Niin odottamatta tuli myöskin Maud kerran minun tielleni. Tuskin
kukaan tunsi itseään niin yksinäiseksi pääkaupungissa kuin minä. Minun
veressäni paloi muisto metsässä vietetystä nuoruuden elämästäni.
Isäni oli nimittäin jahtimestari. Hän oli pakoittanut minun ottamaan
tutkinnon päästäkseni niin raskaasta elämästä kuin hän itse oli elänyt.
Ylioppilaana ollessani hän jo kuoli. Ja minä en ole koskaan tuntenut
häntä.
Sitten sain vaatimattoman viran rautatiehallituksessa. Mutta vieraana
minä liikuin ympäristöni keskuudessa. Ihmiset olivat minulle niin
vieraita, että tuskin uskalsin lähestyä heitä. Minussa oli ehkä jotain
sairaloista. Maud on aina väittänyt niin. Ja hän oli kylläkin oikeassa.
Mutta eikö voi tulla sairaloiseksi mieleltään joutumalla sellaiseen
seurapiiriin, jossa ei voi kotiutua? Eikö sellaisia sairaita ole
kylliksi?
Tiedän vain, että tuntiessani itseni vieraaksi ihmisten joukossa,
rakensin oman mailmani, mailman, jonka kätkin sieluuni. Raskain mielin
minä kuljin, sietämättömäksi minulle tuli istua yksin huoneessa, josta
näköalana oli vain telefoonipylväitä ja kattoja. Silloin ilmestyi Maud
tielleni, ja kuinka minä uskalsinkaan lähestyä häntä, se on minulle
arvoitus. Mitä minulla oli tarjottavana hänelle? Mutta hän otti vastaan
minut sellaisena kuin olin. Ja mitä kukaan ei voinut nähdä minussa,
sen näki hän. Siitä päivästä hävisi raskasmielisyyteni. Ja minua
onnellisempi ei ole kukaan mies ollut.
Raskasmielisyyteni ei kuitenkaan hävinnyt ainaisesti. Se palasi
myöhemmin, sukeltautui esiin keskellä onneani ja säikähytti minut.
Silloin minä etsin lohdutusta Maudilta, ja kun en löytänyt mitä
etsein, alkoi kiusaajani jälleen saamaan valtaa sielussani.
Ylimalkaan on vaarallista omata porvarillinen asema, kun ei ensinkään
ymmärrä elää porvarillisesti. Sellaisen muut huomaavat. Ja se vakavuus,
jonka yhteiskunta vaatii sellaiselta kodilta, puuttuu. Se on aina
vaarallista, ettei anna elämälleen sellaista leimaa, joka tekee
sen toisten kaltaiseksi. Jos minä itse tunnustan sen, niin meidän
kotimme ei koskaan tehnyt sellaista vaikutusta kuin muitten. Se antoi
sellaisen vaikutuksen, että siellä asui muuan mies rakastettunsa
kanssa, ja pojallakin, joka leikkien juoksenteli ympäri huoneita,
oli koko olennossaan jotain vallattoman vapaata, ikäänkuin hän
olisi ollut laittoman avioliiton hedelmä. Meidän kotimme ei ollut
sellainen, kuin virkamiehen koti voisi ja pitäisi olla. Sieltä puuttui
ehdottomasti sellaista vakavuutta, joka antaa luonteen kodille. Maud
ja minä kuuluimme sitäpaitsi niihin, jotka mielellään näkevät vieraita
luonaan, ja niin kauvan kuin kodissamme aina oli iloa, ei myöskään
ystäviä puuttunut koskaan. Mutta kun he puhuivat meistä, pudistivat
ystävät päätään ja sanoivat: "Se ei käy ajanpitkään. Maud-rouva on
liian jäykkä, ja hän ehdottomasti liian rakastunut vaimoonsa." Me
mahdoimme muodostaa omituisen yhdistelmän mailmassa perheen isänä
ja äitinä. Mutta kuinka olikaan, elämä kului meiltä samoin kuin
muiltakin. Taloudellisissa asioissakin tulimme hyvin toimeen, ja
monien vaikeuksien perästä minä sain virkaylennyksen. Silloin ystävät
sanoivat: "Saapa nähdä kuinka kauvan tuollainen edistyminen kestää."
Muuten Jumala tiennee, että elimme kylläkin porvarillisesti.
Korkeammalle kuin mitä ihmiset voivat saavuttaa eivät toiveemmekaan
tavotelleet. Ja kuitenkin ystävät olivat oikeassa. Ilomme ei kestänyt
kauvan. Ei edes virkaylennyksenikään, jonka kautta asemamme muuttui
hyväksi, voinut pelastaa meitä. Mutta virkaylennyksen minä sain. Oi
sitä päivää, jolloin voin käyntikorttiini painattaa: Karsten Bloch,
kontrollööri K:n rautatiehallituksessa. Sitä minä en koskaan unhota.
Silloin luulin päässeeni pahimmasta pulasta. Ja kuitenkin juuri silloin
tai hieman sen jälkeen alkoivat onnettomuudet.
Harhaluuloja! Harhaluuloja!
Juuri kun luulin parhaimman osan elämästämme alkavan, niin silloin se
oli jo kerrassaan ohi.
Siihen aikaan me muutimme asuntoa. Minä en sitä toivonut. Olin
mieltynyt niihin kahteen pieneen huoneeseen kaukana Hallituskadun
varrella, joissa ensin asuimme. Nähdessäni Maudin sullovan koriin
tavaroitamme ja poimivan seiniltä pieniä koristeitamme, jotka olivat
yksi toisensa jälkeen tulleet sinne, vihlasi sielussani niin kovin
kipeästi. Tyhjinä ammottivat huoneet jättäessämme ne. Sieluani pakotti,
ikäänkuin korvissani olisi soinut kamalan epämusikaalisia sointuja.
Kyyneleet valahtivat silmiini. Ja mennessäni viime kerran portaita
alas olin yksin. Niin onnellinen oli Maud saadessaan jättää ne
huoneet, jotka olivat minulle olleet kaikki kaikessa, etten mitenkään
voinut häiritä häntä. Ikäänkuin raskaan taakan olisi saanut heittää
hartioiltaan, jätti hän nuo huoneet, jotka kerran olivat onnemme
suojiinsa sulkeneet.
Ja kuitenkin olin iloinen, ettei Maudin tarvinnut orjan lailla ahertaa
enää kuten ennen, kun meillä nyt oli varaa pitää palvelustyttöä.
Kuningattarelta hän minusta näytti ja kuningattarenhan ei tarvitse
rasittaa 'itseään elämän karkeissa töissä. Sitäpaitsi hän sanoi
minulle, ettei hän koskaan ollut pitänyt siitä seudusta, jossa ensin
olimme asuneet. Siihen aikaan oli Hallituskadun uloin osa ikävin
kaupunginosa. Siellä asui köyhiä ja vaatimattomia ihmisiä. Maud tahtoi
saada liikkua niitten ihmisten keskuudessa, jotka koko Tukholma tunsi.
Hän tahtoi kulkea auringonpaisteessa. Hänen Tukholmansa ei ollut sama
kuin minun. Mutta minä muutin siksi, että tiesin Maudin sitä toivovan.
Sitäpaitsi minä itse olin aluksi puhunut muuttamisesta.
Niin oli pian uusi huoneustomme valmiina vastaanottamaan meidät. Se oli
niin kaukana kuin päästä voi Kardellikadulla, tuossa pienessä kapeassa
kujassa, joka haarautuu Sturekadusta. Se oli aivan lähellä sitä suurta
valtasuonta, jolla Tukholman hienosto tapasi keikailla. Minä olin
melkein tuskainen joka kerta, kun piti kotia mennä. Huoneustomme ei
ollut suuri, mutta mukava. Minulle se oli liiankin suuri, niin suuri,
että minusta tuntui kuin Maud olisi joutunut minusta niin sanomattoman
kauvas. Maudilla oli huoneensa, Harryllä omansa ja minulla omani.
Haaveilujenmaa oli poissa.
Se oli hävinnyt. Mutta minä en nähnyt enkä tahtonut nähdä sitä. Ja
minä ja Maud elimme muuten samoin kuin ennenkin. Yhtä voimakkaina
kuin ennenkin elivät turhat toiveet vielä sielussani. Ja vieri
vuosia, joitten kuluessa uskottelin onnen muuttaneen mukanamme.
Virasto-tovereitani minä en ollut koskaan kutsunut kotiani. He eivät
olisi viihtyneet luonamme. Ei sävy eikä seura olisi sopinut heille.
Kotini ja virastotyöni minä eroitin niin huolellisesti toisistaan
kuin kaksi mailmaa, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
Ensi aikoina oli vaimoni hoitanut taloutta ilman avustajaa. Se olisi
ollut huono suositus minulle virastossa, jos toverini olisivat saaneet
nähdä huonon taloudellisen asemamme. Ja silloinkin, kun olisin voinut
tehdä sen, jatkoin minä samaan tapaan. Minä tahdoin elää oman mailmani
itselleni.
Näin aivan kylläkseni sellaisia ihmisiä, joita en ymmärtänyt. Kunnon
miehiä, työkykyisiä, rehellisiä miehiä. Mutta niin kerrassaan erilaisia
kuin minä, että minun täytyi hymyillä ajatellessani minkälaisia ilmeitä
heidän kasvoihinsa olisi ilmestynytkään, jos olisin jonakin kauniina
päivänä kertonut jollekin heistä, mistä minä pidin, mitä ajattelin
ja mistä iloitsin. Kaikkea sellaista minä varoin huolellisesti.
Sillä en ole koskaan ollut mikään häiriöiden mies, ja proselyttejä
minä en voinut enkä tahtonutkaan tehdä. Olin vain yksinkertaisesti
ihminen, joka koetin niin hyvin kuin voin pelastaa itseni. Sielultani
vähäpätöinen ihminen, oikea poroporvari.
Virasto ja koti olivat minulle kaksi eri asiaa. Kahdessa kerrassaan
toisistaan eroitetussa mailmassa minä elin, ja minun oli hyvä elää
niin. Juuri silloin minä aloin haavemailmani. Minä rakensin kokonaisen
haavemailman Maudille ja itselleni, ja huvittelin toisinaan virastossa
istuessani sulkemalla silmäni ja nautin siitä ajatuksesta, että
minullakin oli joku nurkka mailmassa, jota voin pitää omanani. Minä
nauroin itsekseni. Minusta se oli niin hauskaa. Ajatellapas, minulla
oli salainen onnensopukka, jota ei kukaan aavistanutkaan. Mitäpä se
haittasi, jos päällikköni oli minulle ylpeä ja vahtimestari kohteli
halveksivasti? Minä en ollut muitten lainen. Minä en sopinut heidän
joukkoonsa. Mitähän tuosta sitten? Minulla oli haavemailmani ja sitä
ei voinut kukaan minulta valloittaa. Siellä minua odotti nainen, jota
rakastin. Minua huvitti se ajatus, ettei virastossa, jossa istuin,
kukaan tuntenut rakastettuani. Ei kukaan tuntenut häntä eikä minua.
Hän ja minä olimme ikäänkuin kaksi suurta lasta, jotka olivat ottaneet
toisiaan kädestä, ettei tarvitsisi tuntea itseään yksinäiseksi
suuressa, eksyttävässä mailmassa. Siksi muuttui kotini sellaiseksi
ihmemaaksi, jollaisen runoilijat rakentavat paetakseen sinne mailman
riehuvista pyörteistä. Ei kellään vieraalla ollut oikeutta astua
sinne. Tahraton, häiritsemätön on heille ihmemaa, ja sellainen ihmemaa
oli minulle kodissanikin. Tuo suuri mehiläispesä, johon olin saanut
paikkani, oli sentraliaseman suuressa talossa, ja akkunastani minä näin
vain likaisen lasikatoksen, jonka alla junat vierivät edestakaisin.
Olinhan joutunut rautatienpalvelukseen, ja löydettyäni Maudin, minä en
koskaan tullut ajatelleeksi antautua muulle alalle. Päiväkaudet minä
kuulin junien viheltävän ja puhkuvan ja vaunujen kolisevan. Mikään
ei minulle oikeastaan ollut vastenmielisempää, sillä minä inhoon
melua. Suurkaupungin melu on minulle aina ollut kiusaavana tuskana. Ja
istuutuessani paperikimpun ääreen, joka odotti minua joka aamu, toivoin
usein, että olisin ollut kuuro päästäkseni kuulemasta sitä. Minä olen
nimittäin syntynyt suuren metsän keskellä ja sinne olen aina ikävöinyt.
Siksi minun täytyi näitten meluavien työhuoneitten keskellä muistaa,
että minua odotti haavemailmani. Senvuoksi minä onnistuin usein
unhottamaankin, että olin metsien sydämessä syntynyt mies, joka olin
joutunut väärälle uralle, ja siksi ei kolina minua juuri häirinnytkään.
Sielussani minulla oli sellainen kiinteä piste, josta Arkimedes puhui,
ja joista mies voi kehittää pienen mailmansa.
Minulla ei ollut ainoastaan yksi haavemailma, vaan kaksi. Ja tuo
toinen oli kaukana saaristossa. Se oli suoraan lahdelman toisella
puolella, niin että sinne täytyi soutaa laivasillasta. Enkös minä
ollut rikas? Virkavapauteni minä vietin siellä perheeni keralla, enkä
silloin koskaan edes muistanutkaan, että minun täytyi palata jälleen
kaupunkiin. Siellä ei kasvanut yhtään ainoata puuta, jonka muotoa
en vieläkin muistaisi. Siellä ei ole yhtään lahdelmaa ja matalikkoa
lahdelmassa, jota en tuntisi. Aikasin aamusilla minä istuuduin
tuhdolle ja aloin soutamaan uistimen kieriessä veneen perässä ja
hauen tavotellessa sen teräviä koukkuja. Myöhään iltasilla valoisien
kesäpäivien härmärtyessä kävelimme minä ja Maud metsässä.
Mitäpä tästä puhuisin? Auringonlaskutkin siellä minä muistan. Veden,
tuon kirkkaan veden, joka hyväili saartani. Minä muistan pähkinäpuut,
tammet, jotka suurena ympyränä oksansa levittivät, jonka suojaan
syksyin sieniä kohosi, laivalaiturin harmaine venevajoineen — kaikki
minä muistan. Ja minä uskoin Maudin rakastavan kaikkea siellä yhtä
paljon kuin minäkin rakastin. Yhteen aikaan hän varmasti tekikin niin.
Kaikki mikä oli minun, oli hänestä hyvin arvotonta.
Hänen ympärilleen keskittyi kaikki, mitä minä sanoin omakseni.
Ilman kiihoittavaa voimaa ei voi kukaan ihminen elää. Saarnatkoon
vain kalpeat vakavuudenmiehet päinvastoin. Minä en usko sitä. Minun
virkistäjäni ja liikkeellepaneva voimani, joka kiihoitti minua työtä
tekemään, kieltäytymään ja iloitsemaan, oli Maud.
Silloin hän oli vielä kotelossaan oleva perhonen. Mutta minun
silmissäni väikkyi hänen siipensä pelkässä auringonpaisteessa. Jonakin
päivänä hän itse sanoisi itseään täysin kehittyneeksi, juuri sinä
päivänä, jolloin hän ei enää ollut minun. Me elimme nautintorikasta
elämää yhdessä. — Kaiken mitä runoilijat laulavat ja taide ylistää
teoksissaan, elimme me yhdessä. Päivämme muuttuivat juhliksi, joka
päivä me keksimme jonkun ilonaiheen, jota emme olleet edellisinä
päivinä huomanneet. Synkkiäkin hetkiä me saimme elää. Niin, niin,
jälestäpäin muistaa vain hyvän ja unhoittaa kaiken muun. Mutta hän sai
synkkyyden häipymään ja hänen läheisyydessään leimusi ilma pelkkänä
auringonpaisteena. Sellaisena minä muistan ensiaikojamme ja sellaisena
minä tahdon aina sitä muistaa. Maud oli valkoverinen. Kultakehänä
ympäröitsivät hiukset hänen kasvojaan omituisine silmineen ja punaisine
huulineen, joilla alinomaan vieno hymy leikki. Hän rakasti kauniita
vaatteita, viinistä ja kukista hän tahtoi nauttia ja nähdä niitä,
hyvin avokaulustaisissa vaatteissa hän tahtoi kulkea siksi, että hänen
povensa oli täyteläinen ja olkapäänsä valkeat ja pyöreät. Hän herätti
kateutta naisissa ja iloa miehissä.
Olinhan minä itsekin elänyt niin täydellisesti hiljaisen onneni
vallassa, enhän minäkään ollut aivan sokea. Silloin ehkä en vielä
koskaan ollut menettänyt Maudia. Mutta mitäs vielä? Juuri sokeuteni
lahjoitti minulle sen onnen, jota ei mikään muu mailmassa olisi voinut
tehdä.
Minä tahdon alkaa alusta. Polttavina kuin tuli soluvat muistot
sielussani.
Muistettakoon, että avioliittoni historia alkaa 80-luvun
alkupuoliskolla. Nykyaikaisen Ruotsin poika turhaan koettaa muodostaa
käsitystään senaikaisesta ihmispolvesta, joka silloin kasvoi. Kaikkia
niitä kauniita sanoja, jotka nyt koristavat kieltä, ei oltu silloin
vielä keksitty. Aivan toiset käsitteet vallitsivat silloin mieliä.
Mutta siinä erehtyy kovin, jos uskoo elämänhalun olleen heikomman
siksi, että se itsetietoisena etsi vaatimattomampia ilmaisumuotoja.
Elämänhalu oli niinkin voimakas, että se vaati ihmisiä uhrikseen.
Upsalassa ollessani minä elin sen sukupolven keskuudessa, joka
uneksi aikansa uudestasyntymisestä. Tuo kaikki oli vain elämänhalua.
Minullakin oli aikoja, jolloin ajattelin tarttua herätystyöhön, uhrata
voimani uuden ajan taisteluun, joka vieläkin jatkuu eikä koskaan
lakkaakaan. Vielä silloinkin, kun jo olin vetänyt virkatakin selkääni,
minä uinailin eläväni samojen ihanteitten palveluksessa, jotka olivat
täyttäneet sieluni nuoruusvuosinani. Kaikki työ, niin minä vakuuttelin
itselleni, on työtä ihmisyyden hyväksi. Kaikki voi asettaa niitten
ihanteitten palvelukseen, jotka valaisevat mailmaa — muutamien
yksinkertaisten elämänperiaatteitten valossa. Minä pidin monta vuotta
tuota näköhäiriötä todellisuutena.
Itämaalaisen viisaan sanotaan vaativan tietäjiään pysymään naisista
erillään. Siinä on ero tämän opin ja länsimaisen filosofian välillä.
Nainen ilmestyi tielleni, ja minä tein hänet vaimokseni, ettei mailma
häiritsisi häntä ja minua onnessamme. Mutta nainen valloitti ajatukseni
ja päämaalini, aikeeni ja filosofiani. Ja minä kiitän kuitenkin häntä.
Enemmän kuin kukaan filosofi on haaveillutkaan hän antoi minulle. Ehkä
hän olisi antanut vähemmän, jollei hänellä olisi ollut voimia pettää.