Minä olen miettinyt itseni väsyksiin, ymmärtääkseni sitä, jonka olen
muutamien lyhyvien vuosien kuluessa elänyt. Pyysinhän vain niin vähän
ja tahdoinhan antaa niin paljon... Oikeastaan pyysin vain saada antaa.
Ja kuitenkin...
Väsyneenä minä käyskelen huoneessani edestakaisin, ja kun lampustani
öljy on palanut loppuun, heittäydyn vuoteelleni ja vaivun horroksiin,
mutta en uneen. Mennyt aika ei ole vielä voinut minua parantaa. Ja
kuitenkin pitäisi vuosien jo aikoja sitten tehneen vaikutuksensa.
Kukaan ei tiedä, että elän niin. Kukaan ei aavista, että silloin
tällöin, kun sitä vähimmän uskon, purkautuu tuo vanha sielustani,
ne vanhat haavat aukenevat, jotka eivät tahdo parantua. Junia tulee
ja lähtee pieneltä rautatieasemalta. Talvi tulee aikaisin täällä
pohjoisessa ja lunta on jo vahvasti kedoilla ja kankailla. Tunturit
kohoavat ympärilläni synkkinä öistä tähtitaivasta kohti.
En ollut koskaan nähnyt tähtien niin kummasti kimmeltävän silloin kuin
suurkaupunki piti minua vankinaan. Talviyö lähenee. Aurinko häviää pian
ja kuluu kuukausia ennenkuin saan sen jälleen nähdä nousevan tunturien
yli, jotka ympäröitsevät laaksoani. Täällä en tapaa monta ihmistä. Ja
talvisin ei kulje junakaan niin usein.
Täällä selvenee kaikki minulle. Mutta sekin käy vitkalleen. Se käy kuin
paraneminen pitkällisestä taudista, joka taistelee sitkeästi sielussani
eikä tahdo irroittaa kynsiään siitä.
Eräänä päivänä matkustin kaupunkiin tapaamaan poikaani. Me sulkeuduimme
hänen huoneeseensa ja istuimme siellä aina iltamyöhäseen. Sillä aikaa
katsoi poikani minua ikäänkuin hän olisi tahtonut arvata ajatukseni ja
sanoi:
— Eikö meillä nyt ole hyvä olla?
— Kyllä, vastasin minä. Meidän ei ole koskaan ollut parempi olla.
Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tuli hyväilemään partaani, ikäänkuin
tyttö tai lapsi. Tai melkein kuin vanhempi ystävä, joka oli levoton
nuoremman ystävänsä vuoksi.
Minä ymmärsin häntä oikein hyvin. Hän on peloissaan minun vuokseni,
mihin minä turvaudun yksinäisyydessäni nyt, kun hän oli jättänyt
minut yksin maalle ja matkustanut gymnasioon. Minä puolestani en voi
unhoittaa pelkoani, että hän oli kärsinyt vahingon, saanut ikäänkuin
henkisen vamman kaikesta siitä, mitä hän oli eläessään kokenut. Hän on
hieman kalpeakin ja pieni, ikäänkuin olisi pysähtynyt kasvussaan.
Ajatukset heräsivät jälleen istuessani junassa, joka kiidätti minua
metsien ja lumipeitteisten kenttien kautta takaisin kotiini.
Minä olen päättänyt parantua, ja tukeakseni itseäni olen sen
kirjoittanut. Minä en ole mikään kirjailija. Sen huomaa siitä mitä
kirjoitan. En ole muu kuin ihminen, joka on ollut vähällä turmella
elämänsä.
En tahdo mielelläni kertoa mitään avioliittoni ensiajoista. Siihen
aikaan tunsin sekoittamatonta onnea, s.t.s. olin niin onnellinen kuin
minun kaltaiseni ihminen voi olla. Ja onnellisilla kuten tunnettua
ei ole mitään historiaa. En tahdo myöskään kertoa kuinka Maud ja
minä oikeastaan erosimme toisistamme. S.t.s. minä en tahdo kertoa
siitä. Sillä juuri siihen kätkeytyy se arvoitus, joka on tehnyt minut
sairaaksi. Maud on sanonut sen minulle ja minä hänelle. Hän on puhunut
omalla tavallaan ja minä omallani. Mutta kaikessa siinä mitä silloin
keskenämme puhuimme, ei ole mitään, johon voisin pysähtyä ja löytää
sellaista selvitystä, joka toisi minulle rauhaa.
Kuulin kerran erään sadun. Täällä, jossa nyt asun, tulevat sadut
luokseni. Rautatienasema on tunturin juurella, ja kuluu useita
tunteja, jolloin ei saavu yhtään junaa. Hiljaisuudessa alkavat vanhat
sadut puhumaan. Ja eräänä sellaisena iltana minä muistin niistä
erikoisesti muutaman. Se oli satu metsänneitosesta. Hänestä on paljon
satuja. Toisiinsa verraten ne ovat kovin erilaisia. Mutta eräässä
kohden yhtyvät. Metsänneitonen tarjoaa miehelle suuremman onnen kuin
tavalliset naiset voivat hänelle lahjoittaa. Mutta metsänneito kantaa
ketunhäntää, tai hän on ontto kuin purtilo tai lahonnut kanto. Sen
huomaa vasta, kun hän kääntää selkänsä. Satujen mukaan hän on julma,
kylmä, paha ja kolkko. Kuten sanottu, sellaisia taruja on paljon sekä
ritareista että kuninkaista.
Mutta minä en muista niistä yhtään. Se, jonka muistan, kertoo eräästä
miehestä, joka eleli yksinään metsässä.
Hänen töllinsä oli matala, ja hän elätteli itseään metsästyksellä ja
kalastuksella. Mutta päivät kävivät hänelle pitkiksi. Sillä hän oli
kotiarakastava mies. Ja hän ikävöitsi naista.
Raskasmielisenä makasi hän eräänä aamuna ja näki auringon pilkistelevän
muutamasta oksanreijästä vuoteensa yläpuolelta seinän läpi. Se oli
aikaisin keväällä, ja sadevirrat kuohuivat metsissä niin valtavasti,
että hän voi kuulla niitten kohinan. Siitä kasvoi vain hänen
raskasmielisyytensä ja hän huokasi ikävöiden.
Silloin hän näki auringonsäteitten ikäänkuin tihenevän oksanreijässä,
ja jotain valui seinän läpi hänen luokseen. Ensin hän vapisi pelosta.
Sillä hän tunsi jokaisen metsäeläimen, ja hän tiesi, missä vaarat
uhkasivat. Mutta kun hän katsahti ympärilleen, niin näki hän naisen
seisovan lieden luona tulta virittämässä. Mitään sen kauniimpaa hän ei
ollut koskaan nähnyt.
Silloin hän nousi vuoteeltaan ja sanomatta sanaakaan naiselle vuoli
metsästysveitsellään tulpan, jonka hän kiersi oksanreikään.
Nainen jäi hänen luokseen ja lahjoitti hänelle rakkautensa. Hän laittoi
hänen vuoteensa ja keitti hänen ruokansa. Hänestä tuli lempeä ja ahkera
vaimo. Hän synnytti hänelle lapsenkin. Yöt ja päivät hän teki hänet
onnelliseksi.
He elivät monta vuotta niin ja mies alkoi melkein unhoittaa kuinka
hän oli vaimonsa löytänyt. Mutta eräänä yönä, kun hän lepäsi vaimonsa
käsivarrella, kysyi hän mieheltä hyväilyjensä lomassa, kuinka tämä
oli hänet löytänyt. Ja mies ymmärsi silloin, miksi vaimonsa oli viime
viikkojen kuluessa ollut yhtä raskasmielinen kuin hän itsekin oli ollut
silloin, kun hän eli yksin. Ensin hän ei vastannut, mutta metsänneidon
suutelon hurmaamana hän ei voinut olla vastaamatta. Hän otti pois
puunappulan, joka oli vielä oksanreijässä. Ja katsohan! Nyt leikki kuun
kalpea valo vuoteella. Sillä metsässä oli yö.
Silloin hän näki kuinka vaimonsa muuttui ikäänkuin läpinäkyväksi
hänen silmissään ja yhtyi kuun kelmeään valoon. Samaa tietä, mitä oli
tullutkin, valui hän uloskin; ja seinän läpi kuuli mies valittavaa
huutoa, ikäänkuin huuhkajainen olisi huutanut vuorella.
Hän meni sen vuoteen luo, jossa lapsi lepäsi. Se oli kuollut ja kylmä.
Silloin hän ymmärsi, miksi metsänneito oli kadotessaan valittanut.
Sillä hän huomasi nyt olleensa naimisissa metsänneidon kanssa. Ja hän
ei myöskään koskaan muuttunut entiselleen. Hän odotti koko ikänsä
häntä. Hän ei tavannut koskaan häntä metsässä.