II MEKANISTISEN PRINSIIPIN LÄHEMPI MÄÄRITTELY

1. Se vitalismi (»neovitalismi»), joka tässä tutkimuksessa on

arvostelun alaisena, on monestikin vain välillisessä yhteydessä

samannimisen vanhemman virtauksen kanssa, joka 1700-luvulta periytyen

vallitsi fysiologista tutkimusta viime vuosisadan ensi vuosikymmeninä

ja jonka viimeinen monumentaalinen muistomerkki on _Johannes

Müller_in »Handbuch der Physiologie des Menschen» (1833-1840). Kun on

tarkoitus tässä luvussa oleellisesti syventää edellä annettuja

viittauksia käsittelynalaisen kiistakysymyksen todellisesta

biologis-filosofisesta merkityksestä ja kantavuudesta--jolloin

nähdäkseni pääsemme loogillisessa suhteessa varsin huomionarvoisiin

tuloksiin--, tuntuu sopivalta luoda yleissilmäys kysymyksemme

viimeaikaiseen kehitykseen ja sitä varten myös valaista sen

historiallista taustaa.

Oikeudenmukaisuuden nimessä on tunnustettava, että »elinvoima»,

vanhemman vitalismin keskuskäsite, ei suinkaan aina esiinny

sellaisena tieteellisen ajatustuotteen irvikuvana, jona se myöhemmän

arvostelun mustaamana on aikakirjoihin jäänyt. Kun esim. _Blumenbach_

ensimäisessä saksankielisessä teoksessa, joka käsittelee vitalismin

kysymyksiä, (»Uber den Bildungstrieb» 1789) neljän »elinvoimansa»

joukossa mainitsee myöskin »kehitysvietin» (»Bildungstrieb», »nisus

formativus»), joka ohjaa elävien muotojen syntymistä, huomauttaa hän

nimenomaan, että sanalla »kehitysvietti» on ainoastaan tarkoitus

ilmaista voimaa, jonka pysyvä vaikutustapa on kokemuksesta tunnettu,

mutta jonka olemus on meille _qualitas occulta_ samoin kuin

painovoiman, attraktion j.n.e.[95] Mutta vaikkakaan tällainen

pidättyväinen lausunto ei sisältänyt sitä virhettä, mihinkä monet

muut vitalistit tekivät itsensä syypäiksi--että he näet pitivät

»elinvoimaa» kvantitatiivisena energiana, joka saattoi lisääntyä ja

taasen hävitä tyhjään--, kuvastuu siitä kuitenkin ajatustavan

peruserhe: »voima» sanan väärinkäyttö.

Mikään ei tässä kohden saata olla opettavampaa kuin luoda silmäys

siihen tapaan, jolla _Newton_ aikanansa toi tieteeseen uuden voimansa

»gravitation».[96]

_Newton_ varoittaa jo aivan »Principia»-teoksensa alussa pitämästä

kappalten keskinäistä vetovoimaa aineen oleellisena ominaisuutena,

»viimeisenä» fysikaalisena tosiseikkana. Tämä voima on _puhtaasti

matemaattinen käsite_, joka ei edellytä mitään sen pohjana olevista

fysikaalisista syistä;[97] teoksensa lopussa hän huomauttaa

uudelleen, että hänen ei ole onnistunut selittää gravitatiota,

lisäten tuon kuuluisan lauseen: »et hypotheses non fingo».

Tästä _Newtonin_ nimenomaisesta varoituksesta huolimatta hänen

aikalaisistaan monet käsittivät gravitatiolla tarkoitettavan uutta

erikoista »luonnonvoimaa». Ja _Newton_in päälle suorastaan satoi

syytöksiä siitä, että hän koetti uudelleen luoda tieteeseen

»Aristoteleen opin vanhoja hämäryyksiä» jne.

Kuitenkin on ilmeistä, että _Newton_in gravitatio-prinsiippi on

fysikaalisena käsitteenä loogillisessa suhteessa suorastaan

mallikelpoinen. Pääpaino sen sisällyksessä on tietenkin pantava sen

sisältämään kvantitatiiviseen määreeseen (»vetovoima on kääntäen

verrannollinen etäisyyden neliöön») eikä voima-sanaan.

Jos vitalistitkin olivat pystyneet kvantitatiivisesti määräämään

elinvoimansa vaikutustavan, ei tätä käsitettä vastaan kaiketi olisi

ollut mitään muistuttamista; mutta kun siihen ei sisältynyt mitään

kvantitatiivisia määreitä, ei se myöskään sisältänyt mitään

todellista tietoa, vaan ainoastaan lausui tunnettuja kokemusseikkoja

eksyttävän antropomorfistisen nimityksen verhossa.

Lähinnä juuri puheenalaiseen »voima» sanan väärinkäyttöön kohdistivat

ensimäiset vitalismin arvostelijat _H. Lotze_[98] ja _E. Du

Bois-Reymond_[99] murhaavan kritiikkinsä.

_Lotze_n terävällä kirjoituksella on ollut tavaton merkitys

mekanistisen fysiologian kehittymiselle. Kärjistetyin iskulausein käy

hän vitalistien löysän »voima»-käsitteen kimppuun (»Voimia ei mikään

kokemus osoita; ne ovat ajatuksen mukanaan tuoma täydennys.» »Oliot

eivät vaikuta siksi, että niillä on voimia, vaan niillä on näköjään

voimia silloin, kun niillä on jotakin vaikutusta.») osoittaen,

mitenkä fysikaalinen voima-käsite edellyttää ainakin _kaksi_

vuorovaikutukseen joutunutta kappaletta, joiden keskinäisiä suhteita

se tulkitsee, mutta mitenkä fysiologinen »elinvoima» itse saa hoitaa

sekä vaikutuslakinsa että vaikutuskohtansa.

_Du Bois-Reymond_in kirjoituksessa on tietääkseni ensi kerran täysin

nykyaikaisessa mielessä kehitetty mekanistisen biologian ohjelma.

»Aine ei ole ajoneuvon kaltainen, jonka eteen voidaan voimia kuin

hevosia mielinmäärin valjastaa ja sitten taas valjaista riisua.

Rautahiukkanen pysyy samana muuttumattomana oliona riippumatta siitä,

kiitääkö se lentotähdessä maailman avaruuden halki, syöksyykö se

rautatievaunun pyörässä kiskoja pitkin tai virtaako se verisolussa

runoilijan ohimon lävitse. Yhtävähän kuin ihmiskäden tekemässä

koneessa on jälkimäisessäkään tapauksessa hiukkasen ominaisuuksiin

tullut mitään lisää taikka niistä mitään vähentynyt. Nämä

ominaisuudet ovat ikuisia ja muuttumattomia.»[100]

Senvuoksi ei ole mitään periaatteellista eroa elävän ja elottoman

luonnon välillä. Sillä mikäli eliöissä esiintyy ilmiöitä, joita ei

elottomassa luonnossa tavata, saattaa aina kysyä, eikö tämä johdu

siitä, että vaikkakin ainehiukkasilla on elollisissa kappaleissa

samat ominaisuudet kuin niiden ulkopuolellakin, ne edellisissä ovat

asettuneet uusiin vuorovaikutussuhteisiin ja yhdistyksiin.

Tarvitseeko oletettuihin uusiin ilmiöihin nähden muuta kuin viitata

näiden suhteiden äärettömään monimutkaisuuteen ja

vaikeaselkoisuuteen? Johan me epäorgaanisten ilmiöitten alalla

verhoamme tietämättömyyttämme sähkön, kemiallisen affiniteetin y.m.

nimiin.

Mekanistista suuntaa biologiassa vahvisti tavattomasti

energiansäilymisprinsiippi, joka, kuten tunnettu, keksittiin samalla

vuosikymmenellä kuin _Lotze_ ja _du Bois-Reymond_ esittivät

kritiikkinsä. Kriitillisille tutkijoille oli heti selvää, että

»elinvoiman» käsite soti mainittua prinsiippiä vastaan.[101]

Myöhemmin ovat _Rubner, Laulanie, Atwater_ kokeiden kautta, jotka

osittain kuuluvat fysiologian vaivaloisimpiin, suoranaisesti

todistaneet tämän periaatteen korkeimmankin orgaanisen tapahtumisen

alalla paikkansapitäväksi.[102]

* * * * *

Luonnollinen seuraus siitä, että biologit rupesivat uskomaan

elämänilmiöiden fysikaaliskemiallisen selittämisen mahdollisuuteen,

oli tietenkin, että biologian, tässä lähinnä fysiologian ja

fysiologisen kemian alalle, ruvettiin sovelluttamaan eksaktisen

luonnontutkimuksen hedelmällisiä kokeellisia menettelytapoja.

Fysiikka ja kemia antoivat biologiselle tutkimukselle sen johtavat

näkökohdat--aivan samoin kuin fysiologia nykyajan tieteelliselle

psykologialle. Toisaalta ruvettiin synteettisesti valmistamaan

orgaanisia yhdistyksiä, ja kuten _Marcus Hartog_ mainitsee »oli

fysiologian opiskelijain yleisenä uskona seitsenkymmenluvulla, että

vuosikymmenen kuluttua pystyttäisiin syntetisoimaan albumiineja ynnä

muita munanvalkuaisaineita ja että vuosisadan lopussa jo osattaisiin

valmistaa alkuainetta, todennäköisesti elävässä tilassa».[103]

Toisaalta taas uskottiin, että yksinkertaiset fysiikan käsitteet

sellaiset kuin kapillariteetti, osmoosi jne. riittäisivät

fysiologisten ilmiöiden selitysperusteiksi.

Saattaa sanoa, että todellisuus säälimättömästi pirstosi nämä

toiveet. Yksinkertaisten fysikaaliskemiallisten selitysperusteiden

riittämättömyys kuuluu nykyään biologian alkeisiin. Seuraavassa

muutamia sanoja vain tässä kohden kaikkein tunnetuimmasta

tapauksesta, jolla samalla kertaa on ollut tärkeä osa nykyaikaisen

vitalismin syntymisessä.[104]

Vuosisadan keskivaiheilla uskottiin yleisesti, että--eräitä

erikoistapauksia lukuunottamatta--ravintonesteiden imeytyminen

suolistoon, kasvien hiusjuuriin jne. oli yksinkertainen fysikaalinen

tapahtuma. Uskottiin, että näihin tapahtumiin ilman muuta voitiin

sovelluttaa fysikaalisia kokemuksia suodatuksesta ja osmoosista:

nesteet imeytyvät kalvojen läpi, kun näiden molemmilla puolilla on

erilainen hydrostaattinen paine taikka kemiallinen kokoonpano.

Vähitellen fysiologit kuitenkin keksivät yhä enemmän ilmiöitä, jotka

olivat ristiriidassa tämän yksinkertaisen fysikaalisen selityksen

kanssa. _C. Ludwig_ osoitti kuuluisaksi tulleissa tutkimuksissaan,

että sylkyrauhaset erittävät nestettään paljoa suuremmalla voimalla

kuin hiussuoniveren paine on, rauhassolut ovat tässä aktiivisessa

toiminnassa; monien tutkijain työn saattoi päätökseen _Heidenhain_

osoittaessaan, että ravintonesteen imeytyminen suolien

epiteelikerrokseen tapahtuu aivan toisien, monimutkaisempien lakien

mukaan kuin yksinkertainen fysikaalinen suodatus ja osmoosi; elävät

solut, joiden läpi nesteet kulkevat, reguloivat tämän imeytymisen

niin, että eliö saa niitä aineita mitä se tarvitsee. Ja niin oli

syvällisempien tutkijain mielissä pian tapahtunut huomattava käänne,

jota sattuvasti kuvaa englantilaisen fysiologin, _Michael Froster_in

vastaus oppilaalleen _Harlog_ille, kun tämä viittasi osmoosin

merkitykseen eräissä munuaisten eritystoiminnoissa: »Hyvä ystävä, tuo

ei riitä, olkaa varma siitä, että munuaissolu tietää mitä siltä

tahdotaan.»[105]

Silti eivät nämä kriitilliset tutkijat menettäneet uskoansa

mekanistiseen periaatteeseen. Kuvaava on tässä kohden _Heidenhain_in

kanta. Häntä oli syytetty vitalistiksi, kun hän oli puhunut »elävän

solun toiminnasta». Siihen hän huomauttaa, että hän tällä solun

»aktiivisella osuudella» ei tarkoita mitään muuta kuin että solussa

ja sen ympäristössä tapahtuvat fysikaaliset ja kemialliset ilmiöt

aiheuttavat siinä itsessään todettavia muutoksia, joiden kautta se

puolestaan muuttaa nesteitten läpikulkua.[106] Näin siis entisen

yksinkertaisen fysikaaliskemiallisen tehtävän sijalle astuu elävän

solun äärettömän monimutkainen fysiokemia--tehtävä, jonka ratkaisu

siirtyy tuntemattomaan tulevaisuuteen.

Henkiseltä rakenteeltaan toisenlaisiin tutkijoihin nämä mekanistisen

biologian tavallaan kielteiset, mutta silti tietenkin erinomaisen

arvokkaat saavutukset kuitenkin vaikuttivat toisella tavalla. Itse

teossa juuri ne 80-luvulla herättivät eloon sen antimekanistisen

virtauksen, joka kahtena seuraavana vuosikymmenenä mahtavasti

voimistuneena käy »uusvitalismin» nimellä.

Tavatonta huomiota herätti silloin Baselin fysiologisen kemian

professorin _C. von Bunge_n esitelmä »Mechanismus und

Vitalismus».[107] _Bunge_ siinä kielsi, että elämänilmiöiden

fysikaaliskemiallinen selitys olisi vähimmässäkään määrässä

onnistunut. »Jota yksityiskohtaisemmin, monipuolisemmin,

perusteellisemmin me pyrimme elämänilmiöitä tutkimaan, sitä paremmin

huomaamme, että tapahtumat, jotka me jo uskoimme voivamme

fysikaaliskemiallisesti selittää, ovatkin luonteeltaan paljon

monimutkaisempia ja toistaiseksi pilkkaavat kaikkea mekaanista

selittelyämme.»

Eikä vain »toistaiseksi». Sillä käänteellä, joka on biologiassa uusi,

väittää _Bunge_, että ne eliöiden tapahtumat, jotka voidaan

mekanistisesti selittää, ovat elämänilmiöitä yhtä vähän kuin tuulen

huojuttaman puun liikunto taikka siitepölyn kiitäminen ilmassa.

»Aktiivisuudessa--siinä piilee elämän arvoitus. Mutta aktiivisuuden

käsitettä emme ole ammentaneet aistihavainnosta, vaan itsehuomiosta.

Tämän omassa tajunnassamme kehittyneen käsitteen me sovellutamme

aistihavaintomme esineisiin, elimiin, kudosaineksiin, jokaiseen

pienimpäänkin soluun. Tämä on ensimäinen koe _psykologisesti_

selittää kaikki elämänilmiöt.»

_Bunge_ ei ole lähemmin määritellyt, mitä hän »aktiivisuudella»

tarkoittaa. Mutta ilmeisesti käyttää hän tätä sanaa siinä

spekulatiivisten psykologien kehittämässä absoluuttisessa

merkityksessä, jota tässä teoksessa on aikaisemmin arvosteltu. Jos

siis eliöissä havaitaan tämänlaatuista »aktiivisuutta», sisältyy

siihen, että elollisessa luonnossa tavataan tapahtumista, joka

mahdollisimman jyrkällä tavalla eroaa elottoman luonnon

»humelaisesta» kausaliteetista. _Bunge_ ei näin ollen ole vain

vitalisti, vaan vielä lisäksi äärimäisyysvitalisti, nykyisten

»psykolamarckistien» edelläkävijä.

On sopivaa tässä vielä toisenkin, psykologisessa katsannossa

mielenkiintoisen esimerkin kautta osoittaa, mitenkä elämänilmiöiden

mekanistinen selittäminen kaikkein oleellisimmissa kohdissa näytti

lykkäytyvän epämääräiseen kaukaisuuteen.

Vuonna 1904 koetti kuuluisa solututkija _Z. Rhumbler_ eräässä

esitelmässä[108] osoittaa, mitenkä solujen elävä nestemäinen sisältö

noudattaa kaikkia nesteiden fysiikan lakeja. Kuten ensimäinen

kapillariteetinlaki vaatii, pyrkii elävä alkulima nestemäisessä

ympäristössä tekemään ulkopintansa mahdollisimman vähäiseksi

(pintajännityksen vaikutuksesta), toisen kapillariteetinlain

mukaisesti se muodostaa yhdenmukaista kiinteää seinää vastaan aina

saman kulman ja veden pinnalla se useimpien muiden nesteiden tavoin

leviää äärettömän ohueksi kalvoksi ja, niinkuin kolmas

kapillariteetinlaki lausuu, se hienoissa lasiputkissa todellakin

kohoaa ylös. Tähän katsoen herää ajatus, että elävän alkuliman, esim.

ameban liikunnot ehkä voidaan selittää yksinkertaisella

fysikaalisella tavalla pintajännityksen muutoksien kautta: jos

pintajännitys jossain kohdassa esim. vähenee, virtaa alkulima sinne

ja ameba alkaa liikkua määrättyyn suuntaan (tällaista elottomien

nestepisaroiden liikuntoa on _Bütschli_ kokeellisesti todennut).

_Rhumbler_ uskoo, kuten suuri joukko muita nykyajan biologeja, että

kasvien ja alhaisempien eläinten »tropismeissa», s.o. liikkeissä,

joiden kautta eliö asettuu määrättyyn suuntaan jonkun ulkoisen voiman

(valon, lämmön, kemiallisen voiman j.n.e.) vaikutusta kohti, ilmenee

tällainen fysikaaliskemiallisten tekijäin suhteellisesti

yksinkertainen toiminta. Samoin, kun esim. ameba käy saaliinsa

kimppuun ja »syö» sen, on tässä kysymyksessä vain kahden substanssin

yksinkertainen fysikaaliskemiallinen vuorovaikutus, joka voidaan

ymmärtää liukenemistapahtumain lakien pohjalla.

Mikään ei ole opettavaisempaa kuin tarkastella tämäntapaisia rohkeita

väitteitä amebojen jokapäiväisen elämän syvällisen tuntijan _H.S.

Jennings_in tulosten valossa. Hän ei ryhdy ratkaisemaan

ratkaisematonta kysymystä, onko näillä alhaisimmilla eläimillä

tajuntaa, mutta hän toteaa, että näissä alhaisimmissa eliöissä

esiintyy ilmiöitä, jotka eivät kvalitatiivisessa suhteessa mitenkään

eroa niistä, joiden perusteella katsomme korkeammissa eläimissä

olevan sielunelämää. »Jos ameba olisi suuri eläin, niin että se

kuuluisi ihmisen jokapäiväiseen havaintopiiriin, aiheuttaisi sen

käytös heti, että me uskoisimme sen kokevan nautintoa ja tuskaa,

nälkää ja haluamista y.m. aivan samoilla perusteilla kuin uskomme

koiran sellaista kokevan.»[109] Sen vuoksi on myöskin, kuten

_Jennings_ yksityiskohtaisesti osoittaa, näiden eläinten käytös,

esim. ameban saaliinajo »vaikea taikka yleensä tuskin mahdollinen

selittää yksinkertaisiksi reaktioiksi yksinkertaisia ärsykkeitä

kohtaan».[110] Kaavamainen tropismi-oppi hajoaa _Jennings_in käsissä

kokonaan. Asia sietää hieman laajempaakin selostusta.

Jokainen tietää, että kasvit kääntyvät valoon päin, että perhoset

lentävät palavaan kynttilään j.n.e. Kasvifysiologi _Sachs_in jälkeen

on tapana yhdistää tällaiset orienteerausliikkeet yhdeksi ryhmäksi

»tropismien» nimellä. (Eräät uudemmat tutkijat puhuvat ainoastaan

kasveihin nähden »tropismeista» ja käyttävät vastaavista ilmiöistä

eläinmaailmassa nimitystä »taxis».) Fysikaaliskemiallisesti on nämä

liikunnot koetettu selittää niin, että ulkoinen ärsyke (valo, lämpö,

kemiallinen kosketus j.n.e.) aiheuttaa erilaisuutta eliössä

tapahtuvissa kemiallisissa reaktioissa, niin että toiset näistä

tapahtuvat nopeammin kuin toiset. Tämä näyttää olevan erikoisen

helposti ymmärrettävissä silloin kun eliö on symmetrisesti

rakennettu. Jos esim. valo lankeaa vain hyönteisen toiseen silmään,

niin jotkut kemialliset reaktiot alkavat tapahtua nopeammin kuin

toiset; tämän vaikutuksesta hyönteinen kääntyy, lähteäkseen

jatkuvasti etenemään sellaisessa asennossa, jolloin ärsyke kohdistuu

molempiin ruumiinpuoliskoihin yhtä voimakkaana.[111]

Tämä näennäisesti niin yksinkertainen tropismiteoria, joka salli

soveltaa eliöiden liikuntoilmiöihin alkeellisia fysikaalisia

käsitteitä (_Faraday_n »voimaviivat» j.n.e.) on ollut

yltiömekanisteilla suorastaan keppihevosena. Tropismeista muka

selvästi nähtiin, kuinka puhtaasti fysikaaliskemiallisia eliöiden

liikunnot ovat ja miten vähän tekemistä niillä on minkään

tarkoituksenmukaisuuden kanssa: ovathan toiset tropismit eliölle

suorastaan tuhoisia, toiset, laboratoriossa synnytetyt taas eivät

ollenkaan voi esiintyä eliöitten luonnollisessa elämässä

(»galvanotropismi»). Äärimmilleen kehitettynä sovellutettiin

tropismi-periaatetta kaikkiin eliöiden liikuntoihin ja vietiin ad

absurdum, kun sanottiin esim. että äidinrakkaus on kemiallinen

reaktio![112]

Etupäässä _H.S. Jennings_in vaikutusta lienee, että tämä teoria viime

vuosina on tavattomasti menettänyt merkitystään.

Tutkiessaan alhaisimpien eläinten käytöstä _Jennings_ ei tyytynyt

siihen, että hän antoi ärsykkeen jonkun aikaa vaikuttaa koeyksilöihin

ja sitten totesi sen yleisvaikutuksen, katsoi, olivatko eliöt ryhmänä

liikkuneet teorian vaatimalla tavalla. Hän ryhtyi seuraamaan

yksilöitä kutakin erikseen ja huomasi silloin, että niiden liikunnot

olivat paljon monimutkaisemmat kuin teoria vaati. Pari yksinkertaista

esimerkkiä: 1/2-prosenttinen suolaliuos aiheuttaa uivissa

infusooreissa »negatiivisen kemotropismin», niin että jos jossakin

altaan kohdassa on heikompi liuos (esim. 1/10-prosenttinen)

infusoorit ennen pitkää ovat kerääntyneinä siihen. Reaktion

yksityiskohdat ovat seuraavat: Liika vahvassa liuoksessa infusoorit

kiireisesti uivat kaikkiin suuntiin, niin että monet niistä

sattumalta joutuvat heikompaan liuospisaraan. Ne uivat suuntaansa

muuttamatta suoraan tämän sisään ja jatkavat matkaansa, kunnes

kohtaavat pisaran vastakkaisen rajan. Silloin aiheuttaa liika vahvan

liuoksen kemiallinen kosketus »pelästysreaktion»: eläimet kääntyvät

ympäri ja jatkavat liikettään uuteen suuntaan, kunnes taas saavat

aihetta »pelästysreaktioon» j.n.e. Koska tällä tavoin kaikki, jotka

pisaraan tulevat, myöskin jäävät siihen, kerääntyy pisaraan yhä

useampia yksilöitä.

Periaatteessa vallan samalla tavalla reageeraavat monet alhaiset

eläimet esim. valoon. Määrätty valaistusalue on niille optimaalinen--

positiivisesti fototroopillisille valomaksimi, negatiivisesti

fototroopillisille valominimi--; tässä alueessa ne pysyttelevät

senkautta, että seuraa »pelästysreaktio», niinpian kuin ne joutuvat

vähemmän edulliselle alueelle.

Näistä reaktioista tarjoo _Jennings_in teos lukemattomia esimerkkejä.

Hänen käsityksensä mukaan nämä alhaisimmat eläimet pysähtymättä ja

innokkaasti »koettelevat» tietänsä eteenpäin, välttäen kaikkea, mikä

vaikuttaa niihin vahingollisesti. Ne liikkuvat kuin ihminen pimeässä.

Kuten eläinpsykologi _Holmes_ on sanonut: »Koko eläinkunta noudattaa

Paavalin ohjetta: 'Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä hyvää

on!'»[113]

_Jennings_in kielteinen kanta tropismiteoriaan nähden lienee nykyään

päässyt yhä enemmän valtaan.[114]

* * * * *

2. Katsoen niihin laajassa mitassa kielteisiin tuloksiin, joihin

biologisten ilmiöiden fysikaaliskemiallinen tutkimus on johtanut,

herää kysymys, onko se biologian ohjelman ja mekanistisen prinsiipin

määrittely, jonka _du Bois-Reymond_ antoi edellä puheena olleessa

kirjoituksessaan, loogillisesti virheetön ja asiallisesti

tarkoituksenmukainen. Viriää epäilys, eikö näin määriteltynä

biologian tehtävä tule toivottoman vaikeaksi ja eikö olisi

asianmukaisempaa tyytyä puhtaasti biologiseen kysymysten asetteluun.

Kysymyksen yksityiskohtaiselle käsittelylle voidaan sopivasti panna

pohjaksi erään nykyaikaisen jyrkän mekanistin käsitys biologian

tehtävästä.

_W. Roux_ määrittelee »kehitysmekaniikkansa» ohjelman seuraavasti:

»_Orgaanisessa_ tapahtumisessa ilmenee osittain samoja vaikutustapoja

(Wirkungsweisen) kuin epäorgaanisessa; mutta monasti kohtaamme

edellisessä _oleellisesti jälkimäisestä poikkeavia vaikutustapoja_.

Kokemus opettaa kuitenkin, että _useampien vaikutustapojen

kombination kautta saattaa syntyä uusia vaikutustapoja_, täten esim.

kombinoimalla rikin, raudan, hapen ja vedyn vaikutukset

rautavihtrilliksi synnytetään aivan toisia vaikutustapoja kuin

kombinoimalla vain kahden tällaisen alkuaineen vaikutukset. Mitenkä

fysikaalisten vaikutusten kombination kautta saattaa syntyä uusia

vaikutustapoja, sen on viime aikoina röntgen- ja Becquerel-säteiden

synnyttäminen selvästi osoittanut.

_Me oletamme senvuoksi, kunnes vastakohta on todistettu, että

eliöissä ilmenevien erikoisten vaikutustapojen syyt sisältyvät

ainoastaan niiden erikoisen monimutkaiseen fysikokemialliseen

kokoonpanoon._ Vain tällä pohjalla ja tässä määrässä me tunnustamme

elämän tapahtumain _autonomian_.

Pyrkiessämme pääsemään perille siitä vaikuttamisesta, johonka

kehitystapahtuminen perustuu, on tehtävämme senvuoksi mahdollisimman

suuressa määrässä redusoida tämä tapahtuminen fysiikan ja kemian nyt

jo selvittämiksi epäorgaanisiksi vaikutustavoiksi (taikka, jos

tahdotaan, näiden pohjalla oleviksi _voimiksi_), siis eritellä eli

analysoida se tällaisiksi vaikutustavoiksi. Sikäli kuin tämä ei vielä

ole mahdollista, täytyy meidän hajoittaa äärettömän monimuotoinen

orgaaninen kehitystapahtuminen _mahdollisimman harvoiksi_, niinikään

_muuttumattomiksi_ vaikutustavoiksi, joilla tosin vielä on orgaanisen

tapahtumisen erikoisleima... Näistä täytyy vähitellen voida eristää

epäorgaanisia vaikutustapoja, joten yhä vähenevä redusoimaton

jäännöskin lopulta hajaantuu epäorgaaniseksi tapahtumiseksi.»[115]

* * * * *

Kemian alkeisiin kuuluu, että kun kaksi alkuainetta yhtyy, niin

yhdistyksen fysikaaliset ja kemialliset ominaisuudet usein ovat

kokonaan toiset kuin elementtien. Happi ja vety yhtyvät

painosuhteessa 8 ja 1 muodostaen vettä (H2O), joka on kokonaan

toisenlaista kuin mainitut kaasut; mutta ne voivat myöskin yhtyä

painosuhteessa 16 ja 1, muodostaen vetysuperoksidia (H2O2), joka

taaskin on kokonaan toisenlaista kuin vesi (kestämätöntä, öljymäistä

ja syövyttävää).

Voidaanko veden ja vetysuperoksidin »vaikutustavat», s.o.

fysikaaliskemialliset ominaisuudet redusoida vedyn ja hapen

ominaisuuksiksi, tai näiden ominaisuuksien summaksi taikka

interferenssiksi? Siitä ei nykyajan kemiassa ole puhettakaan.

Kemiallisen struktuuriteorian mukaan kunkin yhdistyksen ominaisuudet

määrää sen kemiallinen kokoomus, sen »konstitutio», s.o. atomien

ketjuuntumistapa ja sen »konfiguratio», s.o. atomien paikallinen

järjestys. Struktuurikaavan perusteella voitaisiin siis joka

suhteessa määrätä jonkun yhdistyksen ominaisuudet ja ennakolta sanoa

tuntemattomienkin yhdistysten olemismahdollisuudet ja luonne.

Tätä ihannetta on kemiallinen tutkimus toteuttamassa, kun se esim.

orgaanisen kemian homoloogisiin sarjoihin nähden ennakolta sanoo

jonkun vielä tuntemattoman yhdistyksen kiehumispisteen taikka

osoittaa, että saattaa olla olemassa vain kaksi erilaista yhdistystä,

joilla on kokoomus C4H_{10} Mutta siitä huolimatta, että kombination

muuttuessa esiintyvät uudet »vaikutustavat» tällä tavoin noudattavat

määrättyä yksinkertaista sääntöä, jonka perusteella ne voidaan

edeltäpäin sanoa, ei mitenkään voida selittää niitä elementtiensä

»vaikutustapojen» perusteella.

Vastaavia ilmiöitä havaitaan tietenkin fysiikan alalla. Villatilkulla

hangattu lakkatanko tulee sähköiseksi; ei voida mitenkään ymmärtää,

mitenkä toisaalta villan ja lakan fysikaaliset ominaisuudet,

toisaalta niiden kitka »kombinoituvat» tällaiseksi uudeksi

»vaikutustavaksi». Itse asiassa oletetaankin aineen tässä saavan

erään _uuden_ ominaisuuden: sähköisyyden.

Jos siis kemiallisten ja fysikaalisten »kombinatioiden» uusia

»vaikutustapoja» ei voida redusoida, eritellä eli hajoittaa

tekijöidensä »vaikutustapojen» yhtymäksi, niin millä oikeudella

väitetään, että biologisten »kombinatioiden» »vaikutustavat»

välttämättä pitää redusoida fysikaaliskemiallisiksi

»vaikutustavoiksi», joiden »kombinatioita» ne olettamuksen mukaan

ovat? Miksei biologisissa »kombinatioissa» saattaisi tulla ilmi

kokonaan uusia aineen vaikutustapoja?

Puheenalainen vaatimus näyttää mielivaltaiselta. Ajatuksessa taikka

sen perusteluissa täytyy jonkun virheen piillä.

Tämä virhe nähdäkseni voidaan sekä osoittaa että psykologisesti

selittää.

_du Bois-Reymond_ selitti, että rautahiukkasen ikuiset ja

muuttumattomat ominaisuudet pysyivät samoina riippumatta siitä,

esiintyikö hiukkanen junanpyörässä taikka runoilijan verisolussa.

Mistä me tunnemme rauta-atomin ominaisuudet? Sitä ei ole kukaan

nähnyt, kukaan ei ole voinut välittömästi tutustua sen rakenteeseen

(joka erään kuuluisan lauselman mukaan on monimutkaisempi kuin

Steinway-flyygelin). Ihmeellistä kyllä, eivät atomit sittenkään ole

pelkkiä kuvitelmia, kuten monet valistuneimmat luonnontutkijat

vuosisadan vaihteessa uskoivat; fysiikan uusin kehitys

(radioaktiiviset ilmiöt y.m.) näyttää osoittavan, että nämä

filosofien halveksimat oliot sittenkin kaikesta päättäen »ovat

olemassa». Mutta on itsestään selvää, että _meillä on niiden

ominaisuuksista ja rakenteesta jotakin tietoa vain niiden

aiheuttamien ilmiöiden perusteella._ Niinpian kuin keksitään joku

periaatteellisesti uusi fysikaalinen tai kemiallinen ilmiö, saavat

atomit »uusia» ominaisuuksia. Puheella näiden »ikuisuudesta» ja

»muuttumattomuudesta»[116] olisi jotain merkitystä vain siinä

tapauksessa, että _atomien ominaisuudet olisivat meille jo tutut._

Erinomaisen tärkeä seikka on nyt seuraava: _Mekaaninen luonnon

käsitys edellyttää, että äärimäisten ainehiukkasten ominaisuudet ovat

meille pääasiassa tutut;_ sehän sisältää, että _kaikki

luonnontapahtuminen pohjaltaan on mekaanista liikuntoa_, siis

selitettävissä kiinteiden kappalten fysiikan avulla. »Luonnon

tunteminen»--niin sanoo _du Bois-Reymond_ eräässä tunnetussa

esitelmässään[117]--»on kappaleitten maailmassa tapahtuvien muutosten

palauttamista atomien liikkeiksi eli luonnontapahtumain hajottamista

atomien mekaniikassa.»

Kun siis _du Bois-Reymond_ sanoo, että rauta-atomilla on samat

muuttumattomat ominaisuudet junanpyörässä ja runoilijan verisolussa,

hän nähtävästi ajattelee niitä tunnettuja ominaisuuksia, joita sillä

on mekaanisten liikuntalakien alaisena pikkukappaleena. Siitä lankeaa

selvittävä valo hänen biologiseen ohjelmaansa: _biologinen tutkimus

on asetettava mekaanisen luonnonkäsityksen palvelukseen._ Samoin

ajattelee _W. Roux_, joka niinikään on tämän luonnonkäsityksen

kannattaja, yllälainatussa ohjelmanmääräyksessään.

Mekaanisen luonnonkäsityksen kannalta on myöskin täysin järjellistä

puhua »kombinoitujen vaikutustapojen» redusoimisesta tekijöihinsä. On

luonnollista käsittää esim. taivaankappalten kiertoliike

suoraviivaisen etenemisliikkeen ja putoamisliikkeen kombinatioksi. Ja

kun mekaaninen luonnonkäsitys viime vuosisadalla saavutti suuret

voittonsa kineettisen kaasuteorian ja mekaanisen lämpöteorian kautta,

saatiin tällöin kouraantuntuvia näytteitä siitä, mitenkä näennäisesti

aivan spesifiset »vaikutustavat» »olemukseltaan» ovat toisaalta

tuttujen, tässä tapauksessa mekaanisen liikunnan »vaikutustapojen»

yhtymiä.

Mainituista voitoistaan huolimatta ei mekaaninen luonnonkäsitys

koskaan ole ollut sen enempää kuin _luonnonfilosofinen teoria_. Ei

edes entisinä vuosisatoina, jolloin koko fysiikasta vain mekaniikka

oli huomattavammin kehittynyt, jolloin sähkö ja magnetismi vielä

olivat melkein tuntemattomia, mekaaninen luonnonkäsitys pystynyt

selittämään kaikkia tunnettuja luonnonilmiöitä. Ja fysikaalisen

tutkimuksen uusin suunta (elektroni- ja relativiteettiteoria)

osoittaa, että varsinainen mekaaninen ilmiöpiiri on vain

erikoistapaus toista yleisempää lainmukaisuutta, jotenka mekaaninen

luonnonkäsitys ei enää tule olemaan pohjana yrityksille luoda

yhtenäistä tieteellistä maailmankuvaa.

Tällaisista _filosofisista_ pyrinnöistä huolimatta eksaktisen

_luonnontutkimuksen_ nähdäkseni yhä tänäkin päivänä täytyy

allekirjoittaa _Schopenhauerin_ arvostelu, kun hän sanoo:

»Me emme voi siirtää toisella luonnonilmiöiden alalla kehiteltyjä

selitysperusteita toiselle, vaan niinpiankuin astumme uudelle alalle,

esiintyy uusia peruslakeja, joiden selittäminen aikaisemmin

tunnettujen perusteella on toivoton yritys. Täten vallitsevat

varsinaisesti mekaanisella alalla painovoiman, kohesian, jähmeyden,

nestemäisyyden, kimmoisuuden lait... Kun tältä alalta siirrymme

kemian, sähköisyyden, magnetismin, kristallisation ilmiöihin, ei

mainittuja periaatteita enää voida käyttää, mainitut lait eivät enää

ole pätevät, uudet voimat kumoavat entiset, ja ilmiöt tapahtuvat

suoranaisessa ristiriidassa edellisten kanssa, uusien peruslakien

mukaisesti, jotka, kuten edellisetkin, ovat alkuperäisiä ja

selittämättömiä.»[118]

Tähän katsoen täytyy asettua sellaista käsitystä vastaan, että

jotakin luonnonilmiöiden erikoista ryhmää käsittelevän tieteen

päämääränä välttämättä täytyisi olla sen tutkimusalalla havaittujen

»vaikutustapojen» redusoiminen eli eritteleminen ennestään tutuiksi,

yleisiksi fysikaaliskemiallisiksi ilmiöiksi. Tietysti jokainen

tieteenhaara pyrkii alallaan saavuttamaan mahdollisimman suurta

yksinkertaisuutta ja, kuten aikaisemmin on mainittu, on jokin

ilmiöiden ryhmä täydellisesti selitetty vasta sitten kun kaikki sen

sisältämät ilmiöt ja lait on onnistuttu redusoimaan yleisempien ja

yksinkertaisempien ilmiöiden ja lakien erikoistapauksiksi eli

kombinatioiksi. Mutta tosiasiallisesti on olemassa useampia

autonomisia tieteitä. Niinpä esim. kristallografia on korkealle

kehittynyt tiede, siitä huolimatta, että se tehtävä, jonka

ratkaisemisen mekaanisen luonnonkäsityksen mukaan pitäisi olla sen

päämääränä, on ja pysyy ratkaisemattomana.[119]

Kaikkein selvin on tämä seikka _kemiaan_ nähden.

Kemiallisen affiniteettiopin ylin päämäärä on tietenkin redusoida

aineenvaihdoksissa vaikuttavat syyt tunnetuiksi fysikaalisiksi

faktoreiksi. Asiantuntijain mukaan ei ole olemassa ainoatakaan

fysiikan keksimää kappalten vuorovaikutuksen muotoa, jonka avulla ei

olisi koetettu selittää kemiallisia voimia. Kaikki tällaiset

ponnistukset ovat kuitenkin rauenneet tyhjiin.

Nykyinen kemia ei siis suinkaan palvele mekaanisen luonnonkäsityksen

tarkoitusperiä ja siitä huolimatta se on täyttä vauhtia kehittymässä

kohti eksaktisen luonnontieteen ihannemuotoa, jossa deduktiivinen

menetelmä laajassa mitassa tulee käytäntöön.

Ei siis mitenkään ole oikeutettua ennakolta julistaa, että määrätyn

tieteen--tässä tapauksessa biologian--päämääränä on redusoida

havaitut komplisoidut »vaikutustavat» yksinkertaisemmiksi

fysikaaliskemiallisiksi laeiksi ja ilmiöiksi. Tällainen kaiken

luonnontieteellisen tutkimuksen ylin platooninen tarkoitusperä on

aivan merkityksetön konkreettisessa yksityistieteellisessä

tutkimuksessa, jonka pyrkimyksenä tietenkin lähinnä on keksiä ja

mahdollisimman yksinkertaisella tavalla lausua ne lait, jotka

tutkittua ilmiöryhmää vallitsevat. Vasta näiden lähimpien saavutusten

perusteella voidaan ryhtyä tarkastelemaan, ovatko löydetyt

lainmukaisuudet luonteeltaan autonomisia, »viimeisiä»,

redusoimattomia vai voidaanko ne mahdollisesti tulkita

yksinkertaisempien lainmukaisuuksien erikoistapauksiksi.

Jos nyt ne muutamat viittaukset nykyisen biologian tärkeimmistä

tuloksista, joita tässä tutkimuksessa aikaisemmin on esitetty,

pannaan pohjaksi tällaiselle tarkastelulle, on nähdäkseni

ennakkoluulottoman arvostelijan silmissä ilmeistä, että _biologia on

autonominen tiede samalla tavoin kuin fysiikka ja kemia._ Nykyinen

biologia, varsinkin sen kokeellinen haara, formuloi eksaktisia

matemaattisia lakeja (esim. Mendelin perinnöllisyyssäännöt).

Huomautus, että viimemainitut ovat vain tilastollisia sääntöjä, jotka

pitävät paikkansa ainoastaan suurten lukujen lain pohjalla, ei riistä

niiltä niiden luonnontieteellistä arvoa--ovathan m.m. kaikki

kineettiseen kaasuteoriaan pohjaavat fysiikan lait samalla tavoin

pelkästään tilastollisia lakeja. Toisaalta taas ei nykyisen

tutkimuksen pohjalla ole minkäänlaista mahdollisuutta selittää nämä

lainmukaisuudet yksinkertaisempien fysikaaliskemiallisten lakien

erikoistapauksiksi eli kombinatioiksi. _Alhaisimmatkin biologiset

ilmiöt_--ajateltakoon esim. aikaisemmin kuvattua ameeban

»behaviouria»--_eroavat ennakkoluulottoman tarkastelun valossa

fysikaalisista ja kemiallisista ilmiöistä enemmän kuin nämä

toisistaan._

Se luonnontutkimusta vallitsevan _mekanistisen prinsiipin_ ja siihen

nojaavan biologian ohjelman määritelmä, jonka _du Bois-Reymond_ antoi

ja jota meidän päivinämme ovat kannattaneet W. Roux ynnä muut

luonnontutkijat, on senvuoksi hyljättävä. Tämä mekanistisen

prinsiipin _luonnonfilosofinen määritelmä_ tahtoo asettaa biologisen

tutkimuksen määrätyn filosofisen teorian, nim. mekaanisen

luonnonkäsityksen palvelukseen, mikä tietenkään ei ole oikeutettua.

Biologian pohjaksi on pantava mekanistisen prinsiipin »positiivinen»

määritelmä: orgaanistakin tapahtumista vallitsee puhtaasti

aineellinen kausaliteetti, mutta on epätietoista, voidaanko tämä

kausaliteetti koskaan tulkita puhtaasti fysikaaliskemialliseksi.

Ylläkehitelty ajatustulos tavataan monilla vanhemmilla ja uudemmilla,

varsinkin juuri etevimmillä biologeilla. Heillä tavataan

ajatuskäänteitä, jotka voidaan tulkita tietoisuudeksi siitä, että

mekanistisen prinsiipin ja biologisen ohjelman fysikaaliskemiallinen

määrittely ei ole loogillisesti oikeutettu.

Tähän tapaan lienee käsitettävä esim. sentapainen kanta, jota

vuosisadan keskivaiheilla mainehikkaat tutkijat _Virchow_ ja _Claude

Bernard_ edustivat.[120] Orgaanisen tapahtumisen pohjana on erikoinen

»Stoffkombination», »arrangement vital», joka tosin noudattaa

»mekaanisia lakeja», mutta ei ole fysikaaliskemiallisesti

selitettävissä.

Nykypäivinä taas, kun »energian» käsitteestä on tullut se »tyttö

kaikkien mieleen», joka _du Bois-Reymond_in mukaan »elinvoima» oli

aikoinaan, alleviivaavat monet tutkijat sitä mahdollisuutta, että

»organismeissa saattaa piillä energiamuotoja, joita niiden

ulkopuolella ei ollenkaan tavata».[121]

Kaikkein selvimmin on kuitenkin _Oscar Hertwig_ kehitellyt käsitystä,

että biologia on autonominen tiede samoin kuin fysiikka ja

kemia.[122]

_Hertwig_in käsityksen ydin voidaan esittää seuraavaan tapaan.

Ne luonnontieteet, jotka tutkivat (elottomien ja elollisten)

kappalten aineellista kokoonpanoa, ovat johtaneet siihen tulokseen,

että kokoonpanon pohjana aina on joukko yksinkertaisempia osasia.

Mutta nämä eivät suinkaan kaikki ole samanlaatuisia, vaan päinvastoin

muodostavat monimutkaisen, arkitektoonisesti ylenevän sarjan, kun

näet alemman asteen osaset tavalla, joka on nykyiselle tutkimukselle

pääasiassa tuntematon, muodostavat korkeampia organisatiomuotoja.

Uusimpien fysikaalisten olettamusten mukaan ovat atomit merkillisellä

tavalla kokoonpannut radioaktiivisista hiukkasista--samalla nämä

»elektronit» ovat kappalten aineellisen erittelyn provisoorisena

päätepisteenä äärettömän pienen taholla--; atomit puolestaan yhtyvät

molekyyleiksi, jotka taas saattavat muodostaa molekyylikomplekseja.

Mutta ei voida esittää mitään tosiseikkoja sellaista olettamusta

vastaan, että viimemainitut puolestaan saattavat tuntemattomalla

tavalla muodostaa erityisten lakien alaisia, lähinnä korkeamman

asteen organisatiomuotoja, »_biologisia yhdistyksiä_», jotka ehkä

eroavat orgaanisen kemian jo suunnattoman monimutkaisista atomien

ketjuuntumisista yhtä paljon kuin nämä puolestaan yksinkertaisemmista

yhdistyksistä. Nämä »biologiset yhdistykset» kuuluvat osaksi jo

mikroskooppisesti näkyvään maailmaan; sellaisia lienevät elävän solun

vähäisimmät morfologiset rakennusosaset, tuma, kromosomit j.n.e.

Niitä mainitaan nykyajan biologiassa monilla eri nimillä (micellit,

bioforit, bioblastit, genit j.n.e.), mutta yhteisinä on niillä

ainakin kaksi elävän aineen perusominaisuutta, kyky kasvaa,

assimiloimalla aineita ja muuttamalla ne omaksi substanssikseen ja

kyky itsejakaantumisen kautta lisääntyä. Ja samalla tavalla kuin

molekyyli on syntynyt atomien yhtymisen kautta, samalla tavalla

lienevät myös »biologiset yhdistykset» vähitellen, todennäköisesti

meille tuntemattomien välijäsenien kautta, syntyneet

munanvalkuaismolekyylien yhtymisen kautta.

Kemia ja biologinen morfologia ovat näin ollen koordinoituja

tieteitä. Edellinen käsittelee yksinkertaisempia (myöskin orgaanisia)

aineellisia yhdistyksiä, jälkimäinen korkeampia aineen

organisatiomuotoja; nämä muodostavat erikoisen tutkimusalan

erikoisine redusoimattomine lainmukaisuuksineen. Yhtä vähän kuin

elektroniteoria voi korvata kemiaa, yhtä vähän voi kemia korvata

morfologiaa ja päinvastoin.

Samassa suhteessa kuin kemia morfologiaan on fysiikka fysiologiaan.

Yhtä vähän kuin molekyylien ominaisuuksia voidaan yksinkertaisen

yhteenlaskun kautta johtaa osastensa, atomien, ominaisuuksista, yhtä

vähän voidaan elävän aineen toimintamuotoja, »vaikutustapoja», sen

aineellisten osasten vaikutustavoista selittää, koska eri osista

muodostuneiden kokonaisuuksien vaikutukset ja ominaisuudet

oleellisesti määrää osasten konfiguratio eli ryhmittyminen.[123]

On jo aikaisemmin mainittu, mitenkä fysikaaliskemiallinen

tapahtuminen on epäteleologista, s.o. mitenkä vain

poikkeustapauksissa jokin fysikaaliskemiallinen tapahtuma vaikuttaa

sen ilmiön säilymisen hyväksi, johonka se osana kuuluu. _On

loogillinen välttämättömyys, että jos luonto umpimähkään kerää yhteen

joukon tällaisia epäteleologisia fysikaaliskemiallisia tapahtumia, ei

niiden yhteisvaikutus voi olla teleologinen sen enemmän kuin nämä

tapahtumat itse._

Esiintyy siis--mihinkä jo on aikaisemmin viitattu--vaikea biologinen

antinomia: biologisen tapahtumisen oletetaan viime kädessä nojaavan

fysikaaliskemialliseen tapahtumiseen; siitä huolimatta edellinen on

läpiläpeensä teleologista, jälkimäinen teleologisesti indifferenttiä.

Tämä on biologian suuri perusproblemi.

Ja tässä kohden täytyy myös esittää vakavia loogillisia muistutuksia

_Hertwig_in muuten niin selkeää biologisfilosofista kantaa vastaan.

On loogillinen vaatimus, että jos »biologiset yhdistykset» ovat

muodostuneet fysikaaliskemiallisten tapahtumain pohjalla, ei

edellisten reaktioilta saa edellyttää sen enemmän

tarkoituksenmukaisuutta kuin mitä jälkimäisten pohjalla voidaan

odottaa. Jos nyt esim.--mainitakseni erään biologian kuuluisimmista

kiistatapauksista--korkeampien eläinten silmä on eräiden tunnettujen

väliasteiden kautta (todennäköisesti useampia toisistaan

riippumattomia kehitysratoja myöten) kehittynyt yksisoluisillakin

tavattavasta pigmenttipilkusta, niin täytyy sen aineellisen

tapahtumisen, jonka äärimäisenä tuotteena on luurankoisten ja

pääjalkaisten yhdenmukaisesti rakennettu, monimutkainen ja

verrattoman tarkoituksenmukainen, joskaan ei fysikaalisessa suhteessa

läheskään virheetön optillinen apparaatti, tästä huolimatta olla

pohjaltaan yhtä epäteleologista kuin fysikaaliskemiallinen

tapahtuminen on. Tämä ensi silmäyksellä ehkä melkein järjettömältä

näyttävä väite on käsitettävä seuraavasti.

Silmän kehityksen edellytyksenä on olettamuksen mukaan, että sen

alkeisaihe, yksisoluisten pigmenttipilkku, on ainakin eräissä

tapauksissa ollut _kehityskykyinen_, s.o. että siinä on tapahtunut

_muutoksia_. Näiden muutosten joukossa on ehkä ollut runsaastikin

sellaisia, jotka silmän myöhemmän kehitystuloksen kannalta voidaan

merkitä tarkoituksenmukaisiksi. Mutta ennenmainittu loogillinen

välttämättömyys vaatii, että _näiden tarkoituksenmukaisten, ynnä

muiden epätarkoituksenmukaisten pigmenttipilkun muutosten lukusuhteen

täytyy olla periaatteessa sellaisen, kuin fysikaaliskemiallisen

tapahtumisen kannalta voidaan odottaa._ Missään tapauksessa ei ole

lupa edellyttää, että pilkussa on tapahtunut pelkästään

tarkoituksenmukaisia muutoksia, koska senkautta edellytettäisiin,

että kaikki satunnaiset, eräässä monimutkaisessa aineellisessa

systemissä tapahtuneet fysikaaliset, kemialliset ynnä muut

aineelliset muutokset itsestään ovat kasaantuneet sillä tavoin, että

lopputuloksena on kokonaissystemien säilymisen kannalta erinomaisen

tarkoituksenmukainen ilmiö. Tällaisen väitteen loogillinen

mahdottomuus on ilmeinen, jos omaksutaan puheenalainen käsitys

»biologisten yhdistysten» syntymisestä. Edellytetty tapahtuma on yhtä

epätodennäköinen kuin se, että vapaassa luonnossa satunnaisten

fysikaaliskemiallisten muutosten kasaantumisen kautta syntyy

valokuvauskone.

Ristiriidassa oman peruskäsityksensä kanssa, että »biologiset

yhdistykset» ovat syntyneet fysikaaliskemiallisista olettaa

_Hertwig_, että edelliset välittömästi reagoivat

tarkoituksenmukaisesti. Mitä erittäinkin silmään tulee, uskoo hän,

että se on syntynyt »monimutkaisten, meille täydellisesti

tuntemattomien luonnonlainmukaisuuksien» perusteella »saman

konstanttisen syyn, nimittäin valon, vaikuttaessa valonarkaan elävään

substanssiin».[124] Mekanistisen prinsiipin kannalta on _täsmälleen_

yhtä todennäköistä, että silmä voisi syntyä valon pysyvästi

vaikuttaessa valonarkaan levyyn.

* * * * *

Puheenalaisen biologisen antinomian nykyaikainen ratkaisu on, kuten

tunnettua, seuraava.

Valokuvauskone ei tosin voi syntyä ulkona luonnossa satunnaisten

fysikaalisten ja kemiallisten muutosten kasaantumisen kautta, mutta

kyllä siten, että ihminen _valitsee_ luonnossa eri tahoilla

esiintyviä, itsessään teleologisesti indifferenttejä ilmiöitä--

läpikuultavia aineita, valonarkoja kemiallisia yhdistyksiä j.n.e.--ja

kombinoimalla nämä saa aikaan tarkoituksenmukaisen yhteisvaikutuksen.

Samalla tavoin luonto Darwinin kuuluisan olettamuksen mukaan

»olemassaolon taistelun» kautta »valitsee» ja säilyttää

lukemattomista muutoksista vain tarkoituksenmukaiset.

_W. Roux_ on seuraavaan keskitettyyn lauselmaan kerännyt darwinismin

essenssin:

»Vanhastaan on moni vielä taipuvainen pitämään jonakin ihmeellisenä

prosessia, joka tapahtuu »osassa», mutta vaikuttaa enemmän tai

vähemmän monimutkaisen »kokonaisuuden» _hyödyksi_, s.o. säilymiseksi.

Tämä kokonaisuuden säilyminen ei kuitenkaan suinkaan ole osien

»tarkoituksena». Osat elävät vain omaksi hyväkseen, ja se, että tämän

kautta tapahtuu jotakin kokonaisuuden säilymiseen nähden hyödyllistä,

saattaa johtua pelkästään siitä, että vain tällaiset ominaisuudet

ovat voineet »säilyä» ja senvuoksi ovat jääneet jälelle; kun

sensijaan ne miljooneja kertoja lukuisammin esiintyneet osien

ominaisuudet, jotka eivät kokonaisuutta hyödyttäneet, ovat

kokonaisuudelta ja tämän kautta itseltäänkin estäneet säilymisen

mahdollisuuden... Täytyy aina muistaa, että _ne tyypilliset

elämänmuodot, jotka me nyt näemme, sisältävät maapallon koko kuluneen

orgaanisen tapahtumisen kasaantuneet säilymiskykyiset ainekset._

Kaikki prosessit, jotka _eivät itsessään olleet säilymiskykyisiä_,

taikka jotka tästä sisäisestä kyvystään huolimatta eivät samalla

olleet _ulkoisissa olosuhteissa säilymiskykyisiä_, ovat lakanneet; ja

näistä me kohtaamme vain niiden entisen toiminnan jälkiä taikka ei

edes niitäkään. Sensijaan kaikki, mitä miljoonien vuosien kuluessa ja

tapahtumisen ikuisessa vaihtelussa sattumalta on säilymiskykyistä

syntynyt, on kasaantunut, aivan samoin kuin pysyvästi arvokkaat

kulttuurisaavutukset kerääntyvät merkityksettömien tyhjiinraukeavien

suoritusten mittaamattomasta määrästä.»[125]

* * * * *

Tämän tutkimuksen johdannossa on huomautettu, mitenkä mekanismin ja

vitalismin kiistan filosofinen merkitys on siinä, että senkautta

biologian, mahdollisesti kaiken olevaisen alalla ratkaistaan kysymys,

voidaanko maailma selittää yhden vaiko vasta useamman prinsiipin

kautta. Tutkimuksemme nykyisessä kohdassa huomaamme, että jos mieli

_mekanistisen prinsiipin_ kelvata tällaiseksi maailman

universaaliseksi selitysperusteeksi, täytyy siihen välttämättömästi

yhdistää _darwinismin prinsiippi_[126] (semmoisena kuin esim. _Roux_

on sen ylläolevassa lauselmassaan esittänyt). Tämän prinsiipin mukaan

meidän täytyy olettaa orgaaninen tapahtuminen pohjaltaan yhtä

epäteologiseksi kuin epäorgaaninen on; päinvastaisessa tapauksessa ei

jälkimäisessä yksinvaltiaan mekanistisen kausaliteetin kautta voida

selittää edellisen syntyä, s.o. _maailmaan täytyy mekanistisen

prinsiipin lisäksi tuoda jokin periaatteellisesti uusi tekijä._

On sanottu, että alhaisin eliö on monimutkaisempi kuin mikään ihmisen

tekemä kone. Mikään kone ei voi luonnossa itsestään, sattumalta,

syntyä. Kuinka ovat siis eliöt voineet tällä tavoin syntyä?

Selityksen tähän antaa se seikka, että eliöt eroavat kaikista muista

»koneista» senkautta, että niiden ainoana »tarkoituksena» on niiden

oma säilyminen ja lisääntyminen. Saattaa siis sanoa, että jokaisen

»koneen» »tarkoitus» on sen itsensä ulkopuolella, mutta jokaisen

»eliön» »tarkoitus» piilee siinä itsessään. Kone ei siis voi syntyä

itsestään, koska se edellyttää itsensä ulkopuolella vaikuttavan

»tarkoituksen», mutta eliö voi syntyä itsestään, koska vaikuttava

»tarkoitus» sisältyy siihen itseensä.

Tämä ei merkitse, että alhaisinkaan nykyään tavattava eliö syntyisi

»itsestään». Yksisoluinen eläin sisältää jo, kuten on huomautettu,

suuren määrän verrattoman tarkoituksenmukaisia regulatiomekanismeja;

ei ole, kuten _Jennings_ on osoittanut, mitään periaatteellista

_kvalitatiivista_ eroa sen ja korkeampien eläinten behaviour'in

välillä. Yksisoluinen on siis jo suunnattoman pitkällä orgaanisen

kehityksen sarjassa; se _on ennemmin sen loppu- kuin sen alkupäässä._

Tämän kehityksen lähtökohta täytyy etsiä verrattoman paljon

yksinkertaisempien ilmiöiden piiristä; _W. Roux_ on henkevissä

spekulatioissaan[127] osoittanut, kuinka yksinkertainen _liekki_ jo

omistaa kaksi elämän perusominaisuutta, assimilatio- ja

dissimilatio-kyvyt; myöskin liekki jo osaksi reguloi itsensä, sikäli

kuin se lisää dissimilatiota assimilation lisääntyessä, jälkimäistä

se sensijaan ei reguloi, jonka vuoksi jokainen liekki ennenpitkää

tuhoaa itsensä. Liekki tarjoutuu kuitenkin yhdeksi elämän

mahdollisista lähtökohdista. Jos elämää joskus saadaan

keinotekoisesti syntymään, voi se tapahtua vain aste asteelta

lisäämällä lähtökohdan tarkoituksenmukaisia ominaisuuksia, kunnes--

epäilemättä äärettömän pitkällisen työn tuloksena--voitetaan elävän

aineen perusominaisuudet.

* * * * *

Kuitenkin suuri osa nykyajan luonnontutkijoita--näiden joukossa monet

niistä, jotka ovat tehneet tuloksellisinta empiiristä tutkimustyötä

kehitysopin eksaktisten perusteiden alalla--on sitä mieltä, ettei

darwinistinen prinsiippi todenteolla ratkaise puheenalaista

biologista antinomiaa.

Nykyaikaisen perinnöllisyystutkimuksen Darwinin oppia vastaan

kohdistaman kritiikin pääajatukset ovat yleisesti tunnetut. Kuuluisa

tanskalainen _W. Johannsen_ on keskittänyt tämän kritiikin tuloksen

ponsilauseeseensa, jonka mukaan kokeellinen perinnöllisyystutkimus on

riistänyt pohjan Darwinin koko oppirakennukselta.[128] Darwin, kuten

tunnettua, tahtoi selittää _lajien synnyn_. Hän turvautui tässä

huojuvan muuntelun tosiseikkaan, siihen elollisessa luonnossa

kaikkialla havaittavaan ilmiöön, että saman rodun eri yksilöt eivät

koskaan ole vallan samanlaisia, vaan kaikkien ominaisuuksiensa

puolesta huojuvat keskimitan kummallekin puolelle. Useimmat näistä

muunteluista ovat teleologisesti arvottomia, mutta joukossa on joku

arvokaskin ja tällainen tulee luonnossa vallitsevan tilanahtauden

aiheuttamassa »olemassaolon taistelussa» suosituksi. Tällä tavoin

umpimähkään syntyneistä, vähäpätöisistä parannuksista kasaantuvat

eliöiden ihmeteltävät tarkoituksenmukaisuudet.

Tätä vastaan on kokeellinen perinnöllisyystutkimus[129] osoittanut,

että valinta--yhtä vähän »luonnollinen» kuin keinotekoinen--ei pysty

muuttamaan rotua hiuskarvankaan vertaa, jos nim. todellinen rotu,

»puhdas linja», on kysymyksessä eikä useampien rotujen sekoitus. Tämä

tulos lienee katsottava täysin todetuksi. Uusia rotuja, lajeja,

syntyy ainoastaan joko ristisiitoksen kautta--jos risteytetyt yksilöt

eroavat toisistaan useamman kuin yhden ominaisuuden puolesta, saattaa

syntyä uusi »puhdas linja» sen kautta, että ensimäisessä

risteytyspolvessa tapahtuvan perinnöllisyysaineksen

uudestiryhmityksen perusteella muutamilla toisen polven yksilöillä,

joiden lukumäärä voidaan _Mendel_in säännöistä laskea, kaikki

ominaisuudet tosin ovat »puhtaita», mutta toiset ovat peräisin

toiselta, toiset toiselta vanhemmista--taikka sitten

perinnöllisyysaineksessa tapahtuvan muutoksen (»mutation», _de

Vries_) kautta. Huojuva muuntelu sensijaan on vain seuraus siitä,

että pysyvä perinnöllisyysaines reagoi vaihtelevalla tavalla

vaihteleviin ulkoisiin olosuhteisiin.

Darwinin oma oppi lajien synnystä ei näin ollen ole pelastettavissa.

Mutta samalla tavalla kuin darwinismi on jyrkästi eroitettava

kehitysopista, samalla tavalla on nähdäkseni itse _darwinistinen

prinsiippi_ erotettava siitä historiallisesta oppirakennuksesta,

jossa se ensi kerran sai puutteellisen ilmaisunsa.

Ja juuri tämä pysyvästi arvokas _biologis-filosofinen_ darwinistinen

prinsiippi varsinkin Saksassa tuotti Darwinin opille sen äkillisen ja

suuren kuuluisuuden. Tässä opissa nähtiin lähinnä vain se »luova

ajatus», että tarkoituksenmukaisia ilmiöitä saattaa kehittyä

puhtaasti mekanistista tietä, olettamatta tarkoitushakuisesti

vaikuttavia voimia.[130] Ja uusdarwinismi, joka suureksi osaksi on

puhtaasti loogillista todennäköisyysspekulatiota[131] ja jonka

empiiriset näkökohdat ovat osaksi vallan toiset kuin Darwinin omat--

se kun jyrkästi kieltää hankittujen ominaisuuksien suoranaisen

periytymisen--keskittyy yhä selvemmin juuri »darwinistiseen

prinsiippiin». Niinpä sanoo _Weismann_: »Selektioprinsiipin kautta

oli se arvoitus ratkaistu, kuinka oli ajateltavissa, että saattoi

syntyä tarkoituksenmukaisia ilmiöitä ilman tarkoitushakuista

voimaa.»[132]

Kuten jokainen »Lajien synnyn» lukija huomaa, ei _Darwin_ itse pannut

pääpainoa tähän oppinsa filosofiseen puoleen. Hän oli empiristi, joka

havaintoja tekemällä koetti muodostaa itselleen käsitystä siitä,

kuinka lajit muuttuvat ja kehittyvät, filosofisilta periaatteiltaan

eklektikko ja nuoruudessaan ilmetty teleologi: hän piti »olemassaolon

taistelua» kaitselmuksen välikappaleena, jonka kautta luodaan yhä

korkeampaa tarkoituksenmukaisuutta alunperin jo annetun vähäisemmän

tarkoituksenmukaisuuden pohjalla. On senvuoksi historiallisestikin

täysin oikeutettua eroittaa biologisfilosofinen »darwinistinen

prinsiippi» itse Darwinin opista.

Samalla saattaa täydellä syyllä jättää avoimeksi kysymyksen, ovatko

ne nykyaikaiset oppirakennukset, jotka ovat ottaneet haltuunsa

Darwinin perinnön, mutta valitettavasti jääneet jossakin määrin

syrjään luovasta kokeellis-biologisesta tutkimuksesta, onnellisella

tavalla kehittäneet puheenalaista prinsiippiä. Toisaalta saattaa _E.

Becker_in tavoin olla sitä mieltä, että nykyaikaisen mutatio-opin ja

alkuperäisen Darwinin opin eroa on tuntuvasti liioiteltu,[133]

toisaalta on kuitenkin, lukiessa esim. sitä valtavaa

todistusaineistoa, jonka nyt viimeksi _O. Hertwig_ on koonnut

teokseensa »Das Werden der Organismen. Zur Widerlegung von _Darwins_

Zufallstheorie durch das Gesetz in der Entwicklung», vaikea estää

sitä vaikutelmaa syntymästä, että elollisen luonnon kehitys

todellakin lienee tapahtunut vallan toisin kuin Darwin kuvitteli.

Aivan musertavilta näyttävät argumentit sellaista käsitystä vastaan,

että eliöt sellaisina kuin ne nykyään ovat tutkijan tarkasteltavina

vähä vähältä umpimähkään tapahtuvan muuntelun kautta kehittyisivät.

Nykyisessä eliömaailmassa eivät useinkaan ole edes ne matemaattiset

edellytykset täytetyt, joiden perusteella luonto

jättiläisarpajaisissaan ostamalla kaikki arvat lopulta voittaisi

suurimmatkin voitot. Eräät imettäväiset, kuten esim. elefantti,

synnyttää koko elämässään vain muutamia poikasia; näissä esiintyvien

muuntelujen luku on siis pakostakin niin rajoitettu, että

satunnaisesti ilmenevät tarkoituksenmukaisuudet ovat erinomaisen

epätodennäköisiä, ja kuitenkin on elefantti kehittynyt vähemmän

tarkoituksenmukaisista esi-isistä.[134] Entä kuinka voidaan

vähittäisten umpimähkäisten muutosten kautta selittää sellaiset

konvergenssi-ilmiöt kuin pääjalkaisten ja luurankoisten silmät, jotka

toisistaan riippumatta ja aivan eri ainesosista ovat kehittyneet

hämmästyttävään yhdenmuotoisuuteen, kuinka selittää ilma- taikka

vesielämään mukautuneiden eliöiden sisäinen harmonia, j.n.e.

Jos maallikon on sallittu tällaisista seikoista esittää mitään

mielipidettä, niin tahtoisin lausua sellaisen olettamuksen, että _se

luonnollinen valinta_, jonka on _välttämättömästi täytynyt kerran

tapahtua_, jos mieli elollista luontoa selittää samojen äärimäisten

perusteiden nojalla kuin mitkä elotonta vallitsevat, on pääasiassa

suoritettu elämän jo ammoin sitten sivuuttamilla alkuasteilla. Kuten

aikaisemmin on esitetty, olettavat nykyajan biologit, että eliöissä

vaikuttaa joukko mekanistisesti syntyneitä yleisiä itseregulatioita,

joiden välityksellä yksilökehityksen kuluessa syntyy välittömästi

uusia tarkoituksenmukaisia mekanismeja. Tätä aatetta ehkä voisi

kehittää. On huomattava, että darwinistinen prinsiippi vaatii

ainoastaan, että orgaaniselta tapahtumiselta ei saa edellyttää sen

enemmän primääristä tarkoituksenmukaisuutta, kuin mitä

fysikaaliskemiallinen tapahtuminen antaa aihetta odottaa. Mutta on

mahdollista ajatella, että kun elämänkehityksen alkuasteilla

tapahtunut valinta on ensinnä kiteyttänyt eräitä sopusointuisesti

vaikuttavia perusregulatioita, niin elämän myöhempi kehitys

»pääasiassa on välttämätön seuraus substanssissa piilevistä voimista

ja näin ollen riippumaton ulkoisista satunnaisuuksista».[135]

* * * * *

3. Ylläkehitelty mekanistisen prinsiipin määritelmä ja esitetty

käsitys mekanismin ja vitalismin kiistan merkityksestä lankeaa

osittain yhteen _v. Kries_in edustaman kannan kanssa, jonka hän

lyhyesti ja keskitetysti on esittänyt uudessa suuressa

logiikassaan.[136] Kuten _v. Kries_ huomauttaa ei kukaan varovainen

tutkija voi kieltää sitä mahdollisuutta, että elollista luontoa

vallitsevia lakeja ei koskaan voida yhdistää samaan matemaattiseen

kaavaan elottoman luonnon lakien kanssa. On sen vuoksi

epätarkoituksenmukaista nimittää vitalistiseksi sellaista käsitystä,

joka väittää elollisessa luonnossa vallitsevan erikoisia autonomisia

lakeja,--vitalismin käsite tulisi senkautta luonnottoman venyväksi.

Asianmukaista on nimittää mekanistiseksi sellaista

todellisuudenkäsitystä; jonka käsitepiiri sisältää vain avaruuden,

ajan ja avaruudessa liikkuvan aineen. Vitalistiseksi on senmukaisesti

nimitettävä sentapaista käsitystä, joka katsoo tämän käsitepiirin

riittämättömäksi ja arvelee aineellistenkin elämänilmiöiden

selittämiseksi olevansa pakoitettu turvautumaan vallan

toisenlaatuisiin, nimittäin perusluonteeltaan puhtaasti psykologisiin

käsitteisiin, _v. Kries_in mielestä tällaisen käsitystavan virhe on

siinä, että sen lähtökohtana ovat aivan liika ahtaat edellytykset

mekanististen lakien muodosta, mikäli arvellaan, että tällaisten

lakien aina ja välttämättä täytyisi olla analogisia klassillisen

mekaniikan lakien kanssa. On esim. mahdollista ajatella sellaista

mekanistista lainmukaisuutta, että joitakin liikuntoja jossakin

suhteessa määräävät voimat, joita ei voida esittää kahden

ainehiukkasen vuorovaikutuksena, vaan jotka ovat useamman hiukkasen

ryhmityksestä riippuvaisia. Näin tulee _v. Kries_ sellaiseen

käsitykseen, että ylipäätänsä ei voida _ollenkaan ajatellakaan

sellaista aineellista tapahtumista, jota ei voitaisi mekanististen

lakien muodossa lausua._

Ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista nykyaikaisen kriitillisen

vitalismin nimeen yhdistää »psykomorfisia» käsityksiä, koska

»psykovitalismi» on vain osa nykyistä vitalistista virtausta ja

vieläpä sen vähimmin huomattava osa. _G. Wolff, Cossmann, Driesch_

eivät ollenkaan suvaitse mitään psykologisoimista biologiassa. Ja

niin asian ytimeen kuin _v. Kries_ osuukin muistutuksellaan, että

vitalismi saa ilmaa siipiensä alle etupäässä senkautta että se

kuvittelee mekanistisia lakeja vain ahtaimmissa mekaanisen

luonnonkäsityksen puitteissa mahdollisiksi--mikä kohta tulee eritoten

_Driesch_iin nähden yksityiskohtaisesti esitettäväksi--, ei toisaalta

kuitenkaan voida puolustaa hänen väitettään, ettei sellaista

aineellista tapahtumista voida ajatellakaan, jota ei voitaisi

mekanististen lakien muodossa ilmilausua--jos, kuten tässä on tehty,

_Hertwig_in y.m. tavoin, asetutaan sille kannalle, että elollinen

tapahtuminen on elottomasta kotoisin.

Mikään ei tätä valaise paremmin kuin juuri _Hertwig_in kanta.

Periaatteessa hän tahtoo biologiassa tunnustettavaksi vain

samanlaista aineellista kausaliteettia kuin fysikokemiassakin. Hän

kernaasti alleviivaa, että ei ole mitään loogillista aihetta piirtää

jyrkkää jakoviivaa johonkin kohtaan aineellisten organisatioilmiöiden

ylenevään sarjaan.[137] »Samaten kuin eloton maailma ovat myöskin

eliöt, niiden kehitys ja säilyminen, yleisen kausaalilain alaisia. Ja

koskei kukaan tätä periaatetta kiellä, ei biologinkaan tehtävä voi

olla mikään muu kuin kaikkien niiden lukemattomien erilaisten syiden

tutkiminen, jotka aiheuttavat eliöiden kehityksessä ja syntymisessä

esiintyvät muutokset, kaikesta valinnasta riippumatta. Tässä

yleisimmässä suhteessa on biologin tehtävä sama kuin kemistin ja

fyysikon, sen esine vain on toinen.»[138]

Mutta kuinka ollakaan: _Hertwig_ ei voi sulkea silmiään siltä

tosiseikalta, että nämä hänen biologiset »kausaaliset syynsä»

vaikuttavat tykkänään toisella tavalla kuin fysikaaliskemialliset

syyt. Ne vaikuttavat ihmeteltävää teleologina. Ja niin pääsee häneltä

tunnustus: »(Darwinin tarkoitus ei ollut ratkaista)

_tarkoituksenmukaisuuden problemia, joka samoinkuin kausaliteetin

problemi on metafyysillinen._»[139] On hämärää, mitä _Hertwig_

tarkoittaa sanomalla, että kausaliteetti on metafyysillinen problemi.

Empiiriseltä kannalta, joka luonnontutkimuksessa yksin tulee

kysymykseen, se ei ole mikään problemi ensinkään, vaan eräs

äärimäinen tosiseikka, joka kaikkein vähimmin problemaattisena on

todellisten problemien ratkaisupohja. Sensijaan on sitä selvempää,

mihinkä _Hertwig_ tähtää kun hän sanoo, että tarkoituksenmukaisuus on

metafyysillinen problemi. Sen rinnastaminen (aineellisen)

kausaliteetin kanssa sisältää tunnustuksen, että biologian alalla

ilmenee eräs periaatteellisesti uusi maailmantekijä; kun sitä

sanotaan »metafyysilliseksi» problemiksi, sisältää tämä, että se ei

ole »empiirinen» problemi, t.s. se on luonnontutkimuksen kannalta

ratkaisematon.

Näin ollen on _Hertwigin_ kanta »kryptovitalismia». Biologisessa

tapahtumisessa, joka muka sujuu puhtaasti aineellisen kausaliteetin

pohjalla, ilmeneekin tuloksena jotain, jota ei koskaan voida toivoa

samaisen aineellisen kausaliteetin pohjalla selitetyksi. Tarvitsee

vain lausua tähän käsitykseen sisältyvät johtopäätökset julki, niin

tullaan _G. Wolffin_ kannalle: orgaanisessa tapahtumisessa esiintyy

primääristä tarkoituksenmukaisuutta, jota ei voida aineellisen

kausaliteetin pohjalla selittää, mutta jonka ei myöskään tarvitse

perustua psyykillisiin voimiin.

* * * * *

Tässä on sopiva kohta luoda kriitillinen silmäys eräisiin

vitalistisiin oppeihin, jotka ovat koettaneet sovittaa keskenään

mekanistista kausaliteettia ja teleologista arvostelutapaa.

_Driesch_in y.m. tutkimuksista on tunnettua, mitenkä esim. merisiilin

munan kehitys eri tavoilla häirittynäkin monesti johtaa onnelliseen

tulokseen, tyypillisen yksilön syntymiseen. Otaksutaan, että muna

kuhunkin häiriöön vastaa sopivalla itseregulatiolla, joka tekee

häiriön vaikutuksen tyhjäksi. _Hartog_[140] koettaa valaista tätä

tapahtumaa seuraavan vertauksen avulla. Tapahtuu rautatieonnettomuus,

niin että muuan rata täydellisesti tukkeutuu. Rautatiepäällikkö

silloin tilapäisesti yhdistää tämän radan, sulun molemmin puolin,

toisiin vapaisiin linjoihin, lähettää junia kokonaan toisia ratoja

myöten j.n.e., pääasia on hänelle, että kaikki junat mahdollisimman

vähäisellä viivytyksellä tulevat määräpaikkaansa. _Tulevaisuus_ on

tällöin määräävänä tekijänä päällikön mielessä. Kaikki hänen

toimintansa epäilemättä on kausaalilain alaista, mutta sitä ei

kuitenkaan voitaisi ymmärtää tulevaisuutta, tämän toiminnan efektiä,

lukuunottamatta.

Samoin on _Hartog_in mielestä laita esim. munan kehityksessä. Samalla

kun myönnämme, että sen kehitys on kausaalilain alainen, että

jokaisen vaiheen määrää sen edelläkäyvä vaihe, emme kuitenkaan voi

sulkea silmiämme huomaamasta että munan »tulevaisuus on eräs sen

määräävistä tekijöistä muuttuneissa ja todennäköisesti myös

normaalisissa olosuhteissa».

Yksityiskohtaisesti on samanlaista käsitystä jo parikymmentä vuotta

sitten kehitellyt _P.N. Cossmann_, eräässä nykyisten vitalistien

kesken varsin arvossa pidetyssä loogillis-biologisessa

tutkimuksessa.[141]

_Cossmann_ tunnustaa kausaaliprinsiipin yleispätevyyden (hän ilmaisee

sen kaavalla W = f(S), s.o. vaikutus on syyn funktio), mutta hän lisää,

että on sula ennakkoluulo, että kausaaliprinsiippi olisi _yksinpätevä_.

Sen rinnalle on biologisen tapahtumisen alalla asetettava teleologinen

luonnonlaki, jossa kaksijäsenisen kausaalisuhteen sijasta vallitsee

kolmijäseninen riippuvaisuussuhde, kun näet tarkoituksenmukainen

välikappale eli keino (teleologinen medium) ei ole riippuvainen vain

kausaalisesta antesedenssista, vaan myöskin suksedenssistä,

»tarkoituksesta». Tämän teleologisen tapahtumisen kaava on senvuoksi

M=f(A,S), s.o. teleologinen medium on sekä antesedenssin että

suksedenssin funktio. Tämän kaavan perusteella _Cossmann_ katsoo

voitavan ymmärtää, miksi luonnon teleologialla on tuntuvat rajansa:

koska näet teleologinen ilmiö ei ole riippuvainen pelkästään sarjan

kolmannesta jäsenestä, »tarkoituksesta»--tässä oli vanhan

»tarkoitussyy»-opin erehdys--vaan myös sen ensimäisestä.[142] _Wolff_in

tavoin ei _Cossmann_ myöskään hyväksy sellaista käsitystä, että

teleologia välttämättä olisi psyykillisten tekijäin ilmaus; hänen

kaavastaan ei seuraa »kolmannen jäsenen psyykillinen

preeksistenssi».[143]

Periaatteessa on Cossmann sitä mieltä, että teleologiaa ei voida

kausaliteetin avulla selittää eikä päinvastoin. Toisaalta hän

kuitenkin myöntää, että koska kausaliteetti on yleispätevä, voidaan

kukin yksityinen teleologinen ilmiö kausaalisesti selittää, mikäli

vain voidaan osoittaa se jonkun syyn säännölliseksi välttämättömäksi

seuraukseksi. Mutta, lisää hän, biologisen tietämyksen

puutteellisesta asteesta johtuu, että tätä riittävää syytä vain

harvoissa tapauksissa voidaan osoittaa, kun sensijaan teleologinen

lainmukaisuus tavallisesti on ilmeinen.[144]

Puheenalaista käsitystä vastaan on mielestäni huomautettava

seuraavaa.

Ei tosin ole mikään loogillinen mahdottomuus sanoa, että jokin

nykyhetkellä esiintyvä ilmiö on riippuvainen jostakin

_tulevaisuudessa_ esiintyvästä ilmiöstä. Kuitenkin tällainen käsitys

mullistaisi tykkänään kaikki meidän todellisuuskuvamme perustukset.

Kun lähemmin ajattelee sellaisen katsomuksen varsinaista sisällystä,

että jokin todellinen olisi reaalisessa riippuvaisuussuhteessa

jostakin, _jota ei ole olemassa_, huomaa pian tulevansa sellaisiin

mahdottomuuksiin, että melkein mikä muu tie tahansa silloin on

parempi. Toiseksi,[145] jos kausaaliprinsiippi todellakin on oleva

yleispätevä, silloin tuottaa sama antesedenssi aina saman

suksedenssin--ja sarjan kolmas jäsen osoittautuu vallan

merkityksettömäksi! Se seikka, että antesedenssit biologiassa usein

ovat meille tuntemattomat, ei tietenkään poista tätä

välttämättömyyttä.

Ei siis ole mahdollista pysähtyä sellaiselle välityskannalle, että

biologisessa tapahtumisessa menneisyyden rinnalla myöskin tulevaisuus

vaikuttaa. Kun ihminen tulevaisuutta ajatellen toimii, ei tietenkään

tulevaisuus sanan varsinaisessa merkityksessä ole vaikuttamassa, vaan

eräs nykyhetken psyykillinen realiteetti, nim. hänen

päämääränmielikuvansa. Kun senvuoksi _Wolff_ väittää, että on

olemassa tarkoitushakuisia, mutta epäpsyykillisiä voimia, saa hän

taistella todellakin vahvaa psykologista pakkoa vastaan: kuinka

ihmeessä voidaan ajatella tarkoitushakuisia voimia, s.o. voimia,

_joiden vaikuttamistavassa tulevaisuus on otettu lukuun_,

olettamatta, että niihin sisältyy tulevaisuuden antisipatio, s.o.

jonkunlainen päämäärän-mielikuva. _Wolff_ kuitenkin pysyy jyrkästi

pidättyväisellä kannallaan. Hänen oppinsa kausaalisesti vaikuttavista

tarkoitushakuisista voimista on tietenkin filosofisen

luonnonselityksen kannalta niin epätyydyttävä kuin saattaa, mutta se

on nykyajan vitalistisista opeista paraiten varustettu loogillista

kritiikkiä vastaan.

Nykyajan kuuluisimman vitalistin _Hans Driesch_in lähtökohta on

eräässä suhteessa samanlainen kuin _Wolff_in: hänkään ei tahdo

biologiassa tunnustaa psyykillistä teleologiaa, mutta on

mieltäkiinnittävää nähdä, mitenkä hän ei jaksa pidättää itseään

askeleesta, jonka _Wolff_ välttää, hän ei malta olla mietiskelemättä

tarkoitushakuisten tekijöittensä olemusta--ja katso: niiden

psyykillinen luonne on heti ilmeinen.

* * * * *

4. Ryhtyessäni seuraavassa esittämään _Driesch_in biologisen

filosofian pääpiirteitä, sellaisina kuin hän on ne lopullisessa

muodossaan tulkinnut suurpiirteisessä Gifford-luentosarjassaan,[146]

koetan mahdollisimman vähän puuttua tämän tutkimuksen tarkoituksen ja

oman pätevyyteni ulkopuolelle lankeaviin erikoiskysymyksiin.

1880-luvun lopulla olivat _Weismann_ ja _Roux_ spekulatioiden ja

kokeellisen tutkimuksen kautta tulleet sellaiseen käsitykseen, että

munassa piilee monimutkainen struktuuri, joka jakaantumisen kautta

määrää sen kehityksen, jotenka jokaisen munanosan tuleva kohtalo on

täysin kiinteä. _Driesch_in oli senvuoksi suotu tehdä varsin

huomattava kokeellisbiologinen keksintö, kun hänen vastoin

odotuksiaan onnistui osoittaa, että merisiilin jakautumassa olevasta

munasta voidaan poistaa osia, esim. puolet ja että munasta kuitenkin

kehittyy tyypillinen kokonainen yksilö, vaikka pienennetyssä koossa.

Vasta senjälkeen kun muna on jakaantunut 16 soluun, ei siitä enää

voida poistaa osia epämuodostuksia aiheuttamatta.

_Driesch_ nimittää jonkun ituaineksen _todellista_ kohtaloa sen

»prospektiiviseksi merkitykseksi», ja sen _mahdollista_ kohtaloa sen

»prospektiiviseksi potenssiksi»--kaksi käsitettä, jotka sittemmin

ovat kehitysmekaniikassa tulleet yleiseen käytäntöön. Ja hän toteaa:

jokaisen sikiönosan prospektiivinen potenssi sisältää paljon enemmän

kuin vain sen prospektiivisen merkityksen. Tämä merkitsee, että jos

annetaan jakautumassa olevan munan rauhassa normaalisesti kehittyä,

huomataan, että kustakin »blastomeristä»--munan jakautumissolusta--

kehittyy vallan määrätyitä elimiä valmiiseen yksilöön. Mutta jos tätä

normaalista jakautumista ja kehitystä häiritään saa kukin

jälelläolevista blastomereistä, häiriön laadusta riippuen, vallan

uudenlaisia tehtäviä, jolloin huomataan, että munan _jokainen

elementti pystyy suorittamaan jokaisen tehtävän._ Jokaisella munan

elementillä on siis sama prospektiivinen potenssi, mutta eri

tapauksissa erilainen prospektiivinen merkitys, joka on sen »aseman

funktio». Tämän oloseikan ilmaisee _Driesch_ sanomalla, että kaikki

sikiönosat ovat »ekvipotentiaalisia». Ja koska kokonaisuuden

sopusointu määrää, mikä kunkin sikiönosan prospektiivisista

potensseista aktualisoituu, nimittää _Driesch_ puheenalaisia

orgaanisia kokonaisuuksia »harmoonis-ekvipotentiaalisiksi

systemeiksi».

Tällaisia systemejä esiintyy _Driesch_in mukaan luonnossa paljon

muitakin kuin vain kehittyvä muna. Erikoisen valaiseva on eräs

hydroidipolyyppi Tubularia. Kun siltä leikataan pää pois, kasvattaa

se tämän uudelleen sillä tavoin, että kulloinkin jälelle jätetyn

vartalontyngän yläosa muodostuu pääksi (ei siis tavallisen

regeneration kautta). Koska leikkauskohta on vapaasti valittavissa,

on selvää, että kukin vartalontyngän osa pystyy valmistamaan minkä

osan päästä tahansa; se tehtävä, jonka se todellisuudessa suorittaa,

on riippuvainen sen asemasta kokonaisuudessa, on sen »aseman

funktio».

_Driesch_in mukaan »koneella» on ymmärrettävä sellaista fysikaalisten

ja kemiallisten tekijäin tyypillistä järjestelyä kolmiulottuvaiseen

avaruuteen, jolla on tässä tyypillinen vaikutus. Hän koettaa

todistaa, ettei mikään ajateltavissa oleva kone voi selittää

»harmonis-ekvipotentiaalisen systemin» ihmettä.

Jos näet otaksutaan, että munan taikka päätään kasvattavan Tubularian

kehityksen aiheuttaa sen sisässä piilevä »kone», niin täytyy tämän

koneen _kokonaisuudessaan_ sisältyä jokaiseen tilavuusosaan, jonka me

kehittyvää oliota mielinmäärin leikkelemällä voimme jättää jälelle,

sillä jokaisesta tällaisesta tilavuusosasta kasvaa kokonainen olio

(joskin sitä pienemmässä koossa, kuta pienempi tämä osa on). Jos siis

puheenalainen kone sisältyy esim. tilavuusosaan V, niin sisältyy se

kokonaisuudessaan myös lähinnä pienempiin tilavuusosiin V1 V2 j.n.e.

Harmonis-ekvipotentiaalisessa systemissä ei siis kehityksen

aiheuttajana voi olla _yksi_ kone, vaan _äärettömän monta_ konetta;

jokainen systemin osa sisältää paitsi koneen kokonaisuudessaan

_erikseen_ kaikki osat joihin kone voidaan jakaa.

Täten katsoo _Driesch_ johtaneensa mekanistisen teorian, elämän

»koneteorian», ad absurdum. »Ei minkäänlaatuinen kone eikä mikään

kausaliteetti, jonka pohjana on avaruuskonstellatio, saata olla

harmonis-ekvipotentiaalisen systemin differentioitumisen

perusteena.»[147] Tämä on »elämän autonomian ensimäinen todistus».

(Kahteen toiseen »todistukseen»--niitä on kaikkiaan kolme--tuskin

kannattaa erikseen syventyä. Edellinen niistä, joka saadaan suvun

jatkumisen ja lisääntymisen alalta, oikeastaan vain toistaa

ensimäisen todistuksen; jälkimäinen niistä taas, jonka tarjoo

korkeampien olentojen toiminta, on vaivaloinen esittää ja siksi

heikko, ettei esim. sellainen spiritualistinen filosofi kuin _E.

Becher_ tahdo tunnustaa sitä sitovaksi.[148])

Mikä siis on se tekijä, joka vallitsee harmonis-ekvipotentiaalisia

systemejä? Aluksi siitä ei sanota mitään positiivista; siitä

tiedetään ainoastaan, että se ei ole minkään avaruus-konstellation

efekti, vaan todellinen uusi luonnontekijä; kunnioituksesta

Aristotelesta kohtaan nimittää _Driesch_ tätä tekijää hänen mukaansa

»entelekhiaksi», s.o. »siksi joka kantaa tarkoituksensa itsessään».

Todellisuudessa saamme kuitenkin kuulla »entelekhiasta» enemmänkin.

Tietoteoreettisessa suhteessa tahtoo _Driesch_ asettua kriitillisen

idealismin kannalle. Tietomme kohdistuu ilmiöihin, ja ilmiöt ovat

_minun_, subjektin, ilmiöitä. Tästä johtuu _Driesch_ periaatteessa

jyrkästi hylkäävälle kannalle jokaiseen yritykseen nähden tuoda

biologiseen tutkimukseen psykologiaa; sielunelämä ei voi esiintyä

»luonnontekijänä», koska sielunelämä (lukuunottamatta omaani) ei voi

olla minun ilmiötäni. Kaikki toimivat olennot, ihminen myös, ovat

luonnontutkimuksen kannalta vain liikkuvia luonnollisia kappaleita.

Tästä seuraa, että vaikka _Driesch_ kysymyksessä ruumiin ja »sielun»

suhteesta on tavallisen, jopa lisäksi vanhentuneen

vuorovaikutusteorian kannalla,[149] vaikka hän siis katsoo, että yhtä

vähän kuin eliön kehitystä voidaan ymmärtää puhtaasti »koneellisella»

tavalla, yhtä vähän voidaan korkeampien eläinten ja ihmisen

järjellistä toimintaa mekanistisesti selittää, hän ei kuitenkaan

katso voivansa selitysperusteena jälkimäisessä tapauksessa käyttää

eläinten ja ihmisten psyykeä.

Tämä olisi »pseudopsykologiaa». Ja vaihtamalla nimeä hän uskoo

välttävänsä vaaran: hän ei puhu psyykestä, vaan _psykoidista_. Tämä

on, tosin ei mikään havaittu, mutta välttämättömästi oletettava

objektiivinen luonnontekijä, toiminnan reguleeraaja. Sen olemus

voidaan »in psychologischen Analogien erörtert werden»[150]--kuten

_Driesch_ nähtävästi tahallisen epämääräisesti sanoo--; sen olemusta

voidaan ymmärtää, mikäli psykologisia käsitteitä, »ajattelu»,

»abstraktio» j.n.e. voidaan tulkita objektiivisesti, aineellisina

ilmiöihin vaikuttavina tekijöinä.

Herää tietysti kysymys: missä suhteessa sitten »psykoidi» on

aikaisemmin oletettuun »entelekhiaan»? Miksi edellinen on

tarpeellinen; miksei eliön kaikkea vitalistista tapahtumista voida

panna jälkimäisen tiliin?

Kun _Driesch_ näissä äärimäisissäkin kysymyksissä tahtoo säilyttää

kritiikkiänsä, lausuu hän niistä vain epämääräisiä arveluita.

Eliöiden toiminnassakin voisi nähdä entelekhian vaikutuksen, mutta

»lienee parempi», sanoo hän, »eri nimityksen kautta eroittaa siitä

elementaarisesta tekijästä, joka ruumiin _muodostaa_, se, joka sitä

_ohjaa_», s.o. entelekhia ja psykoidi.

Lukijan on kuitenkin vaikea estää mielessään heräämästä epäilystä,

että tähän nimi-eroon on muitakin seikkoja vaikuttanut.

Todellisuudessa _Driesch_ on vuorovaikutusteorian kannalla,

todellisuudessa hän uskoo, että eläinten ja ihmisen »sielu» on

vaikuttavana tekijänä näiden toiminnassa. Mutta jos hän olisi

identifioinut tämän »sielun» ynnä entelekhian, olisi tulos ollut

eräässä suhteessa aivan mahdoton, olisi johduttu käsitykseen että

yksilöllinen tietoinen sielu on ruumiin kehitystä vallitseva tekijä;--

sentapaista kantaa tosin nykyajan fantastiset psykolamarckistit

edustavat, mutta empiirinen tutkija, joka _Driesch_ sentään tahtoo

olla, ei voi sitä omaksua.

Joka tapauksessa on siis tietomme eräästä entelekhiasta, nim.

psykoidista, varsin runsas. Välillisesti tiedämme senkautta jotain

muistakin. Koska entelekhia valvoo ruumiin kehitystä sen tyypilliseen

muotoon, koska se pystyy aikaansaamaan tämän tyypillisen muodon sekä

normaalisissa että epänormaalisissa oloissa, saatamme _Driesch_in

mielestä kuvaannollisesti sanoa, että entelekhia »tahtoo» toteuttaa

todellisuuksia, joita se ei ole koskaan kokenut, sekä »tietää», millä

tavoin tämä päämäärä saavutetaan. Voidaan siis puhua entelekhian,

kokemuksesta riippumattomasta, »primäärisestä tietämisestä ja

tahtomisesta», jommoista tosin »emme vähimmässäkään määrässä pysty

ymmärtämään».[151]

Tällä tavalla olemme siis kaikesta huolimatta kuitenkin päätyneet

ainakin jossakin määrin psykologisiin käsitteisiin.

Mutta paras on kiiruhtaa lopettamaan näiden monen mielestä jo varmaan

vastenmielisten, skolastiikalle maistuvien mietiskelyjen seuraaminen.

Täytyy siis vain tyytyä huomauttamaan, että koska entelekhia ei voi

luoda uutta energiaa, saattaa se vaikuttaa vain pysähdyttämällä

aktuaalista tapahtumista ja päästämällä sen taas jatkumaan, siis

muuttamalla liike-energiaa potentiaaliseksi ja päinvastoin, sen

määrää muuttamatta. Koska entelekhia kaikissa näissä puuhissaan

tähtää määrättyyn, toisinaan kaukaiseenkin päämäärään, jonkun

tyypillisen eliömuodon toteuttamiseen ja ylläpitämiseen aineen

fysikaaliskemiallisia ominaisuuksia hyväkseen käyttäen, täytyy sen

luonnollisesti mitä täydellisimmin _tuntea nämä keinonsa_--uusi

todistus siitä, että entelekhia ei mitenkään voi olla meidän

»sielumme».

* * * * *

Lukuunottamatta viimeksimainitun laatuisia mahdottomilta tuntuvia

johtopäätöksiä, joita _Driesch_in opista voidaan kehitellä, sisältää

se joukon yksityisiä heikkouksia, joihin puuttumalla arvostelija

voisi tehdä työnsä helpoksi ja saattaa varjoon tämän osittain niin

kunnioitettavan ajatusrakennuksen ansiopuolet.

Eräs tällainen heikko kohta on hänen oppinsa »psykoidista» ja sen

pohjana oleva vanhentunut vuorovaikutusteoria. Sattuu niin

onnettomasti, että _Driesch_ valaistakseen psykoidin suhdetta

aivoihin käyttää juuri sitä kuvaa, jonka avulla _Lotze_, kuten

muistetaan, pilkkasi väärää vuorovaikutusteoriaa: psykoidi suhtautuu

aivoihin kuin pianonsoittaja koneeseensa, sanoo _Driesch._[152]

Kerran aikaisemmin on myös viitattu siihen, että _Driesch_ kahden

vastakkaisen arvelun kautta vastaa kysymykseen, onko alempiin

aivokeskuksiin liittyvä jossakin määrin epätarkoituksenmukainen

toiminta katsottava johtuvaksi niissä vaikuttavasta alemman

luontoisesta psykoidista, vai onko tämä luettava yksistään näiden

keskuksien alemman organisation tiliin. Kaikissa tällaisissa kohdissa

tahdomme kiinnittää huomiota vain sellaisiin vitalistisiin

käsityksiin, jotka täyttävät korkeimman kriitillisyyden vaatimukset,

jotka tekevät mahdollisimman vähän ja mahdollisimman yksinkertaisia

oletuksia. Senvuoksi sivuutamme kokonaan _Driesch_in onnettoman

psykoidi-opin ja edellytämme sellaisen vitalistisen käsityksen, että

mikäli eliöiden toimintaa ei voida selittää mekanistisesti, vaikuttaa

niiden keskushermostossa sama vitalistinen faktori, joka ohjaa niiden

ruumiin muitakin teleologisia reaktioita.

* * * * *

Ryhtyessämme seuraavassa arvostelevasti käsittelemään _Driesch_in

todistelua, on taaskin syytä kompastuksien välttämiseksi

mahdollisimman vähän puuttua puhtaasti biologisiin erikoiskysymyksiin;

kokonaan tämä tosin ei ole estettävissä.

_Jotakin Driesch_ epäilemättä on todistanut taitavasti rakennetun

pitkän päätelmäketjunsa kautta--sen vaikutelman sitä lukiessa saa.

Mutta onko hän todistanut sen, mitä hän itse luulee todistaneensa?

Huomiota on kiinnitettävä siihen, mitä _Driesch_ on _tahtonut_

todistaa. Hän ei ole vitalismin todistuksillaan lähinnä tahtonut _G.

Wolff_in tavoin osoittaa, että on olemassa »primääristä» eli, kuten

hän itse sanoo »dynamista» tarkoituksenmukaisuutta. Myöskään ei hän

tunnusta _Wolff_in tähän kohdistuvaa todistelua sitovaksi.[153] Hän

on tahtonut todistaa vain »_epäkoneellisen_» biologisen tapahtumisen

olemassaolon. Tästä tapahtumisesta hän tosin myöhemmin ilman muuta

edellyttää, että se aina myöskin on tarkoituksenmukaista[154], mutta

tämä tarkoituksenmukaisuus ei ole hänen todistelunsa esineenä.

Tässä tutkimuksessa on aikaisemmin osoitettu, että mekanistisen

prinsiipin kannalta on loogillisesti mahdotonta olettaa primääristä

tarkoituksenmukaisuutta, niin että jos jälkimäinen olisi

toteennäytetty, olisi senkautta samalla edellinen kumottu. Mutta

_Driesch_ tahtoo osoittaa, että mekanistinen prinsiippi voidaan ja

täytyy kumota toista tietä, että biologisessa tapahtumisessa ilmenee

paitsi teleologiaa muitakin sellaisia kvalitatiivisia omituisuuksia,

joita ei voida aineellisen kausaliteetin pohjalla ymmärtää.

Hänen lähtökohdistaan yksi on »koneen» käsite. Hän väittää, että

mitään tyypillistä »konetta» ei voida mielinmäärin jakaa sillä

tavoin, että osat taas muodostaisivat kukin saman koneen, että niillä

olisi ainakin kvalitatiivisesti sama vaikutus kuin kokonaisuudella.

Tämä väite ei ehdottomasti pidä paikkaansa. Voidaan ajatella ainakin

eräitä yksinkertaisempia »koneita», joilla on tyypillinen

vaikutustapa kolmen ulottuvaisuuden suuntaan ja joita ainakin yhteen

suuntaan voidaan mielinmäärin jakaa, ilman että tämä vaikutustapa

kvalitatiivisesti muuttuu. Niinpä on m.m. _G. Wolff_

huomauttanut,[155] että spiraaliksi kiertynyt teräshihna esim.

voidaan pituussuuntaansa mielinmäärin jakaa ilman että sen

tyypillinen efekti kvalitatiivisesti häviää. Tämmöistä tapausta

vastaan _Driesch_ ehkä väittää, että esim. kehittymässä oleva muna

voidaan jakaa _mihin suuntaan tahansa._ Nyt sattuu kuitenkin niin

omituisesti--minkä tahtoisin omasta puolestani lisätä--, että eräs

solutuman jakautumisen päävaiheista aivan silmäänpistävästi

muistuttaa _Wolff_in esittämää teräslankatapausta. On yleisesti

tunnettua, että munan y.m. solujen jakautumisessa tuman

jakautumisella ja tällöin esiintyvillä ihmeellisillä

jakautumiskuvioilla on ratkaiseva merkitys. Niinikään on tunnettu se

yleinen oletus, että tumaan sisältyvissä n.s. kromosomeissa piilee

solun taikka eliön vastaista kehitystä määräävä perinnöllisyysaines

eli »ituplasma». Jokaisessa tumassa on määrätty luku kromosomeja;

tuman jakautuessa täytyy siis myös kromosomien jakaantua jotta niiden

luku pysyisi ennallaan.

_Hertwig_in[156] ynnä muiden biologien mukaan on koko

solunjakautumisen huippukohta saavutettu silloin, kun _kierteinen

»emokromosomi» pituussuuntaansa jakaantuu kahdeksi

»tytärkromosomiksi»._

Täten on mekanistiselta kannalta periaatteessa täydellisesti

käsitettävissä, että tytärsolut kromosomeissaan omistavat kumpikin

saman »koneen» kuin mikä emosolun tumassa piili, s.o. koska

kummassakin tytärsolussa on »ituplasma» kokonaisuudessaan, pystyvät

ne kumpikin erikseen tuottamaan saman efektin kuin emosolu.

Tämä aate, että emosolusta polveutuvissa tytärsoluissa, siis eliön

ruumiin kussakin solussa, periaatteessa piilee »ituplasma»

kokonaisuudessaan; on ytimenä siinä _Driesch_iä vastaan kohdistetussa

todistelussa, jonka _W. Roux_ esittää edellä usein mainitussa,

syvällisessä tutkielmassaan »Die Selbstregulation» (1914).

Tätä aatetta on äskettäin hedelmällisesti kehittänyt eräs nuorempi

solututkija, _J. Schaxel_, niinikään _Driesch_iä vastaan

kohdistetussa yksityiskohtaisessa todistelussaan.[157] Kussakin

tytärsolussa vaikuttavat tekijät hän jakaa primäärisiin ja

sekundäärisiin; edelliset perustuvat ituplasmaan, jälkimäiset

vierussolujen »naapuruusvaikutuksiin». Kun kokeilija poistaa

tytärsolujen kompleksista muutamia taikka eroittaa ne toisistaan,

hävittää hän samalla sekundääriset tekijät joko osittain tai

kokonaan. Niinkauan kuin naapuruusvaikutukset eivät vielä ole

muuttaneet ituplasmaa, on siis itsestään selvä, että jokainen

tytärsoluista pystyy muodostamaan tyypillisen eliön. Itsestään selvää

on _Schaxel_in mukaan myöskin, että jos tytärsolujen kompleksista sen

ensi asteilla poistetaan muutamia, niin jälellä olevat erään tunnetun

fysikaalisen lain mukaisesti koettavat supistaa pinta-alansa

mahdollisimman vähäiseksi, s.o. muodostavat uudelleen pallonmuotoisen

»blastulan», jolloin primääriset ja sekundääriset tekijät ovat taas

samassa suhteessa toisiinsa kuin normaalisessa blastulassa; tuloksena

täytyy siis myöskin olla normaalin yksilön. Jos taas blastulan

uudestimuodostuminen estyy, ei mikään entelekhia voi estää

epämuodostuksia syntymästä. Tällä tavoin ei _Schaxel_in mukaan

tarvitse edes olettaa erikoisia munassa vaikuttavia

regulatiomekanismeja, kuten _Roux_ tekee, koko regulatio on itse

asiassa yksinkertainen fysikaalinen ilmiö.

Eräs kokeellisen biologian kaikkein merkillisimmistä keksinnöistä,

_Barfurth_in »superregeneratio»[158] osoittaa sitovasti, että

vierussolujen »naapuruusvaikutukset» todellakin määräävät, mitkä

kunkin solun »potensseista» pääsevät kehittymään. _Barfurth_ sai

koe-eläimissään syntymään ylimääräisiä sormia, häntiä, päitä, kun hän

leikkasi niiden raajoihin j.n.e. haavoja pituussuuntaan ja piti niitä

auki, kun hän siis _esti normaaliset naapuruusvaikutukset._

Hämmästyttävän yksinkertaisella tavalla saa normaalisten

naapuruusvaikutusten puutteesta ainakin määrättyyn rajaan saakka

tyydyttävän selityksen myöskin tavallinen regeneratio.

Räikeässä epätarkoituksenmukaisuudessaan osoittaa superregeneratio

selvästi, että sen samoin kuin normaalisen kehittymisen ja

regeneration pohjana oleva ituplasman ja naapuruussolujen

vuorovaikutuksen täytyy olla puhtaasti mekanistista.[159]

Tämä ei tietenkään merkitse, että nämä molemmat tekijät ynnä niiden

vuorovaikutus koskaan voitaisiin selittää fysikaaliskemiallisesti. Ja

jos mekaanisen luonnonkäsityksen mahdottomuus biologiassa vielä on

todistelun tarpeessa, niin _sen voi_ kernaasti myöntää _Driesch_in

»harmonis-ekvipotentiaalisen systeminsä» avulla havainnollisesti

osoittaneen.

Mutta ei myöskään sen enempää. Joskaan munan kehittymisen, solun

jakautumisen y.m.s. tapahtumia ei koskaan voitaisi

fysikaaliskemiallisesti käsittää, ei näihin tapahtumiin toisaalta

kuitenkaan voi myöntää sisältyvän mitään sellaisia teleologisia y.m.

kvalitatiivisia omituisuuksia, jotka _periaatteellisesti_

poikkeaisivat fysikaaliskemiallisista vaikutustavoista, s.o. joita

olisi _loogillisesti_ mahdoton kuvailla näiden vaikutustapojen

pohjalla olevien tekijäin kombinatioiksi. Mekanistinen prinsiippi jää

siis näihin tapahtumiin nähden päteväksi.

_Driesch_ on nähdäkseni langennut erääseen tieteellisessä

todistelussa useinkin tavattavaan virheellisyyteen. Sellaisella

epämääräisellä alalla kuin biologian peruskysymykset ei täsmällisiin,

keskitettyihin muotoihin puettu syllogismi ole paikallaan. Kun pohja

vähänkin pettää, sortuu päätelmän todellisuudessa hauras rakennus

heti. Parempi kuin yksityisiin »todistuksiin» on vitalismin turvautua

siihen »vitalististen indisioiden» valtavaan määrään, joka toisten

nykyisten vitalistien mukaan on elävässä luonnossa havaittavissa.

_Driesch_in opin käsittelystä jää siis positiiviseksi tulokseksi vain

huomio, että niinpiankuin vitalistit muodostavat itselleen edes

jonkinmoisia mielikuvia teleologisten faktoriensa olemuksesta, käy

näiden psykologinen luonne heti ilmeiseksi. Se ehkä voi lisätä

mielenkiintoa seuraavaa esitystä kohtaan, kun nyt vihdoin käymme

yrittämään vitalismin psykologista kumoamista.