina sanoa: "Mitä
sinä hymyilet?" — "Hiljaa", sanoin minä silloin, "minä näin juuri nyt
muutaman historian." Ja vastatessani niin minä luulin aina Maudin
ymmärtävän minua. Ihmisethän kertoivat sivukulkiessaan elämänkohtalonsa
minulle. Siksi minä tahdoin aina kulkea verkalleen voidakseni kuulla
niitä. Etelän kukkuloilla oli omat historiansa, Norrabrolla ja linnalla
omansa. Tukholma on ihmeellinen kaupunki. Siellä kohtaa historiallisia
muistoja jokapäiväisen elämän kohtaloissa, ja tullien ulkopuolella
puhuu luonto. Tammet Djurgårdenissa ja hongat Hagaparkenissa,
Saltsjösta tai Mälarista kirkkaana virtaava vesi — kaikki puhuvat,
kaikilla on elämänsä. Ja entäs satamat sitten! Niissä liikkuvat
ihmiset. Tulevat laivat ja veneet. Höyrylaivat ja pienet veneet
kuluneine purjeineen, joita on korjailtu ja laitettu, että kelpaisivat
yhden Tukholma-matkan. Se on vielä omituista Tukholmalle, että menipä
minne tahansa, niin aina tapaa luontoa ympärillään. Tuskinpa löytyy
yhtään katua, josta ei jostain kohti voisi nähdä maalle. Joko metsä
leikkaa katua kaukana näkörajassa tai häämöittää sieltä mihin katu
loppuu pari kolme puuta ja avara taivaanranta.
Minä muistin kaiken tuon niin elävästi, että nousin tuoliltani, maksoin
ja menin. Kadulta kadulle minä kuljin. Minä näin Strömmenin loistavan
tuhansien liekkien valossa ja höyrylaivojen liukuvan synkän mustalla
vedenpinnalla. Etelän kukkuloiden kalliot minä näin kohoavan mustina
ja sammuttavan katulyhtyjen ja akkunoiden valot. Pimeä synkistyi
ympärilläni harhaillessani ilman päämäärää kaupungin ulkopuolella.
Muuan prostituerattu nainen kulki ohitseni. Ja ikäänkuin terävä
pistin teki hänen katseensa kipeää minuun. Tietämättäni miksi kohosi
itku kurkkuuni. Sen ajan muistot, jolloin koti ei minua odottanut,
mahtoi murtaa mieleni. Ja samassa minusta näytti, ikäänkuin se aika
olisi ollut minun onnellisin aikani. Ja kuitenkin minä tiesin kuinka
yksinäiseksi ja hyljätyksi silloin aina itseni tunsin.
Silloin en vielä tietänyt mitä onni oli. Kuinka vähäpätöistä minusta
oli nyt kaikki mitä näin! Ja kuinka minä itse olin muuttunut. Ohitseni
kulkevilla ihmisillä ei ollut minulle mitään kertomista eikä minulla
heille. Nuorena ollessani voi sellainen silmäys, joka äsken sivumennen
minuun heitettiin, viekotella minut pysähtymään. Totta totisesti
minä en toivo sitä aikaa takaisin. Tympäsevää on ostettu rakkaus. Se
raatelee ruumiin ja sielun pirstaleiksi. Häräystä seuraa inho. Mutta
mitäpä oli tuo inho sen lohduttoman vastenmielisyyden suhteen, joka
minua nyt seurasi?
Muistan aivan hyvin, että tällaiset ajatukset pitivät minua vallassaan
koko sen yön. Väsyneinä haamuina ne liukuivat aivojeni läpi. Minä
käännyin ja kävelin, kävelin ja käännyin, tulin jälleen portin
sisäpuolelle ja Norrbron yli. Jakobin kirkontornissa kello löi yksi.
Sade valui edelleenkin vuolaana raskaista pilvistä. Miksi menisin
kotia? Mikä minua siellä odotti?
Kumarassa ja raskaasti minä kävelin. Jo pelkkä ajatuskin, että nousisin
kolme rappua ylös huoneustooni ja kiertäisin avainta patenttilukossa
kiusasi minua. Mutta kotia minä kuitenkin menin. Ja kun seisoin
huoneessani ja sytytin lamppuni, niin hiki valui joka paikasta
ruumiistani.
Otin tohvelit jalkaani ja istuuduin kirjoituspöytäni ääreen. Mutta minä
en voinut istua rauhassa. Nousin tuolistani ja aloin hiljaa kävelemään
edestakaisin. Huoneeni ei ollut sellaiseen sopiva. Niin pieni se oli.
Jos ei siellä olisi ollut ovea, jonka voin sulkea, niin en olisi
siinä huoneessa löytänyt mitään, joka olisi antanut minulle vähääkään
viihtymyksen tunnetta. Vuode oli levitettynä ja kuntoonlaitettuna
tavallista leveämpi. Akkunan ja uunin välillä minä voin hädintuskin
kävellä viisi lyhyttä askelta. O, minä muistan sen vielä. Minä olen
laskenut nuo askeleet useimmin kuin minulle oli terveellistä. Minä
kävelin edestakaisin lattialla ja kun väsyin laskemiseen, niin aloin
puhua puolittain ääneensä itsekseni.
— Enhän pyytänyt paljon, aloin. En koskaan ajatellutkaan, että voisin
pyytää enemmän. Mutta en koskaan uskonut sen näin loppuvan. Hän nukkuu
nykyään omassa huoneessaan ja minä omassani. Mikään ei yhdistä meitä.
Kaikki vain eroittaa meitä toisistamme. Miksi hän tuli luokseni, kun
ei tiennyt, josko hän tahtoo jäädä luokseni? Ja miksi hän on sanonut
minulle, ettei hän tahdo? Hän on sitten ottanut takaisin, mitä on
sanonut. Hän väittää kaiken olevan aivankuin ennenkin. Mutta se ei ole
samoin kuin ennen. Miksen nyt enää tule iloiseksi hänen läheisyydessään
niinkuin aina ennen? Miksi on hiljaisuus minun ja hänen välillään
käynyt niin raskaaksi? Tuntuu ikäänkuin ilkeät sanat vihloisivat
hiljaisuutta ja saavuttaisivat minut, kun hän istuu läheisyydessäni.
Hän ei ole lausunut niitä, enkä myöskään minä. Kuka ne lausuu sitten?
Tai mistä ne tulee? Ja mihin on uinailujeni maa hävinnyt?
Keskellä kaikkea tätä muistin äkkiä tuon naisen katseen, joka
lyhdynvalossa oli kohdannut minua. Aivan selvään minä näin kaikkityyni,
kuinka hän hymyili minkin läpi ja kuinka hänen plyminsä värisi takanani
pimeässä.
Mikä muisto tuo oli, joka kohosi mieleeni? Se oli muisto, joka oli
uinunut monta vuotta ja nyt palasi jokapäiväisen sattuman herättämänä.
Se oli pieni punaposkinen tyttö, joka seisoi vieressäni ja itki siksi,
että olin sanonut, ettei hän näkisi minua enää. Se oli aivan kohta
kihlaukseni jälkeen. Minä en ollut hänelle muuta kuin satunnainen
tuttava, joka joskus kävin hänen luonaan. Nyt hän itki siksi, ettei hän
koskaan enää näkisi minua ja siksi, että hän tiesi miksei.
Hänet minä nyt muistin, ja kummallisinta oli, että minä ikävöitsin
häntä. Vähäpätöinen, puutteellinen ja tyhmä hän oli. Mutta hän ei ollut
koskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää, ehkä puhtaasti tavallaan
pitänyt minusta hieman. Missä hän nyt oli? Ihmismereen kadonneena, joka
ehkä oli niellyt hänet vieläkin julmemmasti kuin minut.
Häntä minä ikävöitsin ei nähdäkseni häntä, vaan tuntien olevani
tyytyväinen häneen... Silloin kuin jätin hänet oli hän minusta
tyhjääkin arvottomampi.
Minä seisoin rauhassa lattialla huohottaen raskaasti.
— No jaa, jatkoin taas, palaten edellisiin ajatuksiini, niin se voi
siis loppua. Minä en ole koskaan nähnyt nälkää. Minä en ole koskaan
kovaa kokenut. Minulla on aina vain ollut niukasti. Siellä missä
nyt istun tulen myöskin istumaan kunnes vanhenen ja harmenen. Ja
uinailujeni mailma on vaihtunut. Se ei ole enää koti. Haavemailmani on
nyt virastoni. Siellä puhuvat lokomotivit, vaunut rämisevät, siellä
särkevät kimeät vihellykset ilmaa, ja akkunani ulkopuolella pullahtelee
kivihiilen musta savu. Sinne minä nykyään ikävöitsen. Ja siellä
istuessani minä olen levollinen. Tunnit kuluvat toisensa perästä ja
kun kellonlyönti lähestyy, jolloin virasto suljetaan, valtaa minutkin
levottomuus. Minä tiedän, että minun täytyy mennä kotia. Ja mennessäni
minä uskon siihen pettävään toiveeseen, että kärsimykseni ovat olleet
vain luulottelua, ja että minä voisin itkeä ne unholaan ja tuntea
sydämeni kevenevän.
Mutta sehän ei kevene koskaan, se on kauheaa. Minä kuljen kuin
ikuisessa sumussa. Tuska kaivaa sieluani. Se ei jätä minulle rauhaa
vähääkään. Se vainoaa minua yöllä ja päivällä. Ja parhaimpina hetkinä
minut valtaa pelko, pelko, että tuska palaa jälleen. Se aika oli
parhain, jolloin olin koditon, jolloin olin aina yksin.
Minä vääntelin vihoissani käsiäni ja jatkoin:
— Milloin tämä alkoi? Se alkoi silloin, kun aloimme voida paremmin, kun
ei meidän enää tarvinnut kärsiä leipähuolista. Oli ikäänkuin hätä tai
sen pelko olisi pitänyt meitä lähellä toisiamme. Nyt me olimme eronneet
kauvas, kauvas toisistamme. Maud on sanonut tahtovansa erota, ja minä
en voi.
Sen siis täytyy kerrankin loppua, aivan auttamattomasti loppua. Hän
ei siis elä minulle enkä minä hänelle. Oi, me ihmiset elämme kaikki
riidassa toistemme kanssa, eikä kukaan tiedä toisensa onnettomuuksista.
Mitä hän tahtoi minusta, tuo nainen, jonka kerran kohtasin? Miksi minä
tulin tätä ajatelleeksi? Mahtaneeko minun täytyä vieriä sinne takaisin?
Oli kerran koti — aivan samanlainen kuin sadussakin.
Minä vaikenin äkkiä kokonaan. Edessäni ovella seisoi Maud. Hän seisoi
siinä yöpuvussaan ja räpytteli unisia silmiään lamppuvalossa.
— Mitä sinä teet? kysyi hän. Puhutko sinä itseksesi?
Hän oli tullut huomaamattani ja ensimäinen ajatukseni oli: eikö hänkään
voi nukkua?
— Kello on viisi, kuulin hänen sanovan. Miksi olet yläällä?
En voinut vastata mitään hänelle. Mykkinä me seisoimme siinä
vastakkain, kummallakaan ei ollut mitään sanomista. Minä en ehtinytkään
selittää hänelle. Sillä hän kysyi äkkiä:
— Vaivaako Harrya joku?
— Ei, vastasin kummastellen.
— Minä luulin niin, kun olet näin myöhään yläällä, sanoi hän.
Ennenkuin kerkesin sanaakaan sanoa oli hän jo hävinnyt, ja samassa
valtasi minut ajatus:
Miksi hän valvoo? Eikö hänkään voi nukkua? Mitä tämä on? Liikuskeleeko
hän ehkä hiljaisuudessa valmistellen jättääkseen minut?
En koskaan ollut niin selvästi tehnyt tuota kysymystä itselleni. Kuinka
se juuri silloin voi sielustani sukeltautua esiin, se on minullekin
käsittämätöntä.
— Voisinpa vain kysyä häneltä — mutisin itsekseni. Voisinpa vain saada
varmuuden!
Minä tiesin oikein hyvin, etten voinut kysyä enkä saisi varmuutta -
ennenkuin varmuus tuli itsestään.
Riisuuduin käydäkseni vuoteelle ja huomasin käsieni vapisevan aivankuin
olisin kantanut jotain liian raskasta.
— Oman kohtaloniko vain olen nähnyt? mutisin itsekseni.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui mielialani ja minä vastasin
raivossa itselleni:
— Lorua, lorua! Mitä merkitsee sinun kohtalosi? Mitä hänen? Miksi
tulevat elävät ihmiset, joita en ole koskaan tuntenut, hornanhenkinä
häiritsemään minua? Minä elän, niinkuin minun täytyy elää. Minähän en
tee mitään muuta kuin odotan vain. Minä en tee mitään. Kaikki aikeeni
on vain tyhjyyttä ja odotusta. Niin turmeltunut minä olen, etten edes
jaksa tuntea mitään todellisen elämän vaikutustakaan.
Niin sammuivat ajatukset uneen, ja minä nukuin odottaen varmuutta, joka
vielä viipyi.