III VITALISMIN PSYKOLOGINEN KUMOAMINEN

1. Niinkuin ensimäisen luvun lopussa osoitettiin, on psykologinen

vitalismi samaa kuin kykypsykologia. Vitalismin psykologinen

kumoaminen merkitsee siis samaa kuin kykypsykologian kumoaminen.

Kuten on osoitettu, ovat kuitenkin olosuhteet korkeamman sielunelämän

alalla niin äärettömän monimutkaiset, ettei voi toivoa olevan mitään

menestystä yrityksellä ratkaista mekanistisen ja vitalistisen

psykologian kiista _tällä_ taistelukentällä.

Täytyy hakea yksinkertaisempia tapauksia. Ja mitä mielenkiintoisin

yksinkertainen tapaus löydetäänkin sammakon korkeamman refleksielämän

alalta; mahdollisimman räikeällä tavalla ovat siinä mekanistisen ja

vitalistisen psykologian kanssa täydellisesti analogiset

katsantotavat törmänneet vastakkain, ja jos yleensä tällaisissa

omalla tavallaan äärimäisissä kysymyksissä jotakin voidaan »kumota»

ja »todistaa», niin juuri tässä.

* * * * *

Se naivi psykologinen käsitteenmuodostus, joka on kykypsykologian

pohjana, perustuu tietysti sekin viime kädessä havaintoihin. On

havaittu, että sielulliset olennot keksivät tarkoituksenmukaisia

menettelytapoja ja naivin yleistyksen perusteella katsotaan tästä

johtuva sielullisen olennon erikoisessa määrässä tarkoituksenmukainen

toiminta vastaavan »kyvyn», harkinnan, ymmärryksen, ilmaukseksi.

Yksilöllisen kehityksen kuluessa tämä kyky »herää toimintaan»; ja

yksinkertaisimman oletuksen mukaan--ainoastaan se on tässä huomion

esineenä--tämä kyky on itsessään täydellinen, vaikka se useinkin vain

puutteellisesti näyttäiksen, koska hermoston energeettiset

rajoitukset kahlehtivat sitä.

Edellisestä seuraa, että missä sielunelämää on, siellä on tämäkin

kyky periaatteellisesti täydessä toiminnassa. Se täytyy olettaa aina,

kun näemme eliön tavoittelevan jotakin päämäärää, käyttämällä kaikkia

tarjolla olevia keinoja.

Tällä tavoin kykypsykologian kannalta täysin johdonmukaisesti

ajatellen tuli _Pflüger_ siihen tulokseen, että päättömäksi tehdyllä

sammakolla on järkevästi harkitseva »selkäydinsielu».

Hänen kuuluisa kokeensa, joka yhä vielä tehdään kaikissa

fysiologisissa laboratorioissa, oli seuraava.[160]

Kun päättömän sammakon toiseen reiteen pannaan pisara polttavaa

etikkahappoa, pyyhkii sammakko sen samalla taivutetulla jalallaan

pois.

Mutta jos toiselta samalla tavalla prepareeratulta sammakolta

leikataan sääri pois ja ärsytetään tynkää hapolla, niin mitä seuraa?

Tynkä liikkuu tavalla, josta huomataan, että sammakko yrittää

suorittaa saman liikkeen kuin äsken. Mutta kohta muuttuu sen käytös,

eläimen liikkeet tulevat hyvin levottomiksi, näyttää kuin se etsisi

jotain toista keinoa kivustaan päästäkseen. Erilaisia liikkeitä

tuloksetta yritettyään, se verrattain usein keksii oikean keinon.

Tynkä ojennetaan suoraksi ja _toista_ jalkaa taivutetaan, niin että

se ylettyy pyyhkimään pois hapon. Toisinaan keksii sammakko toisia

keinoja, se saattaa esim. hangata tynkää vatsaa vastaan, niin että

happo poistuu.

_Pflüger_ on tietysti oikeassa, kun hän huomauttaa, että

puheenalaista ilmiötä ei voida selittää pelkästään ärsytyksen

»irradiation» avulla. Sanotaan ehkä, huomauttaa hän, että

poikkileikatussa jalassa pääsee ärsytys kauemmin vaikuttamaan, se on

senvuoksi intensiivisempi, jonka takia kiihoitus leviää muihinkin

lihasryhmiin kuin niihin, jotka lähinnä tulevat kysymykseen

ärsytyksen virittämässä refleksissä. Mutta niinkauan kuin jalka vaan

on ehjä, ei kaikkein voimakkainkaan ärsytys aiheuta muuta kuin tämän

yksinkertaisimman refleksin.

_Pflüger_in koe on senvuoksi todellakin merkillinen siinä, että se

osoittaa, kuinka verrattoman monimutkainen tavallinen

refleksitoiminta itse asiassa on. Nykyaikainen refleksifysiologia on

tästä täysin selvillä. _Sherrington_, eräs alan suurimpia

auktoriteetteja, huomauttaa nimenomaan, että mitään isoleerattuja

refleksejä ei oikeastaan ole olemassa, että hermosto itse asiassa

aina toimii kokonaisuutena.[161]

Mutta kaikessa merkillisyydessään tämä koe on vähemmän ihmeellinen

kuin se tosiseikka, että yksisoluinen ameba reagoi

tarkoituksenmukaisesti vaihteleviin olosuhteisiin, »koettelee»

käytettävissä olevia mahdollisuuksia kun häiritsevä ärsyke esiintyy.

Kun kerran amebasolu pystyy tällaiseen »koettelemiseen», niin miksei

sitten verrattomasti enemmän differentioitunut sammakon selkäydin?

Mutta huomiomme esineenä onkin tässä vähemmän _Pflüger_in koe

sellaisenaan kuin se vitalistinen psykologia, joka on hänen siitä

antamansa tulkinnan pohjana.

_Pflüger_iä vastaan huomautti myöhemmin _Goltz_ tutkiessaan samaa

ilmiöpiiriä: Olkoon, että sammakon selkäytimessä asustaa sielu. Ei

kuitenkaan riitä, että tämä sielu tahtoo suorittaa puheenalaisen

tarkoituksenmukaisen liikkeen; voidakseen myöskin todella suorittaa

sen, täytyy sillä olla erikseen käytettävänään juuri sitä varten

tarpeelliset hermomekanismit. »Mutta kun mekanismit kerran ovat

olemassa, _voimme antaa niiden koko moninaisuuden toimia ilman mitään

sielun myötävaikutusta_.»[162]

Tämä lauselma on laajakantoisimpia, mitä hermofysiologian ja

psykologian alalla koskaan on esitetty.

Sen valaisemiseksi mainitsemme erään toisen kokeen, jolle _Pflüger_

pani suurta arvoa »selkäydinsielu»-kysymyksessä.[163]

Kun salamanterin katkaistua, mutta vielä reagoivaa häntää lähennetään

liekkiin, nähdään sen tulen välttämiseksi suorittavan

tarkoituksenmukaisen liikkeen, joka on päinvastainen kuin ne hännän

liikkeet, joilla se reageeraa kosketusärsytyksiin. Häntä näyttää

ymmärtävän, minkälaisen liikkeen kautta se välttää tulen, vaikka

salamanteri ei koskaan ole voinut elämässään tällaista kokemusta

tehdä.

Siinä on kykypsykologia viety ad absurdum. Tällainen »ymmärtäminen»

olisi--kuten _Lotze_ huomauttaa arvostelussaan--[164]todellisuudessa

samaa kuin »eine unmittelbare Offenbarung». Se on mahdotonta. Siis

täytyy tuon tarkoituksenmukaisen liikkeen perustua joissakin

samantapaisissa tilanteissa kehittyneeseen, joko synnynnäiseen taikka

yksilöllisen kehityksen kuluessa kiteytyneeseen refleksimekanismiin.

Poikkeuksetta tulemme aina takaisin siihen, ettei mikään harkinnan

eikä ymmärryksen kyky voi keksiä periaatteessa uutta, sellaista, joka

ei olisi kokemusvaikutelmien reproduktiota tai kombinatiota, jonka

pohjana siis ei olisi määrättyjä fysiologisia mekanismeja.

Yksinkertaisin, siis tieteellisesti välttämätön olettamus on

senvuoksi aina »antaa näiden mekanismien toimia ilman sielun

myötävaikutusta».

Mutta kykypsykologia on paljon kiinteämmin kuin aavistetaankaan

juurtuneena yleiseen tietoisuuteen ja senkautta myös tieteelliseen

ajatteluun. Esimerkin, jota mielenkiintoisempaa ei voi ajatella,

tarjoaa tästä _Pflüger_in vastustajan _Goltz_in omat ajatuskehittelyt

sammakon korkeamman refleksitoiminnan alalta. _Goltz_ käy näissä

kehittelyissään epätoivoista taistelua kykypsykologian viettelyksiä

vastaan--niihin puolittain lopuksi kuitenkin sortuakseen.

_Goltz_ kokeili sammakoilla, joilta hän taitavien leikkauksien kautta

oli poistanut ainoastaan isotaivot. Syöttämällä piti hän niitä elossa

kuukausimääriä. Tällaiset sammakot eroavat Goltzin mukaan

normaalisista etupäässä siinä, että ne ovat menettäneet kaikki

»spontaaniset» liikkeet.[165]

On tarpeen verrattain laajalti referoida _Goltz_in ajatuksia.

Sellaista käsitystä vastaan, huomauttaa _Goltz_, että kaikki näiden

isoaivottomien eläinten verrattoman tarkoituksenmukaiset liikkeet

voitaisiin johtaa »konemaisista laitteista» (»maschinenartige

Vorrichtungen»), on väitetty, että silloin niiden mekanismien luku,

joita täytyisi niiden aivoihin ja selkäytimeen konstruoida, olisi

todellakin ääretön. Tästä olisi muka niin monimutkainen koneisto

tuloksena, että olisi paljon yksinkertaisempaa olettaa, että »sielu»

aiheuttaa nämä liikkeet. Mutta harkinta osoittaa, sanoo _Goltz, ettei

missään tapauksessa voida välttää olettamasta suunnattoman

monimutkaista koneistoa._ Olkoon, että tahto aiheuttaa nämä liikkeet!

Mitenkä saa tahto aikaan, että happoärsytykseen vastaa

pyyhkimisliike, pistoon torjumisliike j.n.e.? Määrääkö tahto

jokaisessa yksityisessä tapauksessa tarvittavan hermojen lihastyön?

Miten se voi sen tehdä? »_Tahtohan ei voi mitään muuta kuin tahtoa._»

Jotta tahdosta tulisi teko, tarvitsee se jo olevia äärettömän

monimutkaisia »konelaitteita», jotka se päästää toimimaan. Ja

uudelleen tulee _Goltz_ samaan tulokseen: »Niinpiankuin meillä kerran

on tämä välttämätön koneisto, voimme antaa sen toimia riippumatta

siitä arvoituksellisesta 'jostakin', jota nimitämme tahdoksi.»[166]

Mutta jos nyt joku liike monimutkaisuudessaan ja

tarkoituksenmukaisuudessaan on niin ihmeellinen, ettemme voi

kuvitella semmoista koneistoa, joka olisi sen pohjana--kuinka sitten?

_Goltz_ neuloi isoaivottoman sammakon toisen takajalan niin lujasti

sen vartaloon kiinni, ettei se voinut sitä käyttää, kun se

ärsytettynä lähti ryömimään eteenpäin. Isoaivoton sammakko »näkee»,

se osaa liikkuessaan välttää tiellä olevat esteet. Nytpä huomattiin,

että tämäkin isoaivoton sammakko, jonka toinen takaraaja oli tehty

käyttökelvottomaksi, osasi samalla tavoin välttää tiellä olevan

esteen. Tällöin täytyi sen käyttää jälelläolevaa lihaskoneistoaan

tykkänään uudella tavalla.

»Jos tämä sammakko olisi pelkkä kone, täytyisi meidän

viimeksimainitussa kokeessa nähdä samojen lihasten työskentelevän

samalla voimalla kuin eläimellä, jolla vielä on neljä raajaansa

vapaina. Tässä tapauksessa ei eläin, jonka jalka oli neulottu kiinni,

koskaan olisi voinut ratkaista tehtäväänsä. Jos asetan esteen esim.

niin, että kaikkia raajojansa vallitseva eläin etupäässä olisi

käyttänyt oikeanpuolista takajalkaansa, niin sammakon, jolta tämä

jalka on neulottu kiinni, täytyisi, jos se olisi kone, törmätä

suoraan estettä vastaan. Mutta sitä se ei tee, vaan ponnistaa

oikeanpuolisella etujalallaan, mitä keinoa pontevammin käyttämällä se

saa ehkäistyn takajalan, vaikka huonosti, korvatuksi.

Minä saatan mielessäni kuvitella satumaisen monimutkaista koneistoa.

Saatan ajatella, että mitä vähäisimpään tilaan on kasattu ääretön

luku mitä hienoimpia apparaatteja, että esim. aivan pieni, mutta ylen

monimutkainen kellolaite soittaa suuren joukon mitä erilaisimpia

säveliä, jotka vaihtelevat riippuen siitä mitä kohtaa minä painan.

Mutta käsityskykyni ei riitä kuvittelemaan konetta, joka esittää

sävelen kaikkine harmonioineen vielä silloinkin, kun olen estänyt

oleellisen osan tähän tavallisesti käytetyistä rattaista

liikkumasta.»[167]

Senvuoksi täytyy _Goltz_in mielestä sanoa, että isoaivottomalla

sammakolla vielä on »sielunkykyä» (Seelenvermögen).

Lankeaako _Goltz_ tässä takaisin vitalismin ja kykypsykologian

kannalle? Onhan hän juuri itse ennen tarmokkaasti alleviivannut, että

sielun olettaminen ei selitä mitään, ellei oleteta vastaavia

fysiologisia mekanismeja. Epäilys, että _Goltz_ tässä tosiaankin

jossain määrin lankeaa kykypsykologian ansoihin, vahvistuu, kun

luemme, että koska sammakko ei puheenalaisessa tapauksessa voi

käyttää hyväkseen mitään entistä kokemusta, on se saattanut ratkaista

tehtävän vain »oman kykynsä perusteella, s.o. isoaivottomalla

sammakolla on vielä sielunkykyä».

Mutta kun _Goltz_ sitten taas ryhtyy lähemmin kehittelemään

ajatuksiaan tämän sielunkyvyn olemuksesta, ei hän kuitenkaan voi

välttää mekanistista käsitystapaa. Syystä, joka kohta tulee puheeksi,

ei isoaivottomalla sammakolla voida myöntää olevan harkitsevaa

tajuntaa, vaan sen ihmeellisen mukautumiskyvyn pohjana täytyy

ajatella olevan »eine Summe von Selbstregulierungen». Tästä

»puhtaasti mekaanisesta käsitystavastaan» huolimatta sanoo _Goltz_

olevansa oikeutettu puhumaan »sielunkyvystä», koska koneeksi ei voida

nimittää jotakin, joka itse reguloi itsensä, koska emme voi sellaista

konetta kuvitella, saatikka sitten konstruoida.

_Goltz_in käsitys on siis merkillistä horjumista mekanistisen ja

vitalistisen psykologian välillä.

Ihmeisiin tottunut nykyajan fysiologia epäilemättä ei pidä _Goltz_in

koetta mitenkään erikoisessa määrässä merkillisenä. Koska kerran

isoaivoton sammakko »näkee», koska kerran sen verkkokalvonkuva

säännöstelee sen liikkeitä, niin se säännöstelee niitä tietenkin myös

siinä tapauksessa, että toinen takajalka on käyttökelvoton; joka

kerran kun siis sammakko tekee »väärän» liikkeen, virittää

verkkokalvon kuva ehkäisymekanismin: tällä tavoin asianomaiset

hermokeskukset joutuvat »koettelemaan», kunnes löytyy sellainen

innervatiokompleksi, joka vie tulokseen;--kysymyksessä on siis

samanlainen tapaus kuin _Pflüger_in, hieman mutkikkaammassa muodossa.

Isoaivoton sammakko käyttäytyy muutamissa suhteissa erinomaisen

järkevällä tavalla. Sitä enemmän huomiota herättää sen vuoksi, että

tällainen eläin ei pakene hitaasti lähenevää ihmistä, ei tavoittele

hyönteisiä, eikä yleensäkään suorita mitään vapaaehtoisia liikkeitä.

Ei voida olettaa, että isojen aivojen poistamisen kautta sen

»sielunkyvyt» olisivat osittain heikontuneet, sillä muutamissa

suhteissa tällainen eläin toimii moitteettoman

tarkoituksenmukaisesti, kiertää näkemänsä esteen ympäri, säilyttää

vaikeassakin asennossa tasapainonsa j.n.e. Totta kai lähestyvän

ihmisen tieltä väistyminen vaatii vähemmän »sielunkykyä» kuin esteen

kiertäminen kiinnineulotuin jaloin? Ainoa mahdollinen selitys on,

että _reaktiot, jotka isoaivottomalta sammakolta ovat jääneet pois,

tapahtuvat ainoastaan poistettujen aivonosien välityksellä._

Ja tässä on nyt nähdäkseni sellainen yksinkertainen tapaus, jossa

vitalistinen psykologia suoraan voidaan osoittaa vääräksi. Ei edes

sellainen--tieteellisesti luvaton--oletus, kuin että alempiin

keskuksiin liittyy »alempi» »sielu» eli »psykoidi», voi tässä auttaa,

sillä muutamat isoaivottoman sammakon säilyneistä reaktioista

epäilemättä ovat »korkeampia» kuin muutamat hävinneet. Senkautta että

määrätty toiminta on sidottu määrätyssä keskushermoston kohdassa

sijaitsevaan mekanismiin, se tämän mekanismin mukana häviää

riippumatta siitä, onko se korkeamman vaiko alemman »kyvyn» ilmaus.

Kaikki »energeettiset» edellytykset ovat annetut--isoaivoton sammakko

näkee, käyttelee vapaasti raajojansa j.n.e.--, mutta eräs

»mekanistinen» edellytys puuttuu--ja vastaava toiminta jää pois.

* * * * *

Kun vertaa toisiinsa _Driesch_in entelekhiaa ja _Pflüger_in

selkäydinsielua, pistää niiden kyvyn yhtäläisyys silmään. Kumpikin

pystyy riippumatta kokemusvaikutelmista »primäärisen tiedon» taikka

riippumattoman harkinnan kautta virittämään uusia

tarkoituksenmukaisia reaktioita. Merkitsevällä tavalla tämä

nähdäkseni osoittaa, kuinka jokainen vitalismi, joka, niinkuin

_Driesch_in, ei pidäty selvittelemästä välttämättömiä edellytyksiään

ja tekemästä luonnollisia johtopäätöksiään, _samalla heti osoittautuu

psykologiseksi vitalismiksi_, osoittautuu metafyysilliseksi

kykypsykologiaksi.

* * * * *

2. Mutta »harkinta», »ymmärrys», »tieto» ei ole ainoa spekulatiivisen

psykologian »kyvyistä», joka on päässyt vitalististen

ajatusrakennelmien perustaksi. _Wolff_in ja _Driesch_in

kriitillisemmän vitalismin rinnalla vaikuttaa nykyajan biologiassa

_Pauly_n, _A. Wagner_in, _Francé_n y.m. innokkaasti ajama

_psykolamarckismi_, joka on omaksunut hieman toisia kykypsykologian

käsitteitä ja niille rakentaa järjestelmänsä.

»Itsesäilytysvietistä» puhuu jokapäiväinen käsitys erikoisena

kaikissa eliöissä vaikuttavana voimana, jonka perusteella yksilö

pyrkii välttämään sitä, mikä sen olemista vähentää ja tavoittelee

sitä, mikä tätä lisää. Mutta tätä »viettiä» ei otaksuta johtavan

selvän _tiedon_ siitä, mikä eliölle on hyödyksi, mikä vahingoksi,

vaan sitä ohjaa tässä hyvän- ja pahantunne, joiden biologinen

merkitys pidetään taattuna. Tämä eliön subjektiivisesti kokemien

»tarpeitten» (Bedürfnisse) pohjalla tapahtuva aktiivinen »pyrkiminen»

(Streben), jonka päämääränä on välttää sitä, mikä aiheuttaa

pahantunnetta, ja tavoitella sitä, mikä aiheuttaa hyväntunnetta, on

psykolamarckistien mielestä eräs elävän substanssin »prinzipiell

nicht weiter zurückführbare Urqualität».[168]

On huomattava, että tällainen vitalismi _yhdessä_ suhteessa on

tieteellisessä katsannossa edullisemmassa asemassa kuin edellä

arvostelun alaisena ollut. Sen ei tarvitse vitalistisessa

faktorissaan otaksua mitään yliluonnollisia älyllisiä kykyjä;

valitessaan eri keinojen kesken ei tämä faktori seuraa älykästä

harkintaa, vaan sitä määrää »sokea vietti». _Pauly_ esim. panee

suuren painon siihen, mitä hän nimittää »tarpeen ja keinon

satunnaiseksi yhteensattumiseksi»: jotta eliö voisi jossakin

määrätyssä tilanteessa toimia tarkoituksenmukaisesti, voi tämä

tapahtua vain sen perusteella, että jokin sattumalta esiintyvä

reaktiotapa tyydyttää sen »tarpeen», s.o. poistaa pahantunteen; elävä

substanssi silloin _kokee_ tämän tarpeentyydytyksen ja käyttää

edelleenkin tuota mieluisaksi osoittautunutta keinoa.

Mutta ulottaessaan tällaisen käsitystavan paitsi eliön ulkoiseen

toimintaan, missä se epäilemättä jossakin määrin on paikallaan,

myöskin kaikkiin kasvuilmiöihin ja sisäisiin fysiologisiin

tapahtumiin, siis ei ainoastaan hermotoimintaan, vaan kaikkiin

ruumiillisiin muutoksiin, joutuu psykolamarckismi tekemään suuren

määrän mitä fantastisimpia oletuksia. Kaikkein vähimmin fantastinen

on näistä se, että kaikki elävän aineen tapahtuminen eikä vain

keskushermoston toiminta on sieluntilojen saattamaa, jotka

määräävästi vaikuttavat sen kulkuun. Se seikka, että ruumiin eri

elimet eivät elä vain itseänsä varten, eivät siis »tyydytä» vain

»omia tarpeitaan», vaan että ruumiissa vallitsee sisäinen harmonia,

missä jokainen osa on toisia ja kokonaisuutta varten, pakoittaa

psykolamarckismia otaksumaan, että ruumiin elimet kokevat paitsi

omia, myöskin toistensa tarpeita ja niitä tyydyttävät. Tämän kautta

psykolamarckismi takertuu toistensa päälle kasaantuvien mahdottomien

oletusten verkkoon.

On esim. tunnettua--mainitaksemme erään _Pauly_n tyypillisistä

tapauksista--että jos verentulva johonkin jäseneen estyy senkautta,

että sinne johtava valtasuoni tavalla taikka toisella tukkeutuu, niin

alkaa tukkeaman yläpuolelta kasvaa uusia suonia kohti kärsivää

jäsentä. Psykolamarckismin täytyy tällöin olettaa, 1) että

verenpuutteesta kärsivä jäsen kokee pahantunnetta, 2) että tämä

pahantunne leviää muualle ruumiiseen, 3) että tämän johdosta muutkin

ruumiinosat, niiden joukossa tukkeaman yläpuolella olevat valtasuonen

seinämän solut tulevat »levottomiksi» ja pyrkivät poistamaan pahan,

4) että nämä solut sattumalta keksivät juuri oikean keinon.

Oppirakennus, joka tällä tavalla kasaa tuntemattomia aputekijöitä,

nähdäkseni lankeaa tieteellisen arvostelun ulkopuolelle.[169]

Mutta harrastuksemme esineenä onkin tässä taas vähemmän tämä

oppirakennus itse kuin sen pohjana oleva kykypsykologia.

Lapsi, joka joutuu makaamaan pistävän esineen päällä, tulee

levottomaksi, alkaa itkeä, heittelehtiä, huutaa apua ja kiihtyy yhä

enemmän kunnes kivun aiheuttaja poistetaan. »Itsesäilytysvietti»

näyttää olevan silmäänpistävällä tavalla toiminnassa.

Mutta kun lähemmin tarkastellaan, niin tämän näennäisesti yhtenäisen

voiman purkauksen alta alkaa häämöittää monimutkainen ratasto, jossa

monta eri osaa on ketjuuntuneena toisiinsa, tuottaen yhdessä

tarkoituksenmukaisen tuloksen.

Ensinnäkin, miksi eliötä vahingoittava ärsyke herättää tuskaa ja

päinvastainen nautintoa? Naivi katsantotapa ajattelee näin: elämän

säilyminen on arvokas päämäärä, sen vahingoittuminen päinvastainen--

on siis itsestään selvää että edellinen herättää hyväntunnetta,

jälkimäinen pahantunnetta. Tällöin edellytetään naivisti, että luonto

arvostelee tässä asiassa samalla tavalla kuin me ihmiset luonnolta

saamiemme tuntemistapojen perusteella. Todellisuudessa tietysti

emotsionaalisia tiloja on olemassa vain siksi, että niihin liittyvät

keskushermoston prosessit aiheuttavat tarkoituksenmukaisia

lihasliikkeitä, hyväntunne yleensä päinvastaisia kuin pahantunne.

_Elleivät emotsionaaliset tilat olisi tällä tavoin ketjuuntuneet

motoorisiin purkauksiin, olisivat ne merkityksettömiä_, toisin sanoen:

ne eivät aiheuttaisi mitään »pyrkimystä». Saattaa kuvitella eliötä,

joka kokee hirvittävimpiä tuskia, mutta siitä huolimatta on

täydellisesti levollinen, ei koe vähintäkään pyrkimystä vapautua

tuskasta, koska sen motoorinen apparaatti on keskushermostosta

kokonaan eristetty. Kukaan ei voi taata, etteikö ihmisellekin

jossakin apraksiatapauksessa ole tällaista sattunut.

Mutta jos emotsionaalisilla tiloilla näin ollen on merkitystä vain

senkautta, että niiden pohjana olevat hermoston tilat ovat

ketjuuntuneet tarkoituksenmukaisiin motoorisiin purkauksiin, niin

_saatamme aivan samoin kuin Pflügerin ja Goltzin tapauksissa antaa

näiden fysiologisten mekanismien toimia itsekseen, »sielusta»

kokonaan riippumatta_.

Ja sama koskee vielä niitä aputekijöitä, joita psykolamarckismi on

pakoitettu olettamaan. Jos todellakin jonkun ruumiin elimen kokema

tila tuntuu ja herättää vaikutuksia toisissakin ruumiinosissa, niin

onhan yksinkertaisinta käsittää nämä tilat, niiden irradiatio ja

niiden aiheuttamat reaktiot lähinnä puhtaasti aineellisiksi. Joka

tapauksessa: »sielu» ei selitä mitään siellä, missä fysiologiset

mekanismit eivät selitykseksi riitä.

Selvästi käy näin ollen ilmi, kuinka psykolamarckismin pohjana on

määrätynlainen kykypsykologia, se, joka keskittyy

»itsesäilytysvietin» käsitteen ympärille. Mutta »itsesäilytysvietti»

ei ole mikään yhtenäinen voima taikka kyky, vaan tämä käsite on

syntynyt naivin yleistyksen kautta sen havainnon pohjalla, että eliöt

lukemattomissa erilaisissa tapauksissa reagoivat säilymiseensä nähden

tarkoituksenmukaisella tavalla. Olemme kuitenkin osoittaneet, että

tämä on mahdollista vain lukemattomien, toisistaan riippumattomien ja

riippumatta syntyneiden, elävässä aineessa piilevien, yleisempien ja

erikoisempien regulatiomekanismien perusteella--ja kun nämä kerran

ovat olemassa, voimme antaa niiden toimia »itsesäilytysvietistä»

kokonaan riippumatta. Tällä »vietillä» ei silloin enää ole mitään

virkaa.

* * * * *

3. Saattaa kuitenkin ajatella sellaistakin psykovitalismia, joka

tunnustaa puheenalaisten fysiologisten mekanismien välttämättömyyden,

mutta samalla olettaa, että niitä myötäseuraa sielullisia virikkeitä,

jotenka elämäntoiminta kokonaisuudessaan käy psykologisesti

käsitettäväksi. Tällaista ajatusta ovat kehitelleet _S._ ja _E.

Becher_.[170]

Korkeampien eliöitten toiminnassa näemme selvästi, mitenkä ainakin

eräs laji tarkoituksenmukaisia reaktioita syntyy. Eläin »koettelee»

sen käytettävissä olevia mahdollisuuksia, kunnes sattumalta jokin

reaktio tyydyttää sen tarpeen. Samalla eläimen muisti säilyttää tämän

edullisen reaktion, niin että se seuraavassa samantapaisessa

tilanteessa sitä käyttää heti.

_Jennings_in kuuluisista tutkimuksista tiedetään että »trial and

error» -metodia käyttävät kaikkein alhaisimmatkin eliöt. Erittäin

suurta huomiota ovat herättäneet varsinkin hänen kuvauksensa

_Stentor_-nimisestä yksisoluisesta, joka, kun sitä yhä uudelleen

määrätyllä tavalla ärsytetään, vastaa siihen yhä uudella, yhä

tehokkaammalla välttämisreaktiolla. _Jennings_in mielestä _Stentor_

jossakin määrin »oppii kokemuksesta», vaikkakin sen »muisti»

säilyttää tämän opin vain kovin lyhyen ajan.

Jos siis yksisoluiset näyttävät »toimivan» ja tämän kautta keksivän

tarkoituksenmukaisia menettelytapoja, niin miksei voi ajatella

korkeampienkin eliöitten solujen »toimivan» ja »oppivan» reagoimaan

tarkoituksenmukaisesti. Mikseivät esim. rauhassolut--jotka, kuten

_Pawlow_in kokeista tiedetään, niin ihmeellisellä tavalla mukautuvat

vaihteleviin tehtäviinsä--voisi »koetella» ja »oppia» yhtä hyvin kuin

yksisoluiset ja säilyttää kerran oppimaansa »muistissaan»?

Tämän opin ydinkohta on juuri, että kaikella elävällä aineella on

»muistia». Tätä oppia kannattaa myös _Jennings_; hän uskoo, että

yksisoluisten »muisti» ei kvalitatiivisesti eroa korkeampien

eliöitten muistista, mutta tämän opin kuuluisin edustaja on ollut

_Hering_[171] ja nykyaikana _R. Semon_[172] paljon luetuissa

_Mneme_-teoksissaan.

Jokainen elävään substanssiin kohdistunut ärsyke jättää siihen

enemmän taikka vähemmän pysyvän »jäljen», näyttää muuttavan sen

fysiologista tilaa, mikä näkyy siitä, että ärsyke riittävän lyhyen

väliajan jälkeen uudelleen esiintyessään aiheuttaa jonkun verran

muuttuneen reaktion.

Jokainen lihas vahvistuu käytännön kautta--se on hermoston toimintoja

lukuunottamatta esimerkki tästä oloseikasta. »Jokaisen toistumisen

kautta käy se taipuvaisemmaksi reprodusoimaan saman orgaanisen

prosessin.»[173]

On kuitenkin helppo osoittaa, että meillä ei ole oikeutta pitää

_tätä_ »reproduktiota» samana kuin se joka on muistin pohjana.

Muistin omituisuus on se, että ulkoisen ärsykkeen virittämä prosessi

toistuu eli reprodusoituu _mielikuvana._ Uudistuneen toistumisen eli

reproduktion kautta tämä mielikuva viriää yhä helpommin. Muisti

_harjaantuu_ samalla tavalla kuin lihas. _Tässä_ on siis analogia

keskushermoston ynnä muun fysiologisen toiminnan välillä: myöskin

keskushermoston toiminnassa ilmenee harjaantumista eli tottumista.

Mutta harjaantuminen eli tottuminen tietenkään ei perustu muistiin--

miksikä voisikaan lihas suorittaa määrätyn työn toisella kerralla

helpommin kuin ensimäisellä sen perusteella että se »muistaisi» sen?

Lyhyesti, muistilla ei ole mitään muuta tekemistä harjaantumisen

kanssa kuin että tämä, joka on elävän aineen yleinen ominaisuus,

ilmenee myöskin muistin alalla. Meillä ei ole mitään aihetta olettaa,

että muistia esiintyisi muissa kuin assosiatio- ja

reproduktiomekanismilla, s.o. keskushermostolla varustetuissa

eläimissä. Varsinainen assosiatiivinen oppiminen esiintyy, kuten on

mainittu, ensi kerran äyriäisissä. »Muistin» olettaminen esim.

_Stentorissa_ ei vähääkään selitä sen »toiminnan» omituisuutta: että

se uudistuviin ärsytyksiin reageeraa jatkuvasti muuttuvalla tavalla;

muistin perusteellahan päinvastoin on ymmärrettävissä vain _entisen_

reaktion _uudistuminen_ toisissa samankaltaisissa tilanteissa.

Mutta jos »kokeilu»-metodi, semmoisena kuin se esiintyy

yksisoluisissa ja mahdollisesti korkeammissakin eliöissä

hermotoiminnan ulkopuolella, ei ole missään tekemisissä muistin

kanssa, silloin tältä toiminnalta kokonaan häviää sen psykologinen

tai vitalistinen luonne, silloin se on vain erikoisenlaatuista

puhtaasti mekanistista, fysiologista tapahtumista. Kuten tämän

tutkimuksen kuluessa useampaan kertaan on käynyt ilmi, esiintyy

»koettelemista» laajassa mitassa alemman sieluttomankin

hermotoiminnan alalla, mahdollisesti esiintyy samantapaisia ilmiöitä

muussakin fysiologisessa tapahtumisessa. Se on eräs kaikkein

komplisoiduimpia eliön itseregulation muotoja; joukko

tarkoituksenmukaisia fysiologisia mekanismeja on sillä tavoin

kytketty toisiinsa, että häiritsevän ärsykkeen esiintyessä ne toinen

toisensa jälkeen, yhä tehokkaampia reaktioita aiheuttaen, ryhtyvät

toimintaan. Ei siis suinkaan pidä antaa yksinkertaisen

»kokeilu»-sanan houkutella itseään uskomaan, että kysymyksessä olisi

yksinkertainen regulation muoto, joka itse ei kaipaisi selitystä,

vaan kelpaisi muiden ilmiöiden selitysperusteeksi.

Viimeksi puheena ollut psykovitalismin muoto on senvuoksi kestämätön

välittelykanta. Se johtaa toisaalta joko puhtaasti mekanistiseen

käsitykseen (jommoista _Hering_ ja _Semon_ edustavat), toisaalta, jos

elämäntapahtumisen psykologinen luonne joka tapauksessa tahdotaan

säilyttää, takaisin fantastiseen psykolamarckismiin (jommoista _E.

Becher_ taas edustaakin viimeisessä asiaakoskevassa julkaisussaan

»Die fremddienliche Zweckmässigkeit der Pflanzengallen und die

Hypothese eines überindividuellen Seelischen», 1917).

* * * * *

4. »Mekanistinen prinsiippi» on kaiken tapahtumisen alalla pätevä--se

on tuloksemme. Tämä prinsiippi on psyykillisenkin tapahtumisen alalla

välillisesti pätevä senkautta, että tämä tapahtuminen on

yksipuolisessa riippuvaisuussuhteessa keskushermoston aineellisesta

kausaliteetista.

Olisi kuitenkin turha koettaa sulkea silmiään siltä tosiseikalta,

että tuloksemme asiallinen sisältö pohjaltaan on kielteinen.

Toisaalta olemme vastustaneet sellaista katsantotapaa, että

puheenalainen prinsiippi olisi tulkittava mekaanisen

luonnonkäsityksen vaatimalla tavalla, että se nimenomaan biologian

alalla sisältäisi vaatimuksen elämänilmiöiden

fysikaalis-kemiallisesta selittämisestä; toisaalta olemme esittäneet,

että puheenalainen prinsiippi voidaan loogillisesti yhdistää

»darwinistiseen prinsiippiin» ainoastaan sillä hypoteettisella

edellytyksellä, että elollinen tapahtuminen viime kädessä perustuu

elottomaan ja on tästä saanut alkunsa. Toisin sanoin: »mekanistisesta

prinsiipistä» seuraa välttämättömyydellä, että kaikki, myöskin

elollinen tapahtuminen, on teleologisesti indifferenttiä--_jos_

voidaan uskoa, että elollinen tapahtuminen sattumalta on syntynyt

elottomasta. Tällöinhän »mekanistinen prinsiippi» on saanut jotain

erikoista sisältöä.

Mutta pitääkö puheenalainen edellytys paikkansa?

Voimakas skeptillinen henkäys tuntuu meidän aikamme tieteessä.

Yhdeksännentoista vuosisadan maailmankuva, jonka pylväinä olivat

toisaalta mekaaninen luonnonkäsitys, toisaalta darwinismi, sortuu

päivä päivältä yhä selvemmin. Uusimman fysiikan ihmeteltävät

keksinnöt (relativiteettiteoria y.m.) ovat ehkä lopullisesti

kumonneet edellisen,[174] perinnöllisyystutkimus jälkimäisen,

makrokosmos ja mikrokosmos eivät kenties koskaan ennen ole

mykistyneelle ihmisjärjelle paljastaneet salaisuuksiensa kuilua niin

huimaavana kuin nyt.

Erikoisessa muodossa ilmenee tämä skeptillinen henki nykyajan

nuoremmassa tutkijapolvessa biologian, fysiologian, psykologian

alalla. Nämä tutkijat saavat joka päivä omin silmin nähdä, mitenkä

murheellisen riittämättömiä monet aikaisemmin omaksutut

yksinkertaiset, »mekaaniset» selitystavat elollisen tapahtumisen

selvittämättömän sokkeloisuuden rinnalla ovat. Avuttomana haparoi

ihmisajatus muutamine pettävine lankoinensa elämänilmiöitten

labyrintissä.

Nykyajan edistyneimmän biologian pohjalla on ikäänkuin tunne

tällaisten täydellisten yllätysten mahdollisuudesta. Samalla kun se

verrattomasti kohottaa tieteellisen työn mielenkiintoisuutta, saattaa

se tutkijan jyrkästi vieromaan spekulatiivista ajattelua ja

ennenkaikkea perinnäisiä dogmaattisia käsityksiä.

Jos siis tahdomme omaksua nykyajan tieteen skeptillisen hengen--ja

siihen on täysi syy!--, olisi heitettävä mereen myöskin se

dogmaattinen edellytys, johonka kehittelemämme »darwinistinen

prinsiippi» nojaa--elämän synty elottomasta--ja sijalle pantava

kysymysmerkki.

Mutta silloin jää tuloksemme, »mekanistisen prinsiipin» määrittely,

puhtaasti kielteiseksi.

Riippumatta tästä pysyy tosin voimassa yrityksemme psykologista tietä

kumota vitalismi. Huomattava on kuitenkin, että tässäkin tulos jää

lopulta pelkästään kielteiseksi. Edellä on koetettu osoittaa, mitenkä

psykofysiologinen tapahtuminen kumoaa oletuksen »primäärisen

tarkoituksenmukaisuuden» eli »entelekhian» olemassaolosta, joka

muuttumattomasti toimii tarkoituksenmukaisella tavalla niinpiankuin

tällainen toiminta on energeettisesti mahdollinen. Mutta jos olemme

heittäneet mereen »darwinistisen prinsiipin», ei meille enää jää

aavistustakaan siitä, millä tavalla sitten elämänilmiöiden

näennäinen tarkoitushakuisuus voidaan kausaalisesti käsittää.

Tuloksemme kielteisyys ei kuitenkaan tee sitä arvottomaksi. Vaikka

emme voikaan antaa mitään positiivista _yleismäärettä_ sille

aineelliselle kausaliteetille, joka ohjaa atomien tanssia

taivaankappaleissa ja elävien solujen hiukkasissa, olemme kuitenkin

edelläkäyneiden selvittelyjen kautta saaneet syntymään ehjän rintaman

kaikkia dogmaattisia virtauksia vastaan. Niinhyvin vitalismi kuin

mekanismi ovat historiallisina oppimuodostuksina spekulatiivisen

hengen ilmauksia, ja niiden välistä ohjaa skeptillinen tutkimus

purtensa empirian vapaalle, rannattomalle ulapalle.

* * * * *

FILOSOFISIA HUOMAUTUKSIA RELATIVITEETTITEORIAAN

(1920)

1. Missä tapauksessa on oikeutettua yksityistieteissä vedota

filosofisiin aatteisiin ja näkökohtiin?

Ainakin näyttää _logiikka_ olevan sellainen filosofisen tutkimuksen

haara, jonka tuloksilla on positiivisillekin tieteille merkitystä ja

arvovaltaa, kumminkin sikäli kuin nämä tulokset tosiaan ovat pysyviä.

Valitettavasti ne eivät sitä suinkaan aina ole. Niinpä saattaa

vahvasti epäillä, olisiko luonnontutkimuksella mitään hyötyä siitä,

jos se koettaisi puristaa sisällyksensä esim. Millin logiikan neljän

induktsionimetodin kaavoihin.

Jos jo logiikkaan nähden on puheenalaisessa suhteessa epäilyksiä,

niin sitä enemmän varsinaisiin materiaalisiin filosofisiin aatteisiin

nähden. Valaisevan esimerkin tarjoaa vastakohta Descartes-Newton.

Edellinen lähti eräistä apriorisista käsitteistä, joista fysikaalinen

maailmankuva oli dedusoitava. Nämä käsitteet sallivat luonnossa

olettaa vain kosketusvoimia, mutta ei kaukovoimia: Newton lähti

kokemuksesta, ja luonnontieteellisen tietämyksen silloinen kanta

pakoitti häntä olettamaan gravitatsioniteoriansa pohjaksi

kaukovoimia--huolimatta filosofisen maailman äänekkäästä

vakuutuksesta, että kaukovoimien käsite oli järjetön. Puoleksitoista

vuosisadaksi saatiin tästä käsitteestä hedelmällinen pohja eräille

matemaattisen luonnontutkimuksen tärkeimmistä aloista.

Mutta on vielä kolmas ryhmä filosofisia näkökohtia, joihin

yksityistieteissä voidaan vedota. Juuri nykypäivinä ei tarvitse lukea

pitkältäkään luonnontutkijain omia esityksiä jostain vähänkin

periaatteellisemmasta kysymyksestä, ennenkuin kohtaa sanan

_tietoteoria_, ennenkuin huomaa vedottavan »_tietoteoreettisiin

motiiveihin_». Monien nykyajan luonnontutkija-filosofien taholta

tietoteoriaa nähtävästi toivotaan liittolaiseksi ja esitetään

auktoriteetiksi, joka puolestaan tukisi eräitä uudenaikaisen

fysikaalisen tutkimuksen pyrintöjä. Tällainen tarjous on filosofeille

suuri kunnia; mitenkä on siihen suhtauduttava?

Uudenajan tietoteoreettisen ajattelun lopputuloshan näyttää olevan,

että kaikki tietomme kohdistuu n.s. ilmiöihin ja ettemme me n.s.

tosiolevaisesta tiedä mitään. Sittenkuin uudenajan alun suurissa

luonnontutkijoissa ensin oli vakaantunut käsitys aistikvaliteettien

subjektiivisuudesta[175], johti filosofinen kritiikki lopulta siihen,

että myöskin havaintoesineittemme kvantitatiiviset määreet, jotka

pohjautuvat avaruuden ja ajan käsitteisiin, ovat katsottavat tietyssä

merkityksessä subjektiivisiksi. On olemassa lukemattomia toisistaan

eristettyjä tajuntoja; näissä esiintyy ulkomaailman havaintokuvia,

joiden välillä vallitsee erinomaisen pitkälle menevä vastaavaisuus ja

yhdenmukaisuus; jollemme siis tahdo uskoa fantastiseen »harmonia

praestabilita'an», ennaltasäädettyyn sopusointuun, täytyy meidän

olettaa, että näissä eri tajunnoissa »ilmenee» yksi ja sama niistä

riippumaton olevaisuus. Täten johdutaan puhumaan »ilmiöistä» ja

»tosiolevaisesta»; näitä nimityksiä vastaan ei ymmärtääkseni ole

mitään muistuttamista, jos vain vältetään näihin perinnäisiin

käsitteisiin sisältyvä kokonaan epäoikeutettu arvostus, jonka

perustuksella tajuntojen piiriin lankeavaa osaa olevaisuudesta

pidetään ikäänkuin heikommin olemassaolevana, ikäänkuin kuvamaisena,

verrattuna substansiaalisempaan n.s. tosiolevaiseen. Koska emme

jälkimäisestä tiedä mitään, ei ole mitään perustetta myöskään tähän

arvostukseen.

Kant, kuten tunnettu, väitti, että avaruuden käsitteellä ei ole

»transcendentaalista realiteettiä». Olkoon Kantin laita muuten kuinka

hyvänsä, se täytynee myöntää, ettei ole eikä voikaan olla olemassa

mitään todisteita siitä, että eri tajuntojen ulkopuolelle lankeava

yhteinen n.s. tosiolevaisuus osaksi tai kokonaan esiintyisi avaruuden

muodossa. Sen verran näyttää varmalta, että havaintomaailmamme

kvantitatiivisia suhteita täytyy »tosiolevaisessa» vastata niinikään

kvantitatiivisten eikä kvalitatiivisten suhteitten--tämän väitteen

todistaminen veisi tässä liika pitkälle--, mutta olioiden

kvantitatiiviset suhteet voivat ilmeisesti esiintyä lukemattomissa

muissakin kuin vain euklidisen tai epäeuklidisen avaruuden suhteissa.

Tämän tietoteoreettisen kritiikin päätuloksen täytyy luonnollisesti

tulla luonnontutkimuksellekin jossain määrin aktuelliksi.

Tietoteorialle täytynee myöntää oikeutus eräissä yksityistieteitten

alalla esiintyvissä kriitillisissä tapauksissa harjoittaa loogillista

kontrollia. Kun esim. fysiologi väittää--kuten meillä äskettäin on

auktoritatiiviselta taholta tapahtunut--, että fysiologialla ei ole

kaukaisintakaan aavistusta siitä, millä tavoin keskushermoston

aineelliset prosessit voivat antaa aihetta tietoisiin aistimuksiin,

täytyy tietoteorian siihen huomauttaa, että kysymys on väärin

asetettu ja ettei fysiologia tule tätä aavistusta koskaan

saamaankaan, koska me keskushermoston aineellisista prosesseista

tiedämme vain senkautta että meillä on aistimuksia.

Mutta voiko tietoteoreettisilla näkökohdilla luonnontutkimuksessa

olla muuta tehtävää kuin tämä kielteinen, tämä muistuttelu tietomme

rajoituksesta ja varoittelu valhekysymyksistä? Huomattava osa

nykyajan luonnontutkijafilosofeja vastaa tähän kysymykseen

myöntävästi; he katsovat tietoteoreettisten näkökohtien tarjoavan

heille positiivista ohjelmaa. Tällöin he ajattelevat seuraavasti.

Koska me emme tajuntamme ulkopuolelle lankeavasta olevaisesta tiedä

mitään, ei luonnontutkimuksen esineenä saata olla muu kuin »ilmiöt»

eli, psykologista nimitystä käyttäen, meidän aistimuksemme. Näiden

aistimusten perusteella tutkimus tosin olettaa koko joukon kaiken

mahdollisen havainnon ulkopuolelle lankeavia olioita, atomit,

valoeetterin, jne, mutta koska ei ole mitään perusteita oletukseen,

että näitä käsitteitä tajunnan ulkopuolella olevassa

»tosiolevaisessa» vastaisi mikään niidenkaltainen realiteetti, ja

koska ne toisaalta eivät ilmaise mitään havaittavaa, ei niitä vastaa

mikään realiteetti ensinkään; ne ovat apukäsitteitä, fiktsioneja,

kuvia, jotka ennemmin tai myöhemmin paljastavat ontuvaisuutensa;

niiden asemasta »järkevä fysikaalinen tutkimus johtaa aistimusten

erittelyyn»; tätä ohjelmaa ajoi varsinkin filosofi ja fyysikko _Ernst

Mach_ loistavissa kirjoissaan viime vuosisadan viime vuosikymmeninä

ja tämän vuosisadan alussa. Ehdottomasti on myönnettävä, että tämä

hänen edustamansa _fenomenologinen fysiikka_, kuten seuraavassa

tahdon hänen ajatussuuntaansa nimittää, vuosisadan vaihteessa

vallitsi luonnontieteellistä ajattelua; tarvitsee vain palauttaa

mieliin _Wilhelm Ostwald_in nimi samoinkuin toisaalta _Ludvig

Bolzmann_in, joka itsemurhansa kautta osoitti taistelun vallitsevaa

ajansuuntaa vastaan toivottomaksi.

Nykyisin ovat, kuten tunnettu, olosuhteet kokonaan muuttuneet.

Loistavasti on osoittautunut oikeaksi _Max Planck_in sana, että

fysikaaliskemiallinen tutkimus ei ilman atomiteoriaa pääse

askeltakaan eteenpäin. Viime vuosikymmenien suuret voitot näillä

aloilla--joukossa huimaavimpia huippuja, mitä tuo uhkarohkea

vuorikiipeejä, ihmisjärki, koskaan on saavuttanut--ovat jo johtaneet

tutkimuksen atomien sisäiseen monimutkaiseen rakenteeseen, ja

toisaalta taas fysikaalisen kokeilutekniikan satumainen kehitys on

tuonut atomit melkein silmiemme näköpiiriin; muistutan mieliin esim.

_Wilson_in kokeita, joissa kaasuionit, jotka vesihöyryssä toimivat

tiivistyskeskuksina, muodostivat höyryyn valokuvauslevyllä näkyvän

radan.

Jo tämä tieteen oma kehitys osoittaa, että siinä näennäisesti niin

loogillisessa päättelyssä, johon fenomenologinen fysiikka perustaa

väitteensä, täytyy olla jokin virhe. Tämän virheen esilletuominen on

myöskin luonnontutkimuksen kannalta yhäkin aktuellia, sillä joskin

fenomenologinen fysiikka atomiteoriaan nähden on saanut luopua

väitteistään, vallitsee se silti toisia fysikaalisen tutkimuksen

aloja; nähdäkseni siihen perustuu, kuten seuraavassa tulee

osoitettavaksi, myöskin _Einsteinin relativiteettiteoria._

Sanotaan, että fysikaalisen tutkimuksen tulee rajoittua aistimustemme

erittelyyn. Mutta ensinnäkin, moni seikka, mikä täyskasvuisen

tajunnassa esiintyy aistimuksena, ei lapsen tai opereeratun,

näkeväksi tulleen sokeana syntyneen tajunnassa sitä ole. Tällainen

ihminen ei esim. osaa eroittaa suurta pesuvatia, jonka geometrinen

muoto on sama kuin pienen teevadin, jälkimäisestä silloin kuin nämä

asetetaan sellaiseen erilaiseen etäisyyteen hänen silmistään, että

niiden verkkokalvonkuvat ovat yhtä suuret. On osoitettu, että lapset

joskus vielä kouluiässäkin luulevat, että opettajan mustalle taululle

piirtämät jättiläiskirjaimet ovat yhtä pieniä kuin ne mitä he

piirtävät omiin vihkoihinsa, koska molempien verkkokalvonkuvat on

suunnilleen yhtä suuret. Kummassakaan tapauksessa ei vielä ole

kehittynyt se kokemuksen synnyttämä, koneellisesti toimiva

psykofysiologinen mekanismi, jonka vaikutuksesta me _näemme_ esineet

toisin kuin meidän verkkokalvonkuvan perusteella pitäisi ne nähdä,

emme siis näe esim. ihmistä kahta kertaa pienempänä, kun hän kahden

metrin päästä astuu neljän metrin päähän, vaan näemme kaikki esineet,

niinkauan kuin pienemmät etäisyydet ovat kysymyksessä, suunnilleen

siinä koossa mikä niiden kuvilla on kun ne ovat likellä meitä. Ja

vielä senkin jälkeen kuin puheenalainen psykofysiologinen mekanismi

ei enää jaksa taistella etääntyvän esineen yhä pienenevää

verkkokalvonkuvaa vastaan, se pakoittaa meidät _ajattelemaan_ esineet

pysyvästi siinä koossa mikä niillä on likellä ollessaan. Olisi

valtava erehdys luulla, että me joidenkin filosofisten motiivien

perusteella uskomme esineiden konstanttiin kokoon, niin että silmämme

lopulta rupeavat ne sellaisina näkemäänkin. _V. Köhler_in

maailmansodan aikana tekemät kokeet osoittavat sitovasti, että

simpanssit, jopa linnutkin näkevät esineet tällä tavalla, ja niillä

ei toki sentään ole filosofiaa. Ilmeisesti on asia niin, että ne

näkövaikutelmat, mitä me saamme esineistä niiden _likellä_ ollessa,

ovat biologisesti niin paljon arvokkaammat, että ne ehdottomasti

vallitsevat keskushermostoamme, sekä havaintojamme että ajatteluamme,

ja että me aina niiden välityksellä appersipeeraamme esineitä näiden

ollessa kauempana. Se arvostus siis, jonka perusteella me pidämme

esineiden »todellisena» pysyvänä kokona sitä, missä me näemme ne

likellä ollessaan, on puhtaasti biologinen perusteiltaan.

Puheenalaisen psykofysiologisen mekanismin kautta näet maailman

havaintokuvasta, sellaisena kuin tämä alkuperäisesti, lapsilla ja

opereeratuilla sokeana syntyneillä esiintyy, eliminoituu pois valtava

määrä biologisesti merkityksettömiä muutoksia, nimittäin suuri osa

niistä muutoksista, jotka aiheutuvat esineiden vaihtelevasta

etäisyydestä ja näkösuunnasta meihin nähden.

Me emme siis käsitä maailmaa läheskään alkuperäisten aistimustemme

mukaisesti, vaan tajunnassamme toimivat mekanismit muokkaavat näitä

väkevällä kädellä. Kuinka pitäisi siis aistimustemme sellaisinaan

olla pyhiä luonnontutkijalle, fyysikolle, kun oma tajuntamme ei niitä

pyhinä pidä, vaan kohtelee niitä niin kuin korkeammat tarkoitusperät

vaativat?

Toinen esimerkki. Aina kun näköaistimme toimii, on tajunnassamme

havaintona annettuna osa avaruutta. Mutta meillä on suorastaan

fysiologinen pakko näkemämme avaruuden lisäksi ajatella olevaksi joka

suuntaan ulottuvaa euklidista avaruutta siinä sijaitsevine

esineineen. Takanani olevien esineiden olemassaolosta, joita en näe,

olen yhtä intensiivisesti vakuutettu kuin niiden, jotka tällä

hetkellä havaitsen. Tällä tavoin, taaskin koneellisen ajatuspakon

vaikutuksesta, _olemassaolon fysikaalinen käsite_ tulee kokonaan

riippumattomaksi havainnossa, tajunnassa esiintymisestä. Että tässä

tosiaan on kysymys koneellisesta ajatuspakosta eikä mistään

loogillisesti perustelluista arvostelmista, käy ilmi siitä, että tämä

sama maailmankäsitys esiintyy kaikkein alhaisimmallakin tasolla

olevilla ihmisillä, jopa ilmeisesti eläimilläkin. Tässäkin

biologisesti syntyneet psykofysiologiset mekanismit vaikuttavat

samaan suuntaan, kuin aikaisemmassa tapauksessa: jos me pysähtyisimme

olemassaolon _psykologisen_ käsitteen kannalle, jolloin olemassaolo

merkitsee samaa kuin tajunnassa esiintyminen, sisältyisi

havainnolliseen maailmankuvaamme ääretön määrä biologisesti

merkityksettömiä muutoksia: niinpiankuin esim. sulkisimme silmämme,

häviäisi suurin osa maailmaa, syntyäkseen heti taas samanlaisena

uudelleen, kun ne avaamme. Kun sensijaan olemassaolon käsite saa

fysikaalisen merkityksen, kun se tarkoittaa kuulumista

tajuamisestamme riippumattomaan kausaaliyhteyteen, jäävät

havainnolliseen maailmankuvaamme vain ne muutokset, jotka tässä

riippumattomassa kausaaliyhteydessä itsessään tapahtuvat.

Tämä aistitoiminnastamme niin suuresti riippumaton, sitä niin

vahvasti muokkaava havainnollinen maailmankuva on, niin sanoimme,

puhtaasti biologisella tavalla syntynyt, sen pohjalla ei suinkaan ole

mitään loogillista harkintaa siitä, minkälainen maailma

todellisuudessa on. Kuinka on siis käsitettävä, että tämä biologinen

muodostuma kelpaa myöskin tieteellisen, objektiiviseen pätevyyteen

pyrkivän ajattelun pohjaksi? Sillä tosiasia on, että tämä

luonnollinen maailmankuva säilyy myös tieteellisessä ajattelussa.

Tähän on vastattava seuraavasti:

»Tosiolevaisen» kausaaliyhteydestä, joka on havaintojemme pohjana ja

»ilmenee» näissä, tavoittaa aistitoimintamme pienen sirpaleen, jonka

se pukee ominaiseen muotoonsa--samalla tavoin kuin silmiemme

verkkokalvo fysiikan postuleeraamien valo- ja lämpöaaltojen kaikkiaan

yli 11 oktaavista tavoittaa yhden, joka esiintyy värien sarjana

punaisesta violettiin. Mutta tämän tajuntaamme lankeavan sirpaleen

kummallakin puolella jatkuu »tosiolevaisen» kausaaliyhteyttä, jota me

luonnollisesti voimme ajatella vain käyttämällä aistimustemme meille

tarjoamaa materiaalia. Se virhe, jonka me tämän kautta teemme, kun

näet tajunnansisältöjemme välityksellä ajattelemme sellaista mikä ei

tajuntaamme lankea, esim. atomeja, valoeetteriä j.n.e. on

biologisesti kokonaan merkityksetön, koska meidän tämän, vaikkakin

tietyllä tavalla virheellisen ajattelun kautta onnistuu vallita

kausaaliyhteyksiä sikäli kuin nämä esiintyvät tajunnassamme; ja

filosofisesti taas on tämä ajattelu puolustettavissa senkautta, että

meidän luonnontieteelliset käsitteemme ovat, vaikkakin vain

symboolisia, kuitenkin »tosiolevaisen» objektiivisen kausaaliyhteyden

_merkkejä._ Ja tätä ne ovat tietysti verrattomasti enemmän silloin,

kun ne mahdollisimman suuressa määrässä vapautetaan sanan ahtaimmassa

merkityksessä subjektiivisista aineksistaan. Näihin kuuluvat ennen

kaikkea ne alkuperäisessä havaintokuvassa esiintyvät muutokset, joita

aikaisemmin puheenaolleet psykofysiologiset mekanismit tarmokkaasti

pyrkivät eliminoimaan pois: niihin kuuluvat edelleen kaikki

aistikvaliteetit, värit, maut jne, jotka fysikaalinen tutkimus pitää

subjektiivisina, tässä ainoastaan jatkaen samaa uraa, jonka luonto jo

itse on aloittanut. Siitä huolimatta fysikaalinen maailmankuva

luonnollisesti yhä edelleen on tietyssä merkityksessä subjektiivinen,

sikäli kuin meillä ei ole mitään todisteita siitä, että

»tosiolevainen» esiintyy avaruuden, euklidisen tai epäeuklidisen,

muodossa.

Edellisen kautta ehkä on tullut selvitetyksi se sekä psykologinen

että filosofinen virheellisyys, joka on fenomenologisen fysiikan

pohjalla. Tämän jälkeen voimme siirtyä varsinaiseen tehtäväämme...

2. ... Että relativiteettiteorian perustaja ja tärkein kehittäjä

_Einstein_ on peruskatsomukseltaan fenomenologisen fysiikan kannalla,

käy ymmärrettäväksi, kun ottaa huomioon että hän aatteissaan on Ernst

Machin oppilas. Hänen gravitatsioniteoriansa lähtökohtana on painon

ja jatkuvaisuuden, inertian, identtisyyden suuri aate, jonka Mach on

kaiketi ensimäisenä esittänyt niissä huomautuksissa, joita hän

historiallisessa mekaniikassaan teki Newtonin gravitatsioniteorian

johdosta. Mutta Einstein on suoranaisestikin ilmaissut

fenomenologisen käsitystapansa. Alussa kuuluisaa teostaan »Die

Grundlage der allgemeinen Relativitätstheorie» (§ 2) hän esittää,

mitenkä hänen aikaisempi »erikoinen» relativiteettiteoriansa (»die

spezielle Relativitätstheorie») tietoteoreettisista syistä on

epätyydyttävä, ja huomauttaa, että meidän kausaliteettivaatimuksemme

tulee tyydytetyksi vain silloin, kun fysikaalisesti vaikuttavina

syinä esitetään _havaittavissa olevia kokemuksen tosiseikkoja_

(»beobachtbare Erfahrungstatsachen»). Kaikkein selvimmin Einsteinin

fenomenologinen kanta käy ilmi hänen esitystavastaan, siitä, millä

tavalla hän kehittelee relativiteettiprinsiippiänsä...

3. ... _Einstein_in oppien oikeaksi arvostamiseksi on tarpeen

huomauttaa, että koska relativiteettiteoria myöskin

elektromagneettisiin ilmiöihin nähden on ainakin näennäisesti pätevä,

on _Lorentz_in opin matemaattinen ilmaisu vallan sama kuin

_Einstein_in. Vallan samat kaavat ovat kummassakin pätevät. Ja m.m.

juuri _Lorentz_in tunnustuksen mukaan on _Einstein_illä suuria

ansioita relativiteettiprinsiipin matemaattiseen kehittelyyn nähden.

Huomataan siis se merkittävä seikka, että vaikka _Einstein_in

relativiteettiopin tietoteoreettiset edellytykset ja materiaalinen

sisällys osoittautuisivatkin kestämättömiksi, ei senkautta ole tehty

tyhjäksi sen matemaattista merkitystä.

_Newton_, kuten tunnettu, oletti absoluuttisen avaruuden ja ajan,

absoluuttisen paikan ja liikkeen. Kuten m.m. _Mach_ ja _Poincaré_

ovat sitovasti osoittaneet, ovat nämä käsitteet mahdottomia;

todellisuudessa ne ovat tyypillisiä »idola tribus», kuten _Bacon_

lausui, luonnollisella tavalla syntyneitä ennakkoluuloja. Jokainen

paikka ja jokainen liike edellyttää koordinaattijärjestelmää, jonka

suhteen ne määrätään; ilman sellaista ne ovat tyhjiä sanoja. Jos

avaruus olisi sanan ankarassa merkityksessä tyhjä, ja siinä olisi

vain yksi kappale, voitaisiin aivan yhtä hyvällä oikeudella väittää,

että tämä kappale pysyy hiljaa paikallaan tai että se kiitää

hirvittävällä nopeudella eteenpäin--näiden väitteiden välillä ei

olisi mitään reaalista eroa. _Newton_ uskoi, että absoluuttisen

avaruuden ja liikkeen olemassaolo voitiin näyttää toteen keskipakois-

eli sentrifugaalivoimien kautta. Jos tyhjässä avaruudessa olisi vain

yksi kappale, niin uskoi _Newton_, että voitaisiin osoittaa sen

kiertävän akselinsa ympäri, jos huomattaisiin sen litistyneen

navoiltaan, kuten esim. maapallo keskipakoisvoimien vaikutuksesta on

tehnyt. Todellisuudessa on asianlaita niin, että kuten kaiketi _Mach_

ensimäisenä on huomauttanut, puheenalaisessa tapauksessa--jos

avaruudessa olisi vain yksi kappale--todennäköisesti ei esiintyisi

keskipakoisvoimia, koska jatkuvaisuus eli inertia, jonka ilmauksia

nämä voimat ovat, epäilemättä johtuu toisten taivaankappalten

vaikutuksesta.

Mutta siitä avaruuden ja ajan, paikan ja liikkeen suhteellisuudesta,

mikä jo niiden käsitteeseen sisältyy, ei tietenkään seuraa, että

voitaisiin puhua vain painollisten kappalten keskinäisestä

liikkeestä. Koska avaruuden täyttää elektromagneettisten kenttien

substraatti, joka on fysikaalinen realiteetti, nimitettäköön sitä

sitten »eetteriksi» tai miksi tahansa muuksi, niin täytyy voida

järjellisesti puhua myöskin painollisten kappalten liikkeestä tämän

substraatin suhteen. Niinpiankuin tämä myönnetään, ei myöskään

_Einstein_in radikaalista relativismia ajan ja avaruuden suhteen enää

voitane pitää pystyssä; ei voitane silloin enää _Einstein_in tavoin

esim. väittää, että jokaisella taivaankappaleella on oma yksityinen

aikansa, jonka ei tarvitse olla sama kuin muiden. Niin pitkälle kuin

»eetteriä» ulottuu on myöskin aika yksi ja sama.

Näyttäytyy siis, että relativiteettiteoria oppositsionissaan Newtonin

kestämätöntä metafyysillistä avaruuden-käsitystä vastaan on mennyt

toiseen äärimäisyyteen. Se esiintyy siinä suhteessa uudenaikaisten

fenomenalististen tendenssien tyypillisenä ilmauksena, ja sellaisena

se aina tulee olemaan filosofisesti erinomaisen mielenkiintoinen.

(_Aika_ 14, 269-285)

* * * * *

FILOSOFIAN OPETUKSESTA JA OPINNOISTA

(1921)

Filosofia, useimpien tieteiden yhteinen emo, josta nämä

historiallisen kehityksen kuluessa ovat irtaantuneet, läpikäy taas

juuri meidän aikamme yhtä tyypillisistä murroskausistaan: sen rakkain

helmalapsi ja kuopus, psykologia, sielunelämän tiede, yrittää nyt

lopullisesti katkaista elimellisen siteen emoonsa ja tarmokkaasti

vaatii itselleen tieteiden tasavallassa omaa riippumatonta alaa.

Ulkoisessa suhteessa, psykologian akateemisessa asemassa, tämä

ilmenee siten, että mainittu tiede yhä useammissa yliopistoissa on

saanut oman edustajan. Asian välttämätön kehitys on johtava siihen,

että niin tulee vähitellen olemaan laita kaikkialla. Sikäli kuin

psykologia yhä suuremmassa määrässä muuttuu puhtaasti kokeelliseksi

tutkimukseksi--samoinkuin muiden biologisten tieteitten on käynyt--

tulee jo tutkimustyön teknillisen puolen täydellinen vallitseminen,

muusta puhumattakaan, olemaan niin voimia vaativa tehtävä, että tämä

ala vaatii miehensä kokonaan.

Mutta asian kehitys ei vielä läheskään ole saavuttanut

loppumääräänsä. Saksassa esim. ei, mikäli tiedän, vielä ole

ainoatakaan psykologian professoria, mutta sensijaan suuri osa, ehkä

jo lähimain puolet filosofian oppituoleista on täytetty

kokeellispsykologisen tutkimuksen miehillä. Kymmenisen vuotta sitten,

jolloin m.m. entinen Kantin oppituoli Königsbergissä täytettiin

tällaisella henkilöllä, virisi tästä asiasta Saksan filosofien

leirissä ankara kiista, mutta se ei vielä johtanut luonnolliseen

ratkaisuun, itsenäisen psykologian oppituolin perustamiseen; sietää

mainita, että täydellistä pesäeroa vastustettiin myöskin

eksperimentaalipsykologien (m.m. Wundtin) taholta.

Saksassa ja niin myös meillä sisältää näin ollen filosofian opetus ja

opiskelu myöskin psykologian. Luonnollisesti on viimemainittuun

aineeseen nähden pyrittävä täysin uudenaikaiselle kannalle ja siis

opetettava ja opiskeltava _kokeellista_ psykologiaa. Tämä vaatii

hankkimaan tarpeelliset kojeet ja muut välineet, mutta jos

toistaiseksi tyydytään vain kaikkein välttämättömimpään, tulevat

kustannukset olemaan vähäpätöisiä niihin verraten, mitä useimmat

fyysis-matemaattiset aineet aiheuttavat.

Sovelletun psykologian merkitys eräiden toisten hengentieteiden,

varsinkin kasvatusopin, perustana on tunnettu. Paraikaa suorittaa

tämä tutkimus puhtaasti käytännöllisenkin elämän alalla uraauurtavaa

valloitusta psykotekniikan nimellä. Omasta mielestäni paljon

mieltäkiinnittävämpi on kuitenkin tämän tutkimuksen puhtaasti

teoreettinen puoli. Ei ole mitään epäilystä, että

luonnontieteellisesti orienteeratun psykologian tietä vähitellen,

askel askeleelta tapahtuvan etenemisen kautta, saadaan

yksityiskohtainen, täsmällinen, täysin objektiivinen _tieto_ siitä,

mitenkä ainakin yksinkertaisemmat sielunelämän toiminnot tapahtuvat.

Todellisuudessa tämä merkitsee tunkeutumista tuntemattomaan

maailmaan, jossa perinnäiset teoriat osoittautuvat vallan avuttomiksi

oppaiksi. Keskushermoston toiminnot ja niistä riippuvainen

sielunelämä osoittautuvat pohjaan saakka pyrkivän erittelyn valossa

ihmeteltäväksi ilmiökudokseksi, jonka monimutkaisuus on

silmänkantamaton. Onko mikään ala omansa paremmin kasvattamaan

tositieteellistä kriitillistä mieltä kuin tällainen, jossa tutkija ja

opiskelija ikäänkuin järjestelmällisesti totutetaan pois

ennenaikaisesta, tosiseikoille väkivaltaa tekevästä, kypsymättömälle

älynlaadulle luonteenomaisesta teoretisoimisesta, ja jossa pelkästään

kyky osata nähdä asiat niinkuin ne ovat on vuosien työllä vaivoin

saavutettu taito?

Psykologia on epäilemättä se filosofisen tutkimuksen haara, jolla

tutkija voi tehdä menestyksellisintä työtä, varmimmin saavuttaa

tuloksia, joilla on yleisinhimillisen tieteen kannalta pysyvä

merkitys. Mutta silti ei ole yhtään sanottu, että psykologian pitää

akateemisessa opetuksessa päästä etuoikeutettuun asemaan muiden

filosofisten harrastusten rinnalla. Päinvastoin saattaa olla niin,

että akateemisen opetuksen ja opiskelun _kokonaisuuteen_ katsoen

toiset filosofian alat ovat merkitsevämpiä. Saattaa väittää esim.

että se filosofinen tutkimus, jonka esineenä on itse tieteellinen

ajattelu, tieteellisen maailmankäsityksen edellytykset ja olemus,

siis tieto-oppi ja logiikka, käsittelevät paljon laajakantoisempia

kysymyksiä kuin mihinkä psykologia koskaan pääsee. Joka tapauksessa

tällainen tutkimus ja opiskelu paremmin ilmaisee sen oikeutetun

pyrkimyksen kokonaisuuteen, synteesiin, joka perinnäisesti liittyy

filosofian nimeen. Samalla voidaan viitata siihen, että nykyaikainen

luonnontutkimus valtavissa saavutuksissaan--huomautan varsinkin

relativiteettiteoriasta--suorastaan sisältää mitä

mieltäkiinnittävimpiä tieto-opillisia kysymyksiä, joihin

syventyminen, edellyttäen että se tapahtuu tarpeellisella

kriitillisyydellä ja _asiantuntemuksella_, tarjoaa tilaisuuden mitä

parhaaseen loogilliseen koulutukseen ja saattaa johtaa yhtä

suuremmoisiin kuin innostuttaviin kokonaisnäköaloihin yli

inhimillisen ajatustyön äärettömien vainioiden.

Ja vihdoin on mainittava filosofisen ajattelun historiallinen

kehitys. Filosofisten järjestelmien aika on ollut ja mennyt, se on

vakaumukseni, jota ei muuta se tosiseikka, että niitä joka vuosi

syntyy uusia. Ainoa »filosofinen järjestelmä», jonka vakavuus ja

kestävyys on ehdoton, on itse tieteiden kokonaisuus, tuo valtava

rakennus, jonka lukemattomat sukupolvet ovat, kuin jonkun henkisen

Kölnin tuomiokirkon pystyttäneet. Mutta psykologisina ja

historiallisina ilmiöinä ovat filosofiset järjestelmät mitä

mielenkiintoisinta tutkittavaa; ne täytyy vaan nähdä oikeassa

historiallisessa ja psykologisessa ympäristössään. Heikommat ja

hetkellisemmät tällaisista järjestelmistä eivät tosin liene paljon

muuta kuin eräänlaista ajatuksen lapsentautia, mutta huomattavimmissa

niistä tulee merkitsevällä tavalla ilmi kokonaisten aikakausien

henkinen ilmapiiri ja niiden ominaiset uudet aatteet tieteen ja muun

hengenelämän aloilla. Henkisen elämän kehitys tapahtuu heilahduksissa

ja filosofisilla järjestelmillä on asemansa näiden heilurien

ulommaisessa päässä; senvuoksi ovat heilahdukset filosofiassa

suurimmat. Jos eristetään nämä järjestelmät ja tarkastellaan niitä

vain niiden perättäisessä seuraannossa, ottamatta huomioon niiden

luontaista kasvupohjaa, syntyy eriskummainen irvikuva ihmishengen

älyllisestä kehityksestä, kuva joka näyttää vain jatkuvia, toinen

toistaan kaatavia erehdyksiä. Todellisuudessahan on, kuten tieteen

historia osoittaa, tämä kehitys täysin jatkuva, orgaaninen kasvu.

Mutta filosofisia järjestelmiä arvostelemme vallan toisin, niinpian

kuin näemme ne luontaisissa yhteyksissään, kun näemme esim. mitenkä

eräissä Leibnizin filosofian oleellisissa puolissa tulee eräänlaiseen

äärimmäisyyteen kehitettynä ilmi hänen keksimänsä

differentiaalilaskun aate--suurimpia ihmisjärjen saavutuksia ja

paljon yläpuolella kaikkea hänen metafysiikkaansa--mitenkä Kant

olellisesti on Newtonin luonnontutkimuksen filosofi tai Bergson

nykyajan antidarwinistisen biologian. Juuri viimemainittu nimi

tarjoaa erikoisen valaisevan tapauksen: se positiivisen tieteen,

tosiseikkojen ja niitä tulkitsevien teoriojen alalla tapahtunut

siirrähdys, mitä filosofiassa vastaa heilahdus naturalistisesta

darwinismin filosofista Spenceristä mystikko Bergsoniin, on itse

asiassa, korkeammalta näkökannalta katsoen, toisarvoinen, se oli

tieteen luonnollista orgaanista kehitystä. Mutta sillä välin oli ajan

tuuli kääntynyt ja puhalsi aivan uusilta ilmanrannoilta--ja sen

mukana filosofia.

Ylläolevassa on esitetty vain muutamia niistä seikoista, joiden takia

filosofian akateemisen opetuksen ja opiskelun täytyy muodostua aivan

omalaatuiseksi, monipuolisemmaksi kuin ehkä minkään muun aineen. Ne

riittänevät osoittamaan, että tällä alalla täytyy vallita suuren

vapauden--opiskelijan, jonka pyrkimysten vakavuus on taattu, täytyy

saada tilaisuutta laajassa mitassa seurata erikoistaipumuksiaan ja

tarpeitaan--opettajalle täytyy myöntää oikeus rajoituksitta nauttia

akateemisen elämän kalleinta arvoa: tutkija- ja opettajavapautta.

(_Iltalehti_ 23.5.1921)

* * * * *

FYYSILLISEN MAAILMANKUVAN PSYKOLOGISISTA PERUSTEISTA

(1922)

Siitä laajasta problemipiiristä, jonka ylläoleva otsikko käsittää,

saattaa tässä vain muutamia erikoiskohtia tulla käsiteltäväksi.

Alan seuraavasta.

_Galilei_ arveli, että jos kaikki subjektiiviset ainekset, joita

sisältyy havaintokuvaamme maailmasta, ajatellaan poistetuiksi, jäävät

jälellä vain muoto, koko luku, liikunto ja lepo. Tämän kautta oli

fyysillisestä maailmankuvasta poistettu se, mitä sittemmin

nimitettiin »sekundaariksi kvaliteeteiksi», valot, äänet, hajut y.m.

aistikvaliteetit. Jälelle jääneiden »primääristen kvaliteettien»

katsottiin konstituoivan objektiivisen fyysillisen maailman.

Puuttumatta tässä siihen kohtaloon, jonka alaiseksi tämä

»primääristen» ja »sekundääristen kvaliteettien» vastakkainasetus

tietoteoreettisen ajattelun kehittyessä joutui, tahdon nyt ensinnä

kiinnittää huomiota eräisiin uudemman psykologisen tutkimuksen

tuloksiin, jotka ovat merkitseviä tarkasteltaessa ylläesitettyä

_Galilein_ lausumaa ja senkautta annettua määritelmää fysiikan

objektista. Nämä tulokset sisältävät lyhyesti, että se mitä sanomme

esineiden muodoksi, ko'oksi ja liikunnoksi, tarkoittaa tykkänään eri

asioita riippuen siitä, onko mainittuja termejä käytetty

fysikaalisessa vai psykologisessa merkityksessä. Havainnossa,

erikoisesti optillisessa havainnossa annettujen esineiden, n. s.

näköesineiden (Sehdinge) välittömästi tajuttu muoto, koko ja liikunto

on yhtä _absoluuttista_ kuin fysikaalisten esineiden mitattu muoto,

koko ja liikunto on _relatiivista._ Mitä ensinnä havaittuun, nähtyyn

liikkeeseen tulee, näyttää nyttemmin vallan epäilemättömältä, että

tähän ilmiöön sisältyy omituinen irredusibeli kvaliteetti, joka on

jotain yhtä absoluuttista, sinänsä yhtä täydellisesti määrättyä kuin

esim. punaisen aistimus. Jokainen tietää, mikä ero koetaan, jos esim.

tarkastellaan kellotaulun sekunti- ja minuuttiosoittajaa: edellisen

nähdään »liikkuvan», »siirtyvän» kohdasta toiseen; jälkimäisen

nähdään perättäinseuraavina ajankohtina vain olevan kellotaulun eri

kohdissa. Jälkimäisen kokemuksen lisäksi tulee edellisessä

tapauksessa spesifinen »ylimenon» elämys.

Tämä spesifinen elämys näyttää voivan myös olla annettuna puhtaana,

sellaisenaan, s.o. me näemme puhdasta _liikettä_, ilman mitään _joka_

liikkuu. Yksinkertaisimmin voidaan tämä ilmiö havaita seuraavan,

_Piklerin_ keksimän menettelytavan avulla: Tähystetään jotain

pistettä etäisyydessä, jolloin lähellä olevat esineet, esim. silmien

välissä pystyssä pidetty kynä, nähdään kaksoiskuvina. Jos vuorotellen

suljetaan ja avataan toista silmää, niin tietysti kynän tähän silmään

kuuluva puolikuva vuorottelevasti häviää ja syntyy uudelleen. Mutta

merkillistä kyllä tämä puolikuva ei näytä hävitessään ja syntyessään

pysyvän paikallaan, vaan hävitessään se näyttää syöksähtävän toista

puolikuvaa kohti ja hukkuvan siihen, tullakseen silmän avautuessa

siitä taas uudelleen esiin; täten puolikuva, silmän jatkuvasti

sulkeutuessa ja avautuessa, jatkuvasti paiskautuu edestakaisin.

Lähempi tarkastelu osoittaa kuitenkin että tämä kuvaus ei sittenkään

eksaktisesti vastaa ilmiön todellista laatua. Sillä itse asiassa

kynän kuvaa, s.o. sen toista puolikuvaa, ei nähdä väliasemilla

molempien puolikuvien välissä; jos johonkin väliasemaan kohdistetaan

huomio ilmiön tapahtuessa, havaitaan vain, että esiintyy selvää

liikettä eli »ylimenoa» toisesta puolikuvasta toiseen ja takaisin,

mutta mitään näköesinettä, _joka_ liikkuisi, ei nähdä.

Näyttää epäilemättömältä, että aina kun me puhumme todellisesti

_nähdystä_ liikkeestä, on kysymyksessä tämä spesifinen optillinen

liike-ilmiö, joka on yhtä omalaatuinen, sinänsä täysin määrätty kuin

esim. punaisen aistimus.

Tietenkään se ei ole mikään fysikaalinen objekti; voidaan helposti

osoittaa, että se samoin kuin varsinaiset aistikvaliteetit on

riippuvainen sitä synnyttävän elimen, nim. sentraalisen

näköapparaatin tilasta; jälkimäisen vaihdellessa sekin vaihtelee,

saattaa samassa ärsyketilanteessa toisinaan esiintyä, toisinaan jäädä

esiintymättä.

Sensijaan liikunto fysikaalisena objektina ei voi tarkoittaa mitään

muuta kuin että jokin esine eri ajankohtina on johonkin

suhteutussystemiin nähden eri paikassa; fysikaaliselta kannalta ei

kellon minuuttiosoittajan ja sekuntiosoittajan liikkeen välillä ole

muuta eroa kuin että edellinen on niin paljon hitaampi.

Abstrahoimalla absoluuttisesta »ylimenon» elämyksestä, jonka kautta

liikunto meidän havainnossamme joutuu sellaiseen fenomenaaliseen

erikoisasemaan, saa fysiikka relatiivisen liikuntokäsitteensä.

Vallan vastaavalla tavalla on laita esineiden _muodon_ käsitteeseen

nähden.

[Kuva]

Tarkastellaan viereistä kuviota. Se voidaan käsittää joko

samanlaisten kaarien rajoittamaksi nelikulmioksi, jolloin huomiomme

yhdistää toisiinsa _vastakkaiset_ sivut. Mutta se voidaan myös

käsittää toisin: yhdistämällä vasemmanpuolinen ja ylempi ynnä

toisaalta oikeanpuolinen ja alempi, siis _viereiset_ sivut, saadaan

ikäänkuin pyrstöpäisen leijan kuva--ja kuvio on nyt tykkänään

toisennäköinen. Sen fenomenaalinen »näkömuoto» (Sehform) on vaihtunut

toiseksi. Ja taaskin tämä »näkömuoto» on jotakin kvalitatiivisesti

omalaatuista, nähtävästi erittelemätöntä; nykyinen psykologia puhuu

tällaisissa tapauksissa »hahmokvaliteeteista».

Tietenkään ei fysiikka tarkoita tätä kvalitatiivista ja absoluuttista

_näkömuotoa_, kun se puhuu kappalten muodosta, vaan ainoastaan eräitä

relatiivisia _mittalukuja_, joita saadaan jotakin mittauskojetta

näyttämällä ja jotka ovat riippuvaisia siitä, mikä suure valitaan

mittausyksiköksi. Sensijaan ei tämä mitattu eli siis fysikaalinen

muoto ole riippuvainen näkömuodon vaihteluista, koska mitattavan

kappaleen ja mittauskojeen koinsidenssit, jotka määräävät

fysikaalisen muodon, ovat jälkimäisestä riippumattomia.

Samanlaisiin huomautuksiin antaa aihetta esineiden ko'on käsite.

M.m. _Poincaré'lla_ (Science et méthode, s. 97) tapaamme seuraavan

lausuman.

»Ajatelkaamme, että jonakin yönä kaikki maailman etäisyydet olisivat

tulleet tuhannen kertaa suuremmiksi: maailma olisi pysynyt

samanlaisena, antamalla tälle sanalle sen merkityksen, mikä sillä on

geometrian kolmannessa kirjassa. Mutta mikä oli ollut yhden metrin

pituinen, olisi nyt kilometrin pituinen, mikä oli ollut millimetrin

pituinen, olisi nyt metrin pituinen. Vuode jossa nukun ja oma

ruumiini olisivat kasvaneet samassa suhteessa. Herätessäni seuraavana

aamuna, minkä vaikutelman saisin tästä hämmästyttävästä muutoksesta?

Minä en havaitsisi sitä ensinkään. Kaikkein täsmällisimmätkään

mittaukset eivät voisi paljastaa minulle jälkeäkään tästä

suunnattomasta mullistuksesta, koska käyttämäni metrimitat olisivat

muuttuneet täsmälleen samassa suhteessa kuin esineet joita koettaisin

mitata.» Ja tästä _Poincaré_ päättelee--toisaalta, että fysikaalinen

avaruus on relatiivinen, toisaalta, ettei ole mitään sisällystä

väitteessä, että fysikaalisessa maailmassa tapahtuisi tällaisia

muutoksia, joita periaatteessa ei voida mitata.

Taaskin on psykologisen eli havaintoavaruuden laita päinvastainen. Me

voimme helposti aikaansaada, että näköavaruuden kaikki etäisyydet,

kaikki näköesineet supistuvat puoleen, jolloin me _näemme_ tämän

supistumisen, vaikka ne näköesineet, joita mahdollisesti käytämme

mittapuina, luonnollisesti ovat saman fenomenaalisen supistumisen

alaisia, joten siis mittaustuloksissamme ei esiinny mitään muutosta.

Tarvitsee vain esim. kaataa silmään pisara homatropriiniä, joka

lamauttaa silmän linssin. Tällöin tulevat verkkokalvonkuvat

epäselviksi, ja sisäinen silmä, sentraalinen näköapparaatti, tekee

epätoivoisia ponnistuksia saadaksensa ne tarkoiksi. Näköapparaatin

kannalta on ärsyketilanne silloin samanlaatuinen kuin milloin esineet

ovat luonnottoman lähellä, jolloin myös niihin akkommodoiminen vaatii

vahvoja innervatioita. Mutta koska jälkimäisessä tapauksessa

annettuja verkkokalvonkuvia vastaa pienempi »todellinen» eli mitattu

koko kuin milloin tähystetään kauempana olevia esineitä, niin

näköapparaatti myös edellisessä tapauksessa reagoi analogisesti tähän:

kuta vahvempia innervatioita akkommodoiminen vaatii, sitä pienempi

näkökoko (Sehgrösse).

Siis on myös esineen havaittu koko eräs kvalitatiivinen ja

absoluuttinen _vaikutelma_, jonka muuttuminen tai muuttumatta

jääminen on täydellisesti riippumaton kaikista mittauksista, mutta

sitävastoin taas--aistikvaliteettien lailla-- täydellisesti

riippuvainen sitä synnyttävän elimen, sentraalisen näköapparaatin,

sisäisestä tilasta.

Jos näinollen yhä edelleen säilytämme _Galilein_ antaman määritelmän

fysiikan objektista--joten fyysilliseen maailmankuvaan sisältyy vain

muoto, koko liikunto ja lepo ynnä luku--ja edelleen eliminoimme

kolmeen ensinmainittuun määreeseen sisältyvät kvaliteetit, niin

huomaamme, että fyysilliseen maailmankuvaan jää jälelle ainoastaan

sellaista mitä --ainakin periaatteessa--voidaan mitata; ainoastaan

sellaisella olisi fysikaalista realiteettia. Tätähän näytti

oikeastaan _Galilei_kin tarkoittaneen, kun hän sanoi että luonnon

kirja on kirjoitettu matemaattisilla kirjaimilla.

Tästä väittämästä voidaan tehdä huomattava johtopäätös erikoisesti

mitä _ajan_ fysikaaliseen realiteettiin tulee.

Me koemme ajan eräänä »kestävyytenä» (Dauer), jota ilmaisevat

sellaiset kielen sanat kuin »kauan» ja »vähän aikaa», ja eräänä tässä

kestävyydessä ilmenevänä järjestyksenä, jota kieli tarkoittaa

sanoilla »ensin», »sitten», »samalla», »aikaisemmin», »myöhemmin»

j.n.e. Tämä eletty aika sulkee sisäänsä kaiken mitä ikinä tajunnassa

on, eikä vain osan siitä kuten havaintoavaruus. Samoin kuin avaruus

on annettuna samalla kertaa ja havaitaan samalla tavalla kuin

näköesineet, samoin aika havaitaan tajunnassa samalla tavalla ja

samalla kertaa kuin tajunsisällöt, joita se ikäänkuin hetkellisinä

kuplina kiidättää pinnallaan. Nimenomaan on tajunsisältöjen ajallinen

järjestys jotakin _annettua_ samassa merkityksessä kuin itse

elämykset.

Mutta tässäpä juuri ajan suuri pulma viriää. Meidän ajan käsitteemme

on niin rakennettu, että me ehdottomasti kuvailemme ajan

äärettömäksi, yksidimensionaaliseksi suureeksi, jossa eletty

nykyisyys on ainoastaan ylimeno tämän äärettömyyden molempien

puoliskojen, äärettömän tulevaisuuden ja äärettömän menneisyyden

välillä. Me emme voi ajatella nykyisyyttä ilman menneisyyttä ja

tulevaisuutta; niinpiankuin pidämme nykyisyyttä jonakin todellisena,

täytyy meidän, siltä tuntuu, kuvailla myös tulevaisuus ja menneisyys

todellisiksi jossain mielessä. Mutta missä mielessä?

Aika on, kuten huomattiin, olemassa m.m. eräänlaisena tapahtumain

järjestyksenä. Jotta tämä järjestys voisi olla olemassa, täytyy

tietysti niiden tapahtumain olla olemassa, _joiden_ järjestys se on.

Mutta tulevaiset tapahtumat eivät, sikäli kuin ne ovat tulevaisia

eikä nykyisiä, ole olemassa, siis ei myöskään niiden ajallinen

järjestys ole olemassa, siis ei mitään tulevaisuutta »ole olemassa».

Samoin on tietysti menneisyyteen nähden laita. Se että tapahtumat,

jotka kerran ovat olleet todellisia, s.o. kuuluneet aktuaaliseen

nykyisyyteen, meidän _muistoissamme_ saavat ja säilyttävät

eräänlaisen kvasitodellisuuden, ei tietysti muuta asiaa, sillä eihän

muisti ole samaa kuin menneisyys.

Mutta ilmeisesti ajan käsitteen ja muistin välillä on syvempi yhteys.

Näyttää olevan niin, että ajan käsitteen yksidimensionaalinen

äärettömyys syntyy senkautta, että me muistiin, s.o. reproduktioon

perustuvan mielletoimintamme kautta ajatuksissa jatkamme nykyisyyden

elävää kestävyyttä, joka yksin on todellinen, sen molemmista päistä

äärettömiin.

Joka tapauksessa ajan koko problemi näyttää sisältyvän kestävään

nykyisyyteen. Sellaisena kuin tämä konkreettisesti koetaan, se ei

suinkaan ole mikään matemaattinen piste, joka itse ulottuvaisuutta

vailla vain puolittaisi ajan yksidimensionaalisen äärettömyyden

menneisyydeksi ja tulevaisuudeksi. Ei näytä vallan mahdottomalta

psykologisen analyysin kautta tunkeutua tähän ilmiöön pintaa hiukan

syvemmälle.

Jos lausumme jonkun lyhyen sanan, esim. »ort», esiintyy tämä sana

tajunnassamme yhtenäisenä kokonaisuutena, siitä huolimatta, että sen

elementit ovat suksessiivisia eikä simultaanisia. Sitä ajallista

kestävyyttä, jonka tällaiset tajunnassa esiintyvät suksessiiviset

yhteydet täyttävät, on psykologiassa nimitetty »psyykilliseksi

presenssiajaksi»; se on todellinen nykyisyys, joka meistä tuntuu

_kokonaisuudessaan_ reaaliselta: lausuessamme _t_-äänteen sanassa

»ort», tuntuvat meistä äänteet _o_ ja _r_, jotka »todellisuudessa» jo

ovat olleet ja menneet, vielä miltei yhtä aistimusvoimaisilta kuin

_t._ Tämä on psykologisesti mahdollista senkautta, että on olemassa

se mitä nimitetään »primääriseksi muistiksi» ja tähän sisältyviksi

»muistijälkikuviksi» eli »psyykillisiksi jälkikuviksi»: Olkoon

ulkoinen ärsytys kuinka momentaaninen tahansa, niin sen

keskushermostossa ja psyykessä virittämä kiihoitusaalto ei vaimene

heti kun ärsytys lakkaa, vaan taantuu suhteellisen hitaasti

maksimista minimiin, s.o. aistimusvoimaisuudesta muistijälkikuvan

kautta tavalliseksi valjuksi muistikuvaksi, tavalliseksi mielteeksi.

Saattaisi tällöin johtua olettamaan, että ehkä tuo psyykillinen

presenssiaika kokonaisuudessaan sisältyykin aina esiintyvien

muistijälkikuvien olemassaoloon, että suksessio todellisuudessa ehkä

aina onkin simultaanisuutta, senkautta näet, että aktuaalisen

ärsytyksen aiheuttaman prosessin _rinnalla_ tajunnassa aina on sen

edellä käyneitten prosessien enemmän tai vähemmän vaimentuneet

muistijälkikuvat; täten esim. se että lausuessani, _t_-äänteen

sanassa »ort» samalla olen tietoinen sen edellä käyneistä _o-_ ja

_r-_äänteistä, merkitsi vain, että lausuessani _t_-äänteen _samalla_

olen tietoinen vielä melkein aistimusvoimaisista, mutta jo kuitenkin

vaimentumassa olevista _o-_ ja _r-_äänteiden jälkeensä jättämistä

muistijälkikuvista. Tällainen yritys johtaa ajan elämys primäärisen

muistin tosiseikasta ei kuitenkaan näytä vievän tulokseen;

tarkastellaan vaan seuraavaa seikkaa. Tajunnassani sana »rot» eroaa

jyrkästi sanasta »ort»; jos näiden sanain elementtien erilainen

suksessio sisältyisi vain siihen, että lausuessani _t_-äänteen

»rot»-sanassa _r_-äänteen muistijälkikuva olisi vaimentunut enemmän

kuin _o_-äänteen, jotavastoin jälkimäisessä sanassa suhde olisi

päinvastainen, niin pitäisi tietoisuuden näiden eri muistijälkikuvien

vaimentumisasteista olla tajunnassani ainakin yhtä selvänä kuin ero

»rot» ja »ort» sanain välillä--koskapa tämä fenomenaalinen ero

sisältyisi juuri vain äskenmainittuun tietoisuuteen. Ilmeisesti niin

ei ole laita. Tämä seikka--muuta mainitsematta--johtaa siihen

käsitykseen, että eletty aika on samanlainen »Urphänomen» kuin

havaintoavaruuskin näyttää olevan, että se ei ole geneettisesti

muusta johdettavissa.

Millä tavalla edellä puheena olleesta psykologisesta ajasta päästään

ajan fysikaaliseen käsitteeseen, jota ehdottomasti tarvitsemme?

Vastaus epäilemättä kuuluu: mikäli aika on mitattavissa, on se

fysikaalinen objekti. Sitä varten on välttämätöntä ensinnä sopia

jostain ajan mittayksiköstä. Semmoisena voi tulla kysymykseen vain

joku periodinen tapahtuma, olkoon tämä sitten planeetan kiertoliike,

valonsäteen jaksottainen värähtely tai joku muu luontainen tai

keinotekoinen ilmiö. Ajallinen »kestävyys» merkitsee silloin

fysikaalisessa suhteessa mittalukua, joka ilmaisee, kuinka monta

ajanyksikköä sisältyy jonkun toisen tapahtuman alun ja lopun väliin;

ajallinen »järjestys» taas sitä vastaavaisuutta (Zuordnung) joka

vallitsee tutkitun tapahtuman eri vaiheitten ja ajanmittaajana

käytetyn tapahtuman eri vaiheitten kesken. Yhtä selvää kuin

fysikaaliseen avaruuteen nähden on fysikaaliseen aikaan nähden, että

sen täytyy olla täydellisesti relatiivinen, suhteellinen käytettyyn

mittayksikköön. Erikoisesti on huomattava, että koska ajallinen

kestävyys fysikaalisessa suhteessa vasta tulee _määritellyksi_

senkautta, että tapahtuma mitataan jotakin aikayksikköä käyttämällä,

ei fysikaalisessa suhteessa olisi mitään sisällystä kysymyksessä,

minkälainen sitten itse aikayksikön ajallinen kestävyys on, onko se

suuri vai pieni. Tässä suhteessa voidaan toistaa _Poincaré_'n

avaruuteen nähden tekemä ajatuseksperimentti. Voidaan ajatella, että

aika äkkiä rupeaisi virtaamaan tuhannen kertaa hitaammin, että yksi

vuorokausi venyisi yhtä pitkäksi kuin kolme vuotta, yksi vuosi yhtä

pitkäksi kuin tuhannen. On selvää, että jos tämä ajan hidastuminen

koskisi yhtälailla kaikkia luonnontapahtumia, ei se olisi

fysikaalisesti millään tavalla todettavissa; fysikaalisen ajan

yksikön venyessä tarkalleen samassa suhteessa kuin mitattavat

tapahtumat, pysyisivät relatiiviset mittasuhteet tarkalleen samoina;

ainoassakaan fysikaalisessa yhtälössä ei muuttuisi mitään. Siis

voidaan päätellä, että kysymyksellä, voiko fysikaalinen aika joutua

moisten muutoksien alaiseksi, ei ole mitään sisällystä ensinkään.

Mutta _psykologiseen_ aikaan nähden tällainen kysymys on täysin

järjellinen, sillä psykologinen aika on jotain absoluuttista eikä

relatiivista. Saattaapa sanoa, että psykologisessa ajassa alituisesti

esiintyy ainakin vähäisiä aiheita mainitunlaisiin muutoksiin,

toisinaan tuntuu meistä aika kiitävän eteenpäin peloittavalla

nopeudella, toisinaan matavan sietämättömän hitaasti. Ei tunnu

mahdottomalta, että jos olisi olemassa järjellisiä olentoja, joiden

elämällä olisi sellainen intensiteetti, että se kuluisi loppuun yhden

meikäläisen vuorokauden kuluessa, he pitäisivät tätä suunnattomasti

paljon pitempänä ajanjaksona kuin me, että he esim. eivät missään

tapauksessa käyttäisi sitä ajan yksikkönä.

Tämä osoittaa, että yhtävähän kuin havaintoavaruudesta säilyy

fysikaaliseen avaruuteen mitään muuta kuin mitattavan

kolmiulottuvaisen kontinuumin käsite, mutta sensijaan ei niitä

absoluuttisia kvaliteetteja, kuten esim. näkökoko ja näkömuoto, joita

edelliseen sisältyy, yhtävähän sisältää fysikaalinen aika

psykologisen ajan kvalitatiivisia absoluuttisia aineksia. Jokaisella

kokemallamme ajan katkelmalla on absoluuttisen määrätynlaisen

kestävyyden vaikutelma; minuutti, joka juuri on kulunut umpeen,

tuntuu määrätynpituiselta riippumatta siitä, mittaammeko sen

sekunneissa tai muulla tavoin. Fysikaalinen aika ei toisin sanoen ole

mitään muuta kuin eräs yksidimensionaalinen kontinuum johonka kaikki

mitä ikinä luonnontapahtumia on voidaan sijoittaa määrättyihin

kohtiin. Jos siis otetaan yksi fysikaalisen avaruuden

ulottuvaisuuksista ja fysikaalisen ajan ulottuvaisuus, niin

huomataan, että nämä käsitteet periaatteessa voidaan rinnastaa

keskenään--seikka, joka hämmästyttävällä tavalla on tullut ilmi

_Minkowskin_ neliulottuvaisen maailman käsitteessä, jossa--tosin

imaginäärisellä luvulla julkilausuttu--aikasuure on täysin

koordinoitu avaruuden kolmen ulottuvaisuuden kanssa.

* * * * *

Niin ylipääsemätön juopa kuin näyttääkin aukeavan kvaliteetittoman

fysikaalisen maailman ja lukemattomissa kvaliteeteissa loistavan ja

soivan välittömän kokemuksen maailman välillä, on kuitenkin

merkillistä todeta, että puhtaasti psykologisten lainalaisuuksien

nojalla syntynyt luontainen, havainnollinen maailmankuva kantaa

runsaasti merkkejä periaatteessa samanlaisista eliminatioprosesseista

kuin ne ovat, jotka ovat päätekijöinä fysikaalisen maailmankäsityksen

syntymisessä. Tämä ilmenee m.m. siinä, mitenkä luontainen

maailmankäsitys puhuu esineiden konstanttisesta ko'osta ja muodosta.

Näköaistin predominanssista johtuu, että esineiden koko ja muoto

meille näkeville merkitsee etupäässä _optillista_ kokoa ja muotoa.

Helposti jää tällöin huomaamatta, että havainnossa itse asiassa ei

ole mitään konstanttista kokoa ja muotoa annettuna: jokaisen esineen

näkökoko ja näkömuoto vaihtelee etäisyyden ja näkösuunnan myötä.

Mutta me pidämme nämä vaihtelut pelkästään näennäisinä, ja määräämme

esineen »todelliseksi» ko'oksi sen, jossa se nähdään sopivasta

_vähäisestä_ etäisyydestä ja »todelliseksi» muodoksi sen, jossa se

esiintyy _kohtisuorassa_ näkösuunnassa. Miksi juuri tämä etäisyys ja

tämä perspektiivi on valittu siksi, joka muka paljastaa esineen

sellaisena, kuin se »todellisuudessa» on? Yksityiskohtainen tutkimus,

johon tässä ei voida puuttua, osoittaa, että tämän vaikuttavat

elementaaripsykologiset prosessit, joissa _kosketusaistin_ osuus

esiintyy ratkaisevana tekijänä. Kun ottaa huomioon, että kaikki

avaruuden mittaaminen viime kädessä merkitsee esineen _manuellia_

käsittelyä, tulee tässä ilmi huomattava analogia siinä, miten sekä

luontainen että fysikaalinen maailmankäsitys ajattelevat esineiden

ko'on ja muodon.

Tämä analogia menee itse asiassa huomattavasti pitemmälle kuin ensi

hetkessä tulee huomanneeksikaan. Meidän havaintomme ovat tosiaan

monasti ikäänkuin karkeita mittauksia, kuten eräs fyysikko

_(Eddington)_ on äskettäin väittänyt. Erityiset kokeet ovat

osoittaneet, että me tavallisissa oloissa olemme vallan

kykenemättömät ilmaisemaan esim. mikä kymmenen metrin päässä oleva

distanssi täyttää yhtä suuren osan näkökentästä, kuvastuu siis yhtä

suurena verkkokalvonkuvana kuin oma eteenojennettu kätemme. Sensijaan

on meidän varsin helppo tällaisessa tapauksessa ilmaista sellaista,

jota ei ollenkaan havaita: suunnilleen kuinka monta kertaa pitempi

omaa kättämme on kymmenen metrin päässä oleva esine. Meidän huomiomme

sitoo siis kokonaan ja ehdottomasti se, mitä pidämme esineen

_mitattavana_ »todellisena» kokona, riippumatta itse

aistivaikutelmasta.

Mutta vielä merkillisempää on, että itse aistivaikutelma on joutunut

muovauksen alaiseksi niiden samojen psykologisten prosessien taholta,

jotka määräävät m.m. sen, mitä pidämme esineiden todellisena kokona

ja muotona. On helppo huomata, ettemme näe esineitä läheskään niin

kuin meidän itse verkkokalvonkuvan perusteella pitäisi ne nähdä.

Luotamme poispäin astuvan ihmisen kuva pienenee verkkokalvollamme

puoleen, kun hän kahden metrin päästä on tullut neljän metrin päähän,

mutta itse näkökoko vähenee tuskin huomattavasti; tämä tulee selvästi

näkyviin vasta paljon suuremmilla etäisyyksillä. Samoin mitä

näkömuotoon tulee. Tämä voidaan erikoisen havainnollisesti osoittaa

suorittamalla vastaavia kokeita leikkauksen kautta näkeviksi

tulleilla sokeanasyntyneillä, heidän tehdessään ensimäisiä

näköhavaintojaan. Tällaiset potilaat näkevät likellä pidetyn

pikkulautasen samankokoisena kuin suuren vadin, joka pidetään

vastaavassa määrässä kauempana. Jos heidän edessään käännetään

visiittikorttia, eivät he ollenkaan tajua, että kysymyksessä on

ko'oltaan ja muodoltaan konstanttinen kappale, vaan verkkokalvonkuvan

muutosten mukaisesti he havaitsevat jotain, jonka muoto lakkaamatta

vaihtuu toiseksi. Vasta vähitellen syntyvät ne psykologiset (resp.

sentraalifysiologiset) mekanismit, joiden vaikutuksesta suunnaton

määrä muutoksia eliminoituu maailman havaintokuvasta pois. Kaikkein

valtavin näistä eliminatioprosesseista on se, jonka kautta me näemme

liikettä ainoastaan silloin kuin esineiden keskinäiset paikalliset

suhteet muuttuvat, mutta ei sensijaan niissä lakkaamatta toistuvissa

tapauksissa, jolloin silmäinliikkeiden johdosta niiden kuvat kiitävät

ohi. Mitenkä tavattomasti maailma tällöin itse asiassa huojuu meidän

silmissämme, se havaitaan kouraantuntuvasti vasta silloin, kun--

niinkuin _Stratton_ kokeissaan teki--linssilaitteen avulla käännetään

verkkokalvonkuvat päinvastaisiksi: silloin verkkokalvonkuvat katseen

liikkuessa kiitävät odottamattomiin suuntiin ja esineiden _nähdään_

liikkuvan.

Näiden eliminatioprosessien lisäksi tulevat yhtä tärkeät assimilatio-

eli täydennysprosessit, joiden kautta me joka hetki ja mitä

suurimmassa määrässä täydennämme aistivaikutelmat esineiden

havainnoiksi ja mielteiksi. Ajatellaan ihmistä, joka astuu

puolipimeään huoneeseen. Jos kysymme häneltä, mitä hän siinä näkee,

koettaa hän ilmoittaa, mitä _esineitä_ hän luulee saamiensa

epämääräisten aistivaikutelmien tarkoittavan; sensijaan hän

luontaisesti ei suinkaan koeta kuvata itse näitä aistivaikutelmia.

Itse asiassa havaintoamme ja tämän sisältämää ajattelua läpikotaisin

vallitsee esineellinen asennoitus; s.o. me käytämme aistimuksia ja

mielteitä etupäässä vain niiden funktionaalisten yhteyksien

_merkkeinä_, joiden kautta simultaanisista ja suksessiivisista

vaikutelmista rakentuvat esineiden ja niidenvälisten

kausaalisuhteiden käsitteet. Saattaa sanoa, että fysikaalinen

maailmankäsitys sisältää tämän, jo alkeellisessa aistihavainnossa

vaikuttavan esineellisen asennoituksen puhtaaksiviljeltynä: toisaalta

on eliminatioprosessit viety niiden äärimäiseen päähän, kunnes kaikki

kvalitatiiviset ainekset on poistettu; toisaalta tämä maailmankäsitys

valtavasti ylittää ne rajat, mitä inhimilliselle aistitoiminnalle on

asetettu, tässäkin siis vapauttaen meidät subjektiivisista

rajoituksista.

Viimeksi esitetty näkökohta ei luullakseni ole vailla merkitystä

arvosteltaessa fysikaalisen maailmankäsityksen luonnetta.

Äärimäiseltä positivistiselta kannalta, jota fyysikkojen kesken

varsinkin _Ernst Mach_ on tarmokkaasti edustanut, on näet esitetty,

että koska me olevaisesta tiedämme vain sikäli kuin se esiintyy

inhimillisinä aistivaikutelmina ja muina tajusisältöisinä, ei

myöskään fysikaalinen maailmankäsitys saa sisältää mitään sellaista,

joka periaatteessa lankeaa aistimustemme piirin ulkopuolelle:

fysiikka ei muka lopultakaan voi olla muuta kuin aistimustemme

kuvailua. Tätä vastaan on minusta sanottava ennen muuta, että jos

tämä vaatimus olisikin tietoteoreettisesti perusteltavissa--jota se

nähdäkseni ei ole--, niin olisi sen toteuttaminen kuitenkin

psykologisesti mahdoton. Tavalla, jota mikään tietoteoreettinen

argumentatio ei voi muuksi muuttaa, on meidän psyykemme

primitiivisimpiä havainnoltaan myöten asennoitunut siihen, että se

käsittää ja käyttelee aistimuksiamme ainoastaan välttämättä

oletettujen tajuamisestamme riippumattomain, todellisuuden

funktionaalisten yhteyksien _merkkeinä_, eikä yleensä kiinnitä niihin

mitään huomiota, ellei niitä voida täten käytellä ja käsittää. Toisin

sanoin voidaan tämä ilmaista sanomalla, että jokainen vähäisinkin

fyysillinen olio ja tapahtuma on niihin aistivaikutelmiin nähden,

joiden kautta se on meille annettu, transcendenttinen siinä

_loogillisessa_ merkityksessä, että kun me lausumme jotain sen

ominaisuuksista, niin ehdottomasti tarkoitamme jotakin, joka ylittää

pelkän annetun vaikutelmakompleksin. Jokainen fyysillinen kappale

esim. josta meillä on näkö- ynnä kosketusaistimuksia, sisältää aina,

sellaisena kuin sen _ajattelemme_, enemmän kuin nämä: esim. me

kosketamme ja näemme vain kappaleen pintaa, mutta pidämme sen

sisuksen, jota emme aktuaalisesti havaitse, yhtä todellisena kuin

pinnan. Kun siis fysiikka olettaa semmoista, jota periaatteessa ei

voida havaita--esim. elektronit--, niin se itse asiassa menettelee

periaatteessa samalla tavalla kuin luontainen maailmankäsitys, joka

ehdottomasti kuvailee transcendenttisia esineitä oleviksi.

Koetin alussa osoittaa, kuinka millään kvaliteeteilla--ei myöskään

niillä mitä epäilemättä sisältyy havaintoavaruuteen ja elettyyn

aikaan--ei voi katsoa olevan fysikaalista realiteettia, koskapa ne

ovat jotakin, joka periaatteessa ei ole mitattavissa.

Johdonmukaisesti loppuun ajatellen sisältää tämä, että fysikaalinen

maailmankuva oikeastaan on puhtaasti käsitteellinen--ei siis

oikeastaan ollenkaan mikään »kuva», vaan eräs käsitekompleksi. Tämän

koetan lopuksi osoittaa.

Monet fyysikot ovat kuvailleet, että meidän korkealle kehittynyt

luonnonkäsityksemme pitäisi paikkansa myöskin sellaisten olentojen

maailmassa, jotka olisivat rakennetut kokonaan toisin kuin me ja

joiden aistikvaliteetit siis olisivat kokonaan toiset kuin meidän.

Mutta tämä on mahdollista vain sikäli kuin kaikki kvaliteetit on

eliminoitu fyysillisestä maailmankäsityksestä pois. Sillä kaikki

kvaliteetit, joiden keräymänä todellisuus meille kuvastuu, ovat

meidän psyykillisestä organisatiostamme riippuvaisia ja sellaisina

tykkänään subjektiivisia--myöskin ajan ja avaruuden kvaliteetit, ja

ainoastaan se että näiden annettujen kvaliteettien kesken vallitsevat

juuri nämä suhteet, on jotakin, joka ei mitenkään voi saada selitystä

meidän organisatiostamme. Esim. elektromagneettisten värähdysten

käsite, jonka kautta me ilmaisemme valo-, lämpö- ynnä sähköilmiöitten

lainalaisia funktionaalisia suhteita, saattaisi toisella tavalla

rakennetulle olennolle merkitä vallan toisia kvaliteetteja, mutta

mikäli heidän maailmansa olisi samojen peruslakien alaisina kuin

meidän johtuisivat he tästä huolimatta välttämättä samoihin

elektromagneettisiin lakeihin kuin me.

Uskon, että ne tietoteoreetikot ovat oikeassa, jotka väittävät, että

kaikki mikä on olemassa on kvalitatiivista, että mitään puhtaasti

kvantitatiivista maailmaa ei voida ajatella. Sillä, kuten minusta

näyttää, jokainen kvantiteetti on lopulta eräs todellinen tai

oletettu _mittaluku_ (tai sellaisten systemi), ja luvut ovat

abstraktisia käsitteitä eikä konkreettista todellisuutta. Mutta juuri

tällaisena käsitteellisenä systeeminä, ja ainoastaan sellaisena,

saattaa eksaktisella maailmankäsityksellä olla kantavuus, joka

valtavasti ylittää inhimillisen kokemusmahdollisuuden satunnaiset

rajat. Se ei saattane olla mikään transsubjektiivisen todellisuuden

adekvaattinen _kuva_, koska kaikki todellinen täytynee olettaa

kvalitatiiviseksi ja konkreettiseksi ja tämä maailmankäsitys on

käsitteellinen ja abstraktinen. _Meille_ tämä maailmankäsitys saa

definitiivisen sisällyksen senkautta, että se ilmaisee määrättyjä

funktionaalisia suhteita siinä konkreettisten kvaliteettien

materiaalissa, joka meidän maailmamme on. Mutta tämä materiaali

saattaisi olla vallan toinen ja maailmankäsitys kuitenkin olla

oleellisesti sama, ainoastaan sen konkreettinen tulkinta olisi

toisenlainen. Tämä näyttää olevan m.m. _Helmholtzin_ ajatuksen

ytimenä, kun hän ajatteli, että meidän eksaktinen tietomme ei sisällä

mitään transsubjektiivisen todellisuuden _kuvia_, vaan ainoastaan sen

käsitteellisiä symboolisia _merkkejä_, joiden muodostaman systemin

avulla me voimme teoreettisesti ja käytännöllisesti vallita

olevaista--ainakin jossain määrin.

(_Aika_ 16, 231-243)

* * * * *