Minun omat mietteenikö ehkä mursivat keskinäisen onnemme? Maudhan sanoi
sen itse samana iltana, jolloin jätimme iäksi hyvästi toisillemme. Mitä
annoin hänelle kannettavaksi, sanoi hän olevan liian raskaan. Ei kukaan
voi kantaa toisen taakkoja.
Itse hän ikävöitsi saada elää silloin, kun hän löysi minut. Kun löysin
hänet, ikävöitsin minä voida päästä raskaasta haave-elämästäni ja
pyysin häneltä elämää. Minun sieluni muistutti kummitusten pesää, jossa
oli väkenä kaikkia niitä, mitä sairaloinen miettiminen voi loihtia
esiin ja pitää hengissä. Maud sanoikin minun raskasmielisyyteni aina
ensi hetkestä saakka, jolloin hän näki minut, kiusanneen häntä. Hänellä
ei siis olisi koskaan ollut hetkenkään onnea minun rinnallani. Voiko se
olla totta?
Kyllä, kyllä. Se täytyy olla totta. Miettiminen on hirmuinen tauti.
Se tunkee myrkylliset juurensa syvälle sielun multaan, se myrkyttää
maaperän ympärillään. Kaikki muu, joka siinä kasvaa, lakastuu ja kuolee
sellaisessa pilaantuneessa maassa. Siksi kuoli rakkauskin, jonka luulin
pelastavan minut.
Sillä minä tiedän sen hyvin. Miettijä minä olen ollut. Siksi ei
ole kukaan voinut lähestyä minua ilman, etten olisi tehnyt häneen
kipeää. Mietiskely oli aina valmiina kätkössään sielussani ja kiusasi
lakkaamatta. Nuoruudeniloni tuo mietiskely turmeli, ja kun rakkaus
tuli, muuttui onni lyhyeksi. Mutta minä en jaksanut olla onnellinen.
Minulla ei ollut voimia siihen. Keskellä onnemme päiviä minä aloin
tutkia, kysyä ja epäillä. Minä vedin vaimoni sydämeni sairaloiseen
ilmapiiriin, ja kun hän ei ymmärtänyt minua, ei voinut ymmärtää, niin
syöksin hänen kimppuunsa ja viskasin ilkeän sanatulvan vasten kasvoja
ja kärsin itse tuhat kertaa enemmän kuin hän omista sanoistani. Mutta
samaan aikaan oli sanoja ja kehittyviä ajatuksia vielä sielussani,
ajatuksia, jotka riistivät voimani ja tekivät minut entistä
sairaammaksi.
Niin, niin. Niin sen täytyi kai olla. Minä olin miettijä ja kellään ei
ollut voimia kestää minua.
Ja kuitenkin minusta näyttää, niinkuin täydellinen selitys ei voisi
sisältyä näihin sanoihin, ja niinkuin tämä kaikki ei oikeastaan sanoisi
minulle mitään.
Sillä kaikista kummallisinta oli, että kauvan onnettomuuksien alkamisen
jälkeen minä luulottelin olevani onnellinen vaimoni kanssa ja hän minun
kanssani, niin onnellinen kuin vain harvojen valittujen suodaan tulla.
Yhä uudestaan ja uudestaan minä palaan takaisin alkuun. Tuntuu
ikäänkuin sieltä löytäisin selityksen. Ja ajatellessani Maudia muistan
hänet helpommin, selvemmin ja paraiten sellaisena kuin hänet ensin näin.
Äärettömän pieni ja hento hän oli. Ja kysyttyäni häneltä, tahtoiko hän
tulla vaimokseni, hän pelästyi. Ollessaan yksin kanssani hän tuskin
uskalsi puhua. Mutta hänen kasvonsa hymyili, ja hänen käyntinsä oli
ketterä ja joustava, ikäänkuin hän olisi alinomaa tanssinut jonkun
sävelen mukaan, jota ei kukaan muu voinut kuulla kuin hän itse. "Minä
en voi puhua niin paljon kuin sinä", sanoi hän. "Minä voin vain
suudella sinua."
Sävyisä hän oli, sävyisä ja lempeä. Minulla ei ollut mitään toivetta,
jota hän ei olisi arvannut. Vasta myöhemmin minä sen ymmärsin. Mutta
ensivuosina minä elin ikäänkuin oman tahtoni ilmakehässä. Jaa,
jaa, niin se oli. Minun tahtoni hallitsi häntä, minua, koko pientä
mailmaamme. Eikö hän ole itse myöhemmin sanonut sitä minulle? Minä
uskoin hänen olevan onnellinen kaikesta siitä. Sillä niinhän se on.
Toista voi hallita kokonaan eikä näe mitään muuta kuin tuntee itse
vain olevansa onnellinen. Sellaista voi jatkua vuosikausia eikä huomaa
mitään. Sehän on kerran niin järjestetty. Itse ei edes aavistakaan,
että voisi olla toisinkin. Silloin huomaa äkkiä onnen hävinneen.
Huutaessaan häntä ja etsiessään häntä kaikkialta alkaa uskomaan, ettei
häntä ole koskaan ollutkaan. Silloin on kuin lapset, jotka etsivät
jotain piiloutunutta. Heidän ruumiinsa vapisee huolestuksesta. Mutta
sisimmäisessään he tietävät kuitenkin tuon piilossaolijan olevan. Hänen
täytyy olla. Mitäpä olisi koko leikki muuten?
Milloinka minä näinkään Maudin kasvojen ensi kerran jäykistyvän
ja hänen silmiensä tuijottavan kylmästi minuun? Etsin ja etsin
muistoistani. Hänet itsensä minä voin nähdä. Aihetta en voi muistaa.
Hän seisoi huoneessaan, käänsi kasvonsa minusta, siellä oli hämärä.
Mutta minä tunsin, että sillä hetkellä olimme jollain selittämättömällä
tavalla kauvempana toisistamme kuin koskaan ennen. Se oli sietämätön
tunnelma minulle, ja saadakseni apua lähestyin häntä kysyen:
— Kuinkas nyt, Maud?
Hän ei voinut vastata sanaakaan kysymykseeni. Hän tiesi yhtä vähän kuin
minäkin. Yhtyneenä me seisoimme siellä tuntien kumpikin, että meissä
oli joku purkautumaisillaan, joka murtaisi sen, mitä olimme kerran
rakkaudessa rakentaneet. Minä uudistin kysymykseni, mutta kaikkeen mitä
sanoin, vastasi hän vain: "Ei nyt. Ei nyt." — "Etkö voi puhua minulle?"
— "En nyt", uudisti hän. Ja lopulta tuli, ikäänkuin hän ei olisi voinut
hillitä sanojaan: "Minä en ole sellainen kuin sinä."
Miksi hän sanoi juuri nuo sanat? Hänenhän ei tarvinnut tehdä sitä. Minä
menin hänen luotaan omaan huoneeseeni, siihen huoneeseen, jossa nukuin,
työskentelin ja olin yksin. Ensi kerran minä tulin ajatelleeksi, että
viime aikoina olin enemmän yksinäni kuin ennen. Kuinka kauan olimme
sitte olleet naimisissa? Kymmenen vuotta, yksitoista, kaksitoista
vuotta. En muista kauvemmaksi. Vuodet ovat pujahtaneet pois
muististani. Sulaneet synkäksi yksitoikkoisuudeksi, josta muistan vain,
kuinka me riitelimme keskenämme, jota emme olleet koskaan ennen tehneet.
Sillä rauha oli häiritty välillämme, ja me aloimme tekemään tiliä
toisillemme, ajatella mennyttä aikaa, puhua siitä, mikä oli sinun ja
minun. Kun mielenkatkeruus ensi kerran herää aviopuolisoitten välillä,
niin silloin sen kätkee vielä. Sanattomana se liukuu ohi. Mutta muisto
noista lyhyvistä silmänräpäyksistä ei kuole. Se on syvällä ja kasvaa
siellä. Seuraavalla kerralla se ottaa vallan ja muodostuu katkeriksi
sanoiksi. Sanat syöpyvät kiinni ja kehittävät uusia. Se on ehkä jotain
sellaista, jota tiede kutsuu itsestäänsikiämiseksi. Ja vähitellen
tapahtuu kaikista kummallisin: koko suhde kahden ihmisen välillä
muuttuu kokonaan. Minä en ole enää minä ja hän ei ole enää hän. Me
huomaamme sen molemmat. Ja koetamme tuskaisina salata sitä. Me olemme
kaksinverroin huolellisempia ja valppaampia. Me olemme nyt nimittäin
valppaita. Me olemme vahdissamme. Hyvin huolellisesti me varoimme niitä
arkoja seikkoja, joita emme enää saa kosketella.
Nykyään on kylläkin paljon sellaisia seikkoja. Niitä kasvaa kuin sieniä
kosteasta maasta. Eilen oli ruohikko puhtaana. Tänään se kimaltelee
myrkyllisissä väreissä, täplä täplän vieressä. Ja se on kummallisinta:
mitä varovaisempia me olemme, sitä helpommin tulee riitoja. O, noita
hirmuisia riitoja! Niitä näytöksiä, kun toinen lyö sokeasti ja toinen
joko pitää lyönnin hyvänään tai epätoivoisena lyö takaisin. Myrsky
tulee. Mutta myrsky ei puhdista ilmaa. Ilma käy vain moninverroin
tukehduttavammaksi. Ne ovat sellaisia purkauksia, joitten viisastelijat
sanovat kuuluvan rakkauteen. Sillä, niin he sanovat, sovinto tulee
jälestäpäin suuteloineen ja hyväilyineen. Se on eläimellinen oppi
tuo. Sellaiset purkaukset tappavat rakkauden sielusta ja ajavat sen
ruumiiseen. Rakkaus on voimakas. Se ottaa meidät valtoihinsa, osoittaa
heikkoutemme ja oman kaikkivaltiutensa. Minä en voi ajatella tätä.
Mikään ei voi jättää vastenmielisempää muistoa kuin rakkauden kuolema.
Jos se ei saa hallita sieluamme, niin se iskee kyntensä lihaamme.
Tuskaista on se taistelu, kun rakkaus etsii omaansa ja tahtoo ottaa
väkisten sen, mitä se ei hyvällä saa.
Sen minä olen elämässäni kokenut. Se on vastaus arvoitukseen. Sitä minä
hengitin ilmaan löydettyäni sanat. Miks'en ymmärtänyt sitä silloin,
ymmärtänyt sitä ennenkuin se oli myöhäistä?
Rakkaus kuoli minun ja Maudin väliltä, ja sen mukana kuoli kaikki muu
meissä, lakastui kuin ruoho lakastuu metsässä, jossa metsävalkea on
riehunut. Me emme ymmärtäneet sitä, emme edes aavistaneetkaan. Nyt minä
sanon liian paljon. Maud aavisti sen. Hänhän sanoi sen minulle. Minä
ainoastaan olin sokea. En aavistanut mitään. Väkivalloin minä tahdoin
kutsua sen jälleen eloon. Hullun lailla minä taistelin kohtaloamme
vastaan. Ja kun kaikki murtui, tarvitsin minä vuosia huomatakseni mistä
onnettomuus tuli.
Kuinka minä kuljin tähän aikaan kuin terävillä neulankärjillä! Ja
kuinka minä kärsin! Se on hirmuista, että minä nyt sen ymmärrän. Tämän
kaiken kestäessä minä en nähnyt koskaan Maudia, nähnyt häntä sellaisena
ihmisenä kuin hän oli, vaan sellaisena ihmisenä, millaiseksi minä
pakoitin omien haaveitteni hänet luomaan. Tämä on hirveän toivotonta.
Ja kuitenkin minä ajattelin hänestä niin hirveän kolkosti.
O, kuinka kamaloita öitä minä muistan! Öitä, jotka jättivät minuun
sellaisen kauhun, etten voi enkä tahdo ajatellakaan sitä. Sillä minä
tahdon päästä selvyyteen, saada selville mistä hinnasta tahansa.
Ja muisto on niin kamala, että se häiritsee minua. Mutta tämän
ajatteleminen muuttui miettimiseksi ja miettiminen turmeli kaikki
— viimeisetkin sovituksen mahdollisuudet, joita yhteen aikaan ehkä
kuitenkin vielä oli olemassa. Minä lepäsin eräänä yönä hänen helmassaan
ja otin vastaan hänen hyväilyjään. Sisäisesti minä olin kuollut,
elottomia olivat tunteenikin. Hänen ruumiinsa liikkeet sammuttivat
himoni. Mieleni täytti vastenmielisyys. Seuraavan yön minä makasin
valveillani yksin huoneessani, ja minä tunsin silloin ensikerran
voivani vihata naista.
Raskaina kuluivat päivät.
Aamuin minä koetin vältellä vaimoani, ettei pelkkä hänen näkeminen
olisi saanut minua sokeassa vihassani purkamaan ajatuksetonta
sanatulvaa hänelle. Ja illoin minä kartoin häntä, ettei himoni syttyisi
jälleen ja tekisi minua hulluksi valeellaan, että kaikki voisi muuttua
entiselleen.
Sellaisen kuvailemiseen ei löydy sanojakaan. Sen voi tehdä vain
hiljaisuus, hiljaisuus, jonka ainoastaan vuodet voivat rauhoittaa.