tulkinta lienee katsottava liika karkeaksi[52]--_Liepmann_, eräs
vaikutusvaltaisen _Wernicke_n monista oppilaista, edustaa kaavamaista
psykologis-anatomista lokalisatioteoriaa--; toteennäytettynä voidaan
joka tapauksessa pitää, että jos lukemattomien hermosäikeiden
välittämät yhteydet liikuntohermojen--aivokuoren etumaisessa
keskipoimussa sijaitsevien--lähtökohtien ynnä muiden aivoalueiden
välillä fysiologisesti tai anatomisesti katkeavat, on siitä
seurauksena yksilön kykenemättömyys käyttämään asianomaisia
ruumiinjäseniä tahtonsa palvelukseen. Apraksiatapauksia on
_Liepmann_in jälkeen havaittu ja kuvailtu runsaasti. _A. Pick_in
tekemien havaintojen perusteella[53] täytyi motoorisen apraksian
lisäksi määritellä _ideatorinen apraksia_, jossa häiriö sijaitsee
korkeammalla psyykillisellä asteella, itse »liikekaavan»
(»Bewegungsformel», _Liepmann_) muodostumisessa, jonka avulla tajunta
kontrolloi liikuntojen tarkoituksenmukaista järjestystä; _v. Monakow_
eroittaa kokonaista kuusi eri apraksia-muotoa.[54]
Niin alkuasteillaan kuin puheenalaisten aivopatologisten ilmiöiden
yksityiskohtainen psykologinen ja fysiologinen erittely onkin, niin
rajoitetussa määrässä kuin nykyään voidaankin havaittujen _oireiden_
perustalla tehdä päätelmiä häiriintyneisiin _funktioihin_ ja niiden
aivolokalisatioon nähden, tulee ehkä aivopatologia lopuksi antamaan
ratkaisevat vastaukset niihinkin kysymyksiin, jotka _psykologille_
ovat tärkeimmät. Ennen kaikkea tulee aivopatologia nähdäkseni
empiirisesti ratkaisemaan vanhan metafyysillisen kiistakysymyksen
»ruumiin ja sielun» suhteesta.
Empiirinen vastaus kysymykseen: Minkälainen on tajunnan suhde
keskushermostoon? voi merkitä vain seuraavaa: on koetettava muodostaa
tästä suhteesta sellainen mielikuva, joka vähimmässä mahdollisessa
määrässä sisältää hypoteettisia aineksia, joka tarkasti ottaa varteen
ne viittaukset, mitä tähän saakka tunnettuihin tosiseikkoihin
sisältyy, mutta kaikin tavoin pidättyy väittämästä mitään siitä,
josta emme mitään tiedä.
Ja seuraavat ovat nähdäkseni tosiseikkain viittaukset: Ärsytykset
saapuvat aivokuoreen eri teitä, muokkautuvat ja hajaantuvat
lainmukaisella tavalla. Aivosolujen mikroskooppisessa maailmassa
tapahtuu valtava määrä tuntemattomia prosesseja, mutta kaikkiin
nähden pitää energian säilymisen laki paikkansa: liike-energiaa ei
missään häviä, vaan se joko siirtyy eteenpäin taikka kasaantuu
(kemialliseksi?) potentiaaliseksi energiaksi. Mitään sentapaista
yhtenäistä päätekohtaa, jonne kaikki »tulevat» kiihoitukset
keskittyisivät ja jossa »sielu» ottaisi ne vastaan, ei ole--yhtä
vähän kuin sellaista, mistä »sielu» virittäisi »menevät» kiihoitukset;
mikroskooppinen preparaatti näyttää äärettömän monikuteisen
säijeverkon, joka katkeamattomana yhdistää molemmat toisiinsa. Ja
niinkuin aivopatologia osoittaa, sisältyy tähän solujen ja säikeitten
labyrinttiin suuri määrä mitä hienoimpia fysiologisia apparaatteja,
joiden luku on vielä paljon suurempi kuin psykologiselta kannalta
voitaisiin edes aavistaa. Jos nyt tyydymme pelkästään toteamaan sen
empiirisen suhteen, minkä havaitsemme mainittujen apparaattien ja
tajunnan ilmiöiden kesken, täytyy meidän sanoa, että tajunnan ilmiöt
esiintyvät näiden apparaattien häiriintymättömän toiminnan
funktioina. Jokainen sielunilmiö on määrättyjen fysiologisten
mekanismien toiminnan vastine. Ja sensooriset ynnä ideatooriset
apparaatit liittyvät katkeamattomasti motoorisiin; joka kohdassaan,
aistiärsytyksestä lihasliikkeeseen saakka, on tajunprosessin
häiriintymätön kulku riippuvainen refleksikaareen kuuluvien eri
renkaiden, eri mekanismien, fysiologisesta ja anatomisesta eheydestä.
_Aivomekanismit tekevät kaiken_--se on tosiseikkojen viittaus.
Sanoista emme kiistele--jos joku tahtoo väittää, että
aistiärsytykset, sittenkuin ne ovat kulkeneet eriasteisten
fysiologisten mekanismien kautta ja saapuneet korkeimpiin
sensoorisiin keskuksiin, »vaikuttavat» »sieluun», joka reageeraa
näkö- j.n.e. havainnolla, niin on se hänelle sallittu, samoinkuin
hänen on lupa sanoa, että »sielu» »vaikuttaa» motoorisiin keskuksiin
lihasliikkeitä aiheuttaen. Mutta koska--kuten fysiologinen kokemus
osoittaa--»sielu» ei voi enentää eikä vähentää aivoissa piilevien
energiojen kokonaismäärää, ei tämä »vaikuttaminen» voi olla
samanlaista kuin fyysillisten ilmiöiden kesken, jolloin energiaa
siirtyy toisesta toiseen. Näin ollen täytyy kysyä, onko mitään
asiallista eroa, jos »vuorovaikutusteoriain» tavoin sanotaan, että
keskushermoston prosessit »vaikuttavat» »sieluun» ja päinvastoin
taikka jos parallelistisen teorian tavoin tyydytään vain toteamaan
niiden rinnakkaisuus.[55]
Aivan pintapuolista olisi väittää, että »vuorovaikutusteoria»
paremmin kuin »parallelismi» tulkitsisi tosiasiallista
tietoisuuttamme siitä, että ruumis on tahtomme hallittavana. Tässä
kohden ovat »vuorovaikutusteoria», jommoista esim. _Lotze_ edustaa,
ja »parallelismi» aivan samassa asemassa--sillä erolla vain, että
parallelistinen kaava on niin verrattomasti yksinkertaisempi. Koska,
kuten _Lotze_ sanoo, »tahdon luonne on vain elävässä tahtomisessa, ei
sinänsä sen samanaikaisessa toteuttamisessa»,[56] ei pelkästään se
seikka, _että me tahdomme_, millään tavoin selitä sitä, että meidän
onnistuu liikuttaa jäseniämme. »Oman valtansa täydellisyydellä tai
omasta virikkeestään ei mielenmuutos saa aikaan vastaavaa ruumiin
muutosta»,[57] vaan ainoastaan sikäli kuin »sielu» on »muiden
elementtien ohella kiedottu mekaanisten vuorovaikutusten
yhteyteen.»[58] Ja terävästi ivaa _Lotze_ sentapaisia triviaalisia
käsityksiä, kuin että aivoissa ovat motooristen hermojen lähtökohdat
levällään kuin sarja soittimia, joita sielu voisi mielinmäärin
kosketella: »vaikka tällainen klaviatuuri aina olisikin käsillä,
sielu ei pystyisi sillä soittamaan.»[59] Voidaanko se »mekaanisten
vuorovaikutusten yhteys», jossa tajunnan täytyy fysiologisten
prosessien kanssa olla voidakseen näihin vaikuttaa, mitenkään
käsittää sen yksinkertaisemmin kuin otaksumalla, että esim.
päätöstäni liikuttaa oikeaa kättä vastaa keskushermostossa prosessi,
joka vallitsevien fysiologisten yhteyksien perusteella itsestään
johtaa tarkoitettuun lihasliikkeeseen?
Mielestäni on sanottava, että jos sentapaista kriitillistä
»vuorovaikutusteoriaa» jommoista _Lotze_ myöhemmissä teoksissaan
edustaa, kehitellään ja oikaistaan aivofysiologian nyttemmin
paljastamain tosiseikkojen valossa, niin johdutaan käsitykseen, joka
asiallisesti tuskin poikkeaa kriitillisestä empiirisestä
»parallelismista». Nykyään tiedetään, ettei ole mitään puhtaasti
psyykillisiä, vaan ainoastaan psykofysiologisia tiloja, aivoissa ei
ole mitään sellaisia alueita, joita voitaisiin pitää »sielun»
erikoisena asemapaikkana, vaan sensooriset, ideatooriset ja
motooriset apparaatit liittyvät katkeamattomasti toisiinsa. »Sielu»
ei voi »vaikuttaa» keskushermostoon edes sillä »mekaanisella» tavalla
kuin _Lotze_ otaksui sikäli kuin tällainen vaikuttaminen sisältää
aivojen energian lisäämistä tai vähentämistä. Korkeintaan on lupa
otaksua, että kun jokin keskihakuinen kiihoitus keskushermostossa
aiheuttaa sarjan psykofyysillisiä prosesseja, niin tämän sarjan
fyysillinen osa on toisenlaatuinen kuin se olisi ilman psyykillistä
saattajaansa, että siis tajunnalla siinä merkityksessä on jokin
»vaikutus» keskushermostoon, että esim. tämän motooriset vastaukset
ovat toisenlaatuisia kuin kuin ne olisivat ilman tajuntaa. Energian
säilymisprinsiippi tässä tosin tuottaa vaikeuksia, koska nämä
tajunnan aiheuttamat muutokset eivät saa aiheuttaa mitään lisäyksiä
eikä vähennyksiä aivojen energiamäärässä. Kuten tunnettua, voidaan
tästä vaikeudesta kuitenkin selvitä useammallakin tavalla. Voidaan
tunnettujen tutkijain tavoin puhua »psyykillisestä energiasta», joka
on säilymisprinsiipin alainen, voidaan myöskin ajatella sentapaisia
fysikaalisia ilmiöitä, jolloin tapahtumisessa esiintyy muutoksia,
ilman että energiamäärä muuttuu, esim. kun liike-energia vaihtuu
potentiaaliseksi. Jos esim. ilmaan heitetty kivi pysähtyisi
korkeimpaan kohtaansa, ei sen sisältämä energia vähenisi, vaikka
esiintyisikin luonnon tavallisesta tapahtumisesta poikkeava ilmiö.
Jos tajunta »vaikuttaa» jotakin samantapaista, ei aivojen
energiamäärässä esiintyisi mitään muutoksia.[60] Tällainen
»vuorovaikutusteoria» saattaisi vedota myös siihen, että koska sen
edustaman käsityksen mukaan tajunta aiheuttaa keskushermostossa
muutoksia, niin käy kehitysopillisesti ymmärrettäväksi, mitä varten
tajuntaa yleensä on olemassa. Väitetään, että jos »parallelismi» on
oikeassa, niin ei voida ymmärtää, kuinka »olemassaolon taistelu» on
keskushermostossa kehittänyt tajuntaa, jolla kuitenkaan ei ole tässä
taistelussa mitään merkitystä, keskushermoston prosessit kun ilman
sitä tapahtuisivat täsmälleen samalla tavalla, organismin motooriset
reaktiot olisivat siis tarkalleen samanlaatuisia ilman tajuntaa kuin
sen kanssa. Ja hyvään tapaan kuuluu mainita historian suuria
tapahtumia ja henkilöitä, taiteentuotteita jne., jotka
»parallelismin» mukaan ovat puhtaasti fysiologisen mekanismin
tuotteita, ne kun olisivat olemassa vallan samanlaisina, jos tajuntaa
ei ollenkaan olisi.
Tällaiseen argumentoimiseen sisältyy kuitenkin samantapainen
loogillinen virhe kuin materialismin ihmettelyyn, miksi aistimuksia
ei voida selittää fysiologisista edellytyksistään: »sielu» ei voi
olla erikoinen kausaalinen tekijä ilmiömaailmassa, koska kaikki on
»sielua», s.o. tajunnantiloja.
Toiseksi, jos lähemmin tarkastellaan asiaa, ei myöskään kriitillisen
»vuorovaikutusteorian» kannalta, sikäli kuin se tahtoo olla
tosiseikkojen tulkkina, päästä mihinkään siitä, että kaikki eliöiden
motooriset reaktiot tavallaan ovat puhtaasti fysiologisen
kausaliteetin tuotteita. Esiintyköön vaan fysiologisissa prosesseissa
muutoksia senkautta, että niihin liittyy tajuntaa, jos mieli
kausaliteettiprinsiipin olla pätevä, täytyy näiden muutosten olla
lainmukaisia, s.o. fysiologinen prosessi muuttuu määrätyllä tavalla
riippuen siitä, minkälainen tajunilmiö sitä myötäseuraa, näiden
muutosten täytyy olla poikkeuksettomain lakien alaisia. Mutta
toisaalta taas on tajunilmiöiden itsensä esiintyminen tietenkin myös
lainmukainen, s.o. mikäli »sielu» ei ole muuttunut, herättää sama
keskihakuinen kiihoitus aina saman sieluntilan. Jos taas »sielussa»
on tapahtunut muutoksia, niin on keskushermostossa tapahtunut
vastaavia lainmukaisia muutoksia, koska kaikki sieluntapahtumat ovat
psykofyysillisiä. Ja »sielussa» tapahtuu yhtä vähän kuin
keskushermostossakaan mitään muutoksia ilman syytä, s.o. ei esiinny
mitään tajunnanilmiöitä ilman että edelläkäyvät tajunnanilmiöt
sisältävät niihin lainmukaisen aiheen; täten lopulta kaikki
tajunnanilmiöt lainmukaisesti johtavat takaisin keskihakuisiin taikka
keskushermostossa itsessään, tämän perityn laadun perusteella
virinneisiin kiihoituksiin.
Metafyysillisten kuvitelmain perusteella saattaa tietysti väittää,
että »sielutkin» ovat aiheiltaan erilaisia, niin että eri
keskushermostoissa samat kiihoitukset jo alunperin herättävät
erilaisia sieluntiloja ja senkautta myös erilaisia fysiologisia
prosesseja, taikka että »sielu» yksin voi muuttua, niin että samassa
keskushermostossa sama kiihoitus ei enää aiheutakaan samaa
sieluntilaa ja senkautta samaa fysiologista prosessia kuin ennen
»sielun» muutosta, mutta tällaisia kuvitelmia ei tarvitse ottaa
lukuun tässä, kun kiinnitämme huomiota vain sellaisiin
psykofyysillisiin teorioihin, jotka pohjaavat tosiseikkoihin ja
tahtovat olla niiden tulkkina. Tavalla, jonka ilmeisyys on
empiristille selvä, viittaavat tosiseikat siihen, että mikäli eri
yksilöiden erilaiset motooriset reaktiot eivät saa selitystään heidän
keskushermostonsa ja senkautta heidän »sielunsa» erilaisesta
menneisyydestä, aiheuttaa erilaisuuden viime kädessä »sielun»
erilainen peritty ruumiillinen alusta. Toisin sanoen, määrätyn
yksilön määrätyllä hetkellä tapahtuvat motooriset reaktiot ovat hänen
keskushermostonsa alkuperäisen aiheen ynnä sen kokeman menneisyyden
yhteistulos, s.o. viime kädessä puhtaasti fysiologisen kausaliteetin
ilmauksia.[61]
Myöskin tämäntapaisen kriitillisen »vuorovaikutusteorian» kannalta
voidaan siis konstruoida puhtaasti fysiologinen kausaalisarja,
jolloin tosin on huomattava, että eräät fysiologiset ilmiöt
tapahtuvat muusta luonnonkulusta poikkeavalla, mutta itsessään täysin
lain mukaisella tavalla. Fysiologin kannalta tällainen poikkeavaisuus
olisi täydellinen arvoitus, mutta ratkaisemattomia arvoituksiahan on
niin paljon; kuka voi selittää, miksi esim. määrättyjen aineiden
molekyylit sopivissa nesteissä saavat sellaisia uusia ja
arvoituksellisia ominaisuuksia, että nesteissä syntyy kiteitä?
Samalla tavoin täytyisi fysiologin tyytyä toteamaan, että
keskushermostossa eräät aineelliset hiukkaset saavat uusia,
arvoituksellisia, mutta itsessään täysin lainmukaisesti ilmeneviä
ominaisuuksia.
Näin ollen katson toteennäytetyksi, että nykyaikaisesti kriitillisen
»vuorovaikutusteorian» ja kriitillisen »parallelismin» välillä ei ole
mainittavaa asiallista eroa. Tällaista eroa ei voikaan olla, sikäli
kuin molemmat teoriat pyrkivät olemaan tosiasiain tulkkina; eiväthän
tosiasiat voi olla keskenään ristiriitaisia.
Merkillistä kyllä, on aivan viime vuosikymmeninä vielä esiintynyt
»vuorovaikutusteorioja», jotka sisältävät vahvoja metafyysillisiä
aineksia. Tässä kohden on ehkä syytä mainita vain, kuinka esim.
sellainen »vuorovaikutusteoria», jota _William James_ henkevään
tapaansa edustaa, kokonaan sivuuttaa kokemuksen rajapyykit niinhyvin
ulkoisen kuin sisäisen havainnon alalla. _James_in mukaan[62]
kehittyneempien eläinten keskushermosto on rakennettu suunnattoman
monimutkaisella tavalla, jotta siihen voisi mahdollisuuksina sisältyä
lukematon määrä motoorisia vastauksia mitä vähäpätöisimpiin tilanteen
piirteisiin. Mutta _James_ uskoo, että tällaisen laitteen
epäluotettavuus lisääntyy samassa määrässä kuin sen monimutkaisuus.
Tämän vuoksi tarvitaan tajuntaa »ohjaamaan keskushermostoa, joka on
tullut liian monimutkaiseksi voidakseen itse reguloida itsensä».
_James_in ajatus sisältää todellisuudessa hämmästyttävän
virheellisyyden. Juuri tällaista käsitystähän _Lotze_ pilkkaa kun hän
puhuu »klaviatuurista», jota sielu mielensä mukaan soittelee. Kuinka
ihmeessä voisi »tajuntamme» ohjata keskushermostoa? Valita sen
lukemattomista reaktiomahdollisuuksista sen, joka johtaa
tarkoitettuun tulokseen? Jos keskushermostomme on »epäluotettava»,
niin sehän saattaa merkitä vain, että siinä on taipumus esiintyä
sisäisiä häiriöitä, jotka tekevät sen toiminnan säännöttömäksi.
Kuinka voisi »tajuntamme» tätä estää? Ei ainakaan tahdontoimintojen
avulla! Tahtohan saattaa vaikuttaa vain kaikkein terveimmässä, siis
kaikkein lainmukaisimmin toimivassa keskushermostossa.
Schizofreniset, apraktiset y.m. häiriöt osoittavat, minkälaisen
kaoottisen piirteen tahdontoiminnat saavat, kun keskushermosto
todellakin muuttuu »epäluotettavaksi». Jos keskushermoston toimintaa
jokin »reguleeraa», niin tajunta se ei ole, se on varma; tajunta (=
keskushermosto) kyllä reguleeraa jotakin, nimittäin yksilön
_toimintaa_, mutta ei suinkaan itseänsä. Tällaisen käsityksen pohjana
näyttää olevan ajatuksen »lapsus».
* * * * *
Siis, kuten on osoitettu, mitään autonomista psyykillistä
kausaliteettia ei ole, vaan psyykilliset ilmiöt esiintyvät
fysiologisten prosessien erikoistapauksina--jolloin tosin olemme
jättäneet avoimeksi sen mahdollisuuden, että silloin kun psyykillisiä
ilmiöitä fysiologisessa kausaaliketjussa esiintyy (määrättyjen
muuttumattomasti vaikuttavien fysiologisten lakien nojalla), ei
niiden esiintyminen ole prosessin fyysillisen puolen muodostumiseen
nähden merkityksetön.[63] Näin ollen herää kysymys, jota tässä sopii
lyhyesti kosketella: Jos ei ole mitään autonomista psyykillistä
kausaliteettia, niin voiko myöskään olla olemassa mitään autonomista
psykologista tiedettä? Eikö psykologian lopullinen päämäärä ole
sulautua fysiologiaan? (kuten _Wundt_ kysyy.[64])
Tähän on vastattava seuraavaa.
Siinäkin tapauksessa että ne fysiologiset mekanismit, joiden
funktioina tajunnanilmiöt esiintyvät, olisivat yksityiskohtiaan
myöten tunnetut, pysyisi erikoisena empiirisenä tehtäväryhmänä kuvata
näiden mekanismien toiminta sikäli kuin se tajunnan verhossa
kuvastuu, varsinkin sikäli kuin se saa ilmauksensa normaalissa
tajunnassa. Aivan samassa asemassa on, kuten _O. Hertwig_ huomauttaa,
biologia fysikokemiaan nähden. Jos otaksutaan, että elämänilmiöiden
fysikaaliskemiallinen analyysi olisi viety perille saakka, jäisi
kuitenkin niiden fysikaalis-kemiallisten tapahtumain punoutuma, jotka
kokonaisuudessaan muodostavat elävän olennon, erikoisen empiirisen
kuvailun aiheeksi. Ja, jatkaa _Hertwig_ sattuvasti,[65] kemia
puolestaan, tuttuine analyyttisine ja synteettisine metodeineen, on
epäilemättä jäävä erikoiseksi atomien tieteeksi vielä senkin jälkeen,
kuin tulevaisuuden tiede käsittää, millä tavoin eripainoiset atomit
ja niiden yhtymislait johtuvat elektronien omituisuuksista. Tämä
aiheutuu siitä, että historiallisesti muodostuneet tieteet eivät
pohjaa vain teoreettisiin näkökohtiin, vaan ovat yhteydessä
määrättyjen käytöllisten tarpeiden kanssa.
Todellisuudessahan ei nyt ole mitään puhettakaan siitä, että
empiiriset erityistieteet voitaisiin deduktiivisesti kehitellä
perustieteistään, kemia elektroniteoriasta, biologia fysikokemiasta,
psykologia biologiasta (fysiologiasta). Päinvastoinhan asia on niin,
että mitä erikoisesti psykologiaan tulee, sen fysiologiset perusteet
ovat miltei terra incognita. Etupäässä puhtaasti _psykologisten_
häiriöiden perusteella täytyy meidän kausaaliprinsiipin vaatimuksesta
olettaa verrattoman hienosti toisiinsa punoutuvia, mutta
rakenteeltaan tuntemattomia fysiologisia aivokuoren mekanismeja.
Vasta _psykologisten_ säännönmukaisuuksien kautta saamme jotain
aavistusta keskushermoston fysiologisista laeista. Ne lukemattomat
fysiologiset teoriat, joita on laadittu sieluntoimintojen
aineellisesta alustasta, eivät--kuten varsinkin spiritualistiset
psykologit kernaasti huomauttavat--ole muuta kuin puhtaasti
psykologisten säännönmukaisuuksien projisioimista tälle fysiologisen
kartan valkealle täplälle. Eikä nykyään--kuten _Müller_ ja
_Pilzecker_ huomauttavat[66]--näytä olevan mitään mahdollisuuksia
anatoomisfysiologista tietä lähestyä tätä tuntematonta aluetta.
Tämä psykologian ja aivofysiologian omituinen suhde aiheuttaa
psykologisessa tutkimuksessa muutamia erikoisia piirteitä.
Jokaisen tieteen ylin pyrintö on koettaa »_selittää_» ilmiöpiirinsä.
Täydellinen selittäminen sisältäisi määrättyyn erikoistieteeseen
nähden, että sen ilmiöt ja lait voitaisiin käsittää lähinnä
yleisemmän tieteen lakien erikoistapauksiksi; silloin olisi
puheenalaisessa tieteessä saavutettu mahdollisimman suuri
yksinkertaisuus; kaikki sen ilmiöpiiriin sisältyvät erikoiset
faktorit olisi redusoitu toisten fundamentaalisten faktorien
kombinatioiksi.
Meillä tosin ei ole vähintäkään suoranaista tuntemusta
keskushermoston fysiologisista laeista. Mutta eräät psykologiset
ilmiöt--nimittäin assosiatio- ja reproduktio-ilmiöt--näyttävät
_fysiologisessa_ suhteessa olevan suhteellisesti yksinkertaisia, s.o.
niitä vastaavien keskushermoston prosessien anatoomiset ja
fysiologiset edellytykset ovat suhteellisesti harvalukuiset. Tästä
syystä saavat alkeelliset assosiatio- ja reproduktio-ilmiöt niin
erikoisen aseman psykologiassa. _Selittävä psykologia saa niistä
johtavat näkökohdat._ Jos kaikki sielunelämä voitaisiin käsittää
näiden ilmiöiden kutoutumiksi, olisi--siltä näyttää--päästy hyvin
pitkälle sielunelämän kausaalisessa, fysiologisessa selittämisessä.
Mutta koska fysiologiset tietomme keskushermostosta todellisuudessa
ovat niin minimaaliset, ei suinkaan ole varmaa, että assosiatio- ja
reproduktio-ilmiöiden tavanomainen fysiologinen tulkinta on oikea.
Näyttää kysymyksenalaiselta, ovatko nämä ilmiöt läheskään niin
helposti fysiologisesti selitettävissä kuin on luultu.
Tämä viimeksi esitetty näkökohta, että psykologia saattaa
fysiologialle ja senkautta yleiselle biologialle olla tärkeä
tiedonlähde, lisää sen tehtävän biologista merkitystä, johon nyt
ryhdymme: _koska sielunelämä on fysiologinen ilmiö_--kausaalisesti,
joskaan ei fenomenologisesti--_täytyy tälläkin alalla esiintyä
mekanismin ja vitalismin vastakohta._ Missä muodossa tämä vastakohta
psykologiassa esiintyy? _Voidaanko psykologiassa_--siis ainakin
yhdellä biologian alalla--_tämä kiistakysymys definitiivisellä
tavalla ratkaista?_
* * * * *
5. Nykyaikainen objektiivinen eläinpsykologia[67] kiinnittää
erinomaisen vähän huomiota vanhaan kiistakysymykseen, kuinka laajalta
luonnossa sielunelämää esiintynee, missä kohden eliöiden ylenevässä
sarjassa sen ensi merkit näyttäytynevät. Darwinismin vaikutuksesta,
joka mielellään näkee kuilun ihmisen ja muun luomakunnan välillä
kapenevan, olivat viime vuosisadan loppupuolella luonnontutkijat
taipuvaisia ulottamaan sielunelämän mahdollisimman laajalle, ja
tiedettiin kertoa paljon kauniita ja huvittavia asioita varsinkin
korkeampien eläinten ihmisenkaltaisesta älystä. Tämän vuosisadan
kuluessa eläinpsykologia on kulkenut tykkänään toisten tähtien alla.
Uuden suunnan äärimäisyysmiehet _Beer, Bethe_ ja _Uexküll_ julistivat
1899 eräässä kuuluisaksi tulleessa kirjoituksessa,[68] että »biologin
kannalta ei mitään eläinpsykologiaa ole olemassa». Tämä kanta johtui
osaksi mekanistisen periaatteen valtaanpääsystä biologiassa: myöskin
keskushermoston toiminta ynnä sen motooriset ilmaukset ovat
selitettävät puhtaasti aineellisen kausaliteetin avulla, osaksi
tietokriitillisestä harkinnasta: ei tahdottu väittää, ettei eläimillä
olisi »sielua», vaan ainoastaan, että »tästä kysymyksestä ei mikään
kokemus ole mahdollinen». »Koska toisenlainen psyyke kuin meidän
omamme on meille ehdottomasti suljettu kirja, emme voi eläinsielusta
mitään sanoa--emme voi mieleemme kuvailla sellaisia aistimuksia,
jotka vain kaukaisesti muistuttavat omiamme.»[69] Mutta näiden
äärimäisyysmiesten vaatimuksesta huolimatta, että eläimiä niiden
toiminnassakin tuli käsitellä »kemiallisina koneina»,[70] ei
eläinpsykologia nimenä ja tieteenä lakannut olemasta, vaan on rinnan
muun kokeellisen biologian ja psykologian kanssa herännyt
aavistamattoman virkeään eloon. Mutta tämä uusi eläinpsykologia on
kokonaan _objektiivinen_ tiede: sen esineenä on eläinten »käytös»
(»behaviour», mikä englantilainen nimitys sopivien vastineitten
puutteessa on kotiutunut muihinkin sivistyskieliin). Toisaalta
varsinaiset biologit, etunenässä syvällinen tutkija _H.S. Jennings_
ryhtyivät yksityiskohtaisesti, kokeellisia menettelytapoja hyväkseen
käyttäen, analysoimaan kaikkein alhaisimpienkin eläinyksilöiden
(ameebojenkin) jokapäiväistä elämää.[71] Toisaalta varsinaiset
psykologit, etunenässä _Thorndike_ älykkäästi keksittyjen laitteiden
(»eksytyslaatikkojen», »labyrinttien» y.m.) avulla ryhtyivät
kokeellisesti tutkimaan korkeampien luurankoisten (apinoiden,
kissojen, kananpoikasten) »älyä». Suuri joukko tutkijoita ja suuri
joukko eri menettelytapoja[72] on ollut tätä uutta tieteenhaaraa
rakentamassa.
Keskushermoston toimintoina, sen motooristen ilmauksien perusteella,
on »muisti» ja »äly» objektiivisesti todettavissa yhtä hyvin kuin
selkäydinrefleksit taikka kasvin »tropismit». Se seikka, että näitä
eläinten korkeampia toimintoja todennäköisesti myötäseuraa
psyykillisiä tiloja, tekee ne meille erikoisen mieltäkiinnittäviksi--
siksihän eroitammekin ne tavallisista reflekseistä erikoiseksi
ryhmäksi--, mutta mikään havaintotulosten subjektiivinen tulkinta
oman sielunelämämme valossa ei tietenkään saa tulla kysymykseen.
Muisti, s.o. kokemuksesta oppiminen näyttäytyy ensi kerran _selvästi_
äyriäisissä. Esimerkkejä saattaa mainita _Spaulding_in (1904) ja _A.
Drzewina_n (1908) kokeet.[73] Kumpikin kokeili erakkokravuilla.
Edellinen asetti akvariumiin määrättyyn kohtaan kuolleen kalan verhon
alle. Hajuaistinsa opastamina lähtivät äyriäiset etsimään kalaa ja
vähitellen _oppivat_ ne yhä nopeammin menemään suoraan verhon luo
niinpiankuin se pantiin paikoilleen. Kolmantenatoista päivänä voitiin
kala jättää kokonaan pois. _Verhon näkökuvan ja ruuan_ »mielikuvan»
_välillä syntyneen assosiation_ vaikutuksesta äyriäiset nytkin viiden
minuutin kuluessa kerääntyivät verhon alle, jolloin vasta niille
annettiin kala. _A. Drzewina_ taas käytti seuraavaa menettelytapaa.
Erakkokravut kuten tunnettu asustavat kotilonkuorissa. Äyriäisiltä
riistettiin niiden kuoret ja akvariumiin pantiin toisia kuoria, jotka
oli kiinteästi tukittu korkilla. Eläimet kävivät innokkaasti näiden
kimppuun ja koettivat riistää korkkia niiden suusta. Mutta vähitellen
ne »oppivat» että yritys oli turha: viikon kuluttua ei vedenpinnalla
enää ollut korkinsiruja. Kotiloiden näkökuva siis nyt heti viritti
ehkäisymekanismin, joka sai eläimet luopumaan turhaksi
näyttäytyneestä ponnistuksesta.
Tämän »assosiatiivisen oppimisen» biologinen merkitys on ilmeinen--
eläinhän senkautta tarkoituksenmukaisella tavalla reagoi
»representatiivisiin ärsykkeisiin», joilla vasta seuraustensa kautta
on sille vitaalista arvoa--, eikä kaipaa enempää todistelua.
Mutta eläinmaailmassakaan eivät korkeamman sielunelämän merkit
rajoitu ensi asteen assosiatio- ynnä reproduktiotoimintaan, »älyä»
huomataan jo ainakin aiheissaan.
Jokainen älyntoiminta on psykofysiologinen _prosessi_, ja sellaisena
sen syy on haettava edelläkäyvistä psykofysiologisista
_prosesseista_--sitä näyttää kausaaliprinsiippi vaativan. Sen
mukaisesti täytyisi meidän olettaa, että kun ihminen tai eläin
ajattelee jonkun määrätyssä tilanteessa tarkoituksenmukaisen
ajatuksen, tällä tilanteella on jokin tajuttu piirre, joka
keskushermoston fysiologisten lakien perusteella herättää eloon tämän
ajatuksen. S.o. assosiatio- ja reproduktiomekaniikan täytyisi
_jossain_ muodossa olla kaikkein korkeimmankin mielikuvitus- ja
älyntoiminnan selitysperuste.
Yksinkertaisin muoto älyntoimintaa on sellainen, jolloin määrätty
tarkoituksenmukainen menettelytapa, joka kerran on sattuman kautta
keksitty ja painunut muistiin, reprodusoituu tilanteessa, joka on
ainoastaan _jossakin määrin samanlainen_ kuin alkuperäinen. Saattaa
hyvin kuvailla, että apina, jolta kerran on pudonnut hedelmäsaalis
puusta maahan, mistä se taas on löytynyt, toisella kerralla tahallaan
pudottaa epämukavan taakan edellään maahan. Vähemmän välitöntä
yhtäläisyyttä ja senmukaisesti korkeampi älyntoiminta on kysymyksessä
silloin, kun apina, jonka päähän kerran putoava pähkinä on kipeästi
iskenyt, puusta heittää maassa olevaa vihollistaan pähkinällä.
Tällä tavoin siis »äly» näyttää olevan keräymä määrätyissä
tilanteissa tarkoituksenmukaisia menettelytapoja. Jokainen spesifinen
tilanne vaatii oman spesifisen menettelytapansa, joka oman
_erikoisen_ kokemuksen kautta on kerran opittu, ja jota senjälkeen
voidaan milloin ahtaammalla, milloin laveammalla alalla, harvemmin
tai useammin käyttää. Joka tapauksessa nämä eri menettelytavat eli
älyntoiminnat perustuvat _toisistaan erillisiin reproduktioihin_:
mitään _yhtenäistä_ kykyä, »älyä», ei ole olemassa, »äly» on vain
eräiden prosessien _summa_.
Muilla biologian aloilla tavataan valtava määrä täydellisesti
analogisia ilmiöitä. Jos jokin eläin tai kasvi kestävään kylmyyteen
reagoi paksummalla karvapeitteellä, tarvitaan siihen erikoinen
prosessi, joka tykkänään poikkeaa siitä, millä tavoin eliö suojelee
itseänsä esim. kuivuutta vastaan. Mekanisti sanoo, että kummassakin
tapauksessa tulee kysymykseen spesifinen, olemassaolon taistelussa
_erikseen_ kehittynyt (perinnöllinen) mekanismi. Kun jokin eliö on
immuuni eli vastaanottamaton myrkytystä kohtaan, johonka muut sen
kaltaiset sortuvat, johtuu se esim. siitä, että se pystyy,
aikaisemmin läpikäymänsä taudin johdosta, tuottamaan ne erikoiset
»antitoksiinit», jotka tekevät tämän myrkyn tehottomaksi. Mutta sama
eliö saattaa sortua toiseen myrkkyyn: mitään _yleistä_ immuniteettia
ei ole. Mithridateen täytyi _erikseen_ totuttautua kaikkiin
myrkkyihin, jotta hän voisi olla varma siitä, ettei mikään niistä
häneen pystyisi.
Tähän katsoen saattoi tunnettu fysiologi _Pflüger_ eräässä
kuuluisaksi tulleessa tutkielmassa[74] verrata eliöitä
»soittorasioihin, jotka pystyvät soittamaan tuhansia taikka
miljooneja säveliä, mitkä ovat suunnitellut ja viritetyt miljooneja
elämän kuluessa mahdollisesti esiintyviä tarpeita silmälläpitäen». Ja
hän lisää: »Millä tavoin tämä teleologinen mekaniikka on syntynyt, se
jää yhdeksi korkeimmista ja hämärimmistä kysymyksistä.»
Nykyaikainen biologia nimittää eliöiden »_itseregulatioiksi_»
»sellaisia eliöiden reaktioita muutoksia aiheuttavia, säilymiskykyä
vähentäviä vaikutteita kohtaan, jotka vähentävät taikka poistavat
muutoksen ja siten taas korottavat taikka entisestään vielä lisäävät
säilymiskykyä tai jotka heikentävät muuttavan vaikutuksen. Lyhyemmin
sanoen ovat ne sellaisia eliöiden reaktioita, jotka uudelleen
korottavat säilymiskykyä taikka estävät sen vähenemisen.»[75]
On selvää, että mekanismi ja vitalismi käsittävät »itseregulatiot»
päinvastaisella tavalla. Mekanistisen käsityksen mukaan jokainen
spesifinen itseregulatio edellyttää spesifisen mekanismin ja kun
jokin eliö ei pysty »mukautumaan» johonkin määrättyyn uuteen
tilanteeseen, vaan menee perikatoon, johtuu se siitä, että se ei
omista--joko perittyä taikka yksilökehityksen kuluessa hankittua--
erikoista mekanismia, joka poistaisi uuden tilanteen aiheuttaman
häiriön. Sentähden on mekanistisen käsityksen mukaan myöskin jokaisen
spesifisen regulatioilmiön erikoinen synty ja kehitys luonnollisesti
myös erikseen tutkittava.
(Saanen tässä huomauttaa, että jo ennenkuin tieteellisen psykologian
biologinen perusta oli minulle selvinnyt, asetin korkeampien
sielunilmiöiden erittelyyn nähden aivan samanlaisen työohjelman kuin
yllämainittu, nykyisessä biologiassa vallitseva on. Huomautin, ettei
ole pyrittävä analysoimaan »ymmärrystä», »tahtoa» j.n.e. yleensä,
vaan koetettava päästä perille niistä lukemattomista
tarkoituksenmukaisista sisäisistä menettelytavoista _kustakin
erikseen_, joista nämä kompleksit toiminnat on kokoonpantu. Myöhemmin
nimitin näitä puhtaasti psyykillisellä alalla ilmeneviä
itseregulatioita »ideatoorisiksi koordinatioiksi».[76])
Vitalistisen käsityksen mukaan luonnollisesti eliöiden itseregulatio
ei ole mikään toisistaan erillisten ja toisistaan riippumatta
kehittyneiden mekanismien summa, vaan orgaanisessa maailmassa
vaikuttavan yhtenäisen »primäärisen tarkoituksenmukaisuuden» eli
»tarkoitushakuisuuden» (»Zielstrebigkeit») ilmaus. Eri tapauksissa,
kulloinkin vallitsevan tarpeen mukaisesti, tämä itsessään yhtenäinen
tarkoitushakuisuus luonnollisesti on pakoitettu käyttämään eri teitä
eli keinoja, saavuttaakseen tuloksen, eliön säilymisen. Sikäli kuin
tutkimus rajoittuu pelkästään näiden luonnon eri tapauksissa
käyttämien erilaisten menettelytapojen selvittelemiseen, voivat
mekanismi ja vitalismi käydä käsi kädessä--eihän nykyajalla mikään
suunta voine langeta siihen virheeseen, josta _Lotze_ soimasi oman
aikansa vitalismia, tämä kun näytti uskovan, »että tarkoituksen
esitys voi olla mahdollinen osoittamatta samalla sitä kausaalista
instrumentaatiota, jolla tämä tarkoitus on toteutettu».[77]
Kuitenkin herättää huomiota, että sellainenkin jyrkkä mekanisti kuin
_W. Roux_ ei puhu itseregulatiosta pelkästään kiinteiden mekanismien
_summana, vaan_ kykynä (»ein charakteristisches... _Vermögen_ aller
Lebewesen»). Todellisuudessa _Roux_ ei hyväksykään _Pflüger_in
yllämainittua vertauskuvaa, jonka mukaan eliöt ovat äärettömän
monimutkaisia »soittorasioita». »Eliöt oppivat joka päivä uusia
säveliä.»[78] Tämä johtuu siitä, että kaikissa nykyisin tavattavissa
eliöissä esiintyy eräitä luonteeltaan aivan yleisiä itseregulatioita,
jotka tulevat käytäntöön melkein jokaisessa elämän tilanteessa ja
joiden pohjalla pääsee kehittymään uusia spesifisiä mekanismeja. _W.
Roux_ on itse etevällä tavalla analysoinut erästä kaikkein
yleisimmistä tällaisista itseregulatioista, osoittamalla, mitenkä
kaikella elävällä kudoksella on se ominaisuus, että se oman
toimintansa kautta uudelleen synnyttää itsensä ja toimettomuuden
kautta pyrkii häviämään. On esim. tunnettua, että lihas käytännön
kautta vahvistuu. Aikaisempi käsitys, että tämä yksinkertaisesti
johtuu lisääntyneestä verentulvasta, ei pidä paikkaansa. Niin
yksinkertainen ei asia ole. Jokaisella kudoksella on se ominaisuus,
että se kiihoittuneella assimilatiolla vastaa oman toimintansa
sisältämään funktionaaliseen ärsykkeeseen. Täten eivät vain lihakset
käytännön kautta tarkoituksenmukaisesti vahvistu, vaan esim.
verisuonien haarautumat kasvavat saman kudosominaisuuden
vaikutuksesta tarkalleen niiden läpi syöksyvän verisuihkun
muotoisiksi ja kiinikasvava murtunut luu, jonka painosuhteet ovat
entisestään poikkeavat, mukautuu näihin uusiin olosuhteisiin, niin
että sen vahvimmat osat pian taas tavataan juuri siellä, missä paine
on suurin. Täten tämä »funktionaalisten ärsykkeiden troofillinen
vaikutus» _välittömästi tuottaa mitä korkeimmassa määrässä
tarkoituksenmukaisia ilmiöitä_, senkautta kun eliö tulee rakennetuksi
niin kuin olisi täydellinen insinööritaito sen suunnitellut:
vähimmällä mahdollisella aineksen kulutuksella suurin mahdollinen
efekti.[79]
Mutta yleisestä luonteestaan huolimatta on tietenkin tämä
itseregulatio niinkuin muutkin kerran syntynyt ja kehittynyt: eliön
säilymiskykyä verrattomasti lisäävien ominaisuuksiensa perusteella on
lukemattomien muiden kudoslajien joukosta juuri tämä funktionaaliseen
ärsykkeeseensä troofillisesti reageeraava kudoslaji vähitellen
päässyt yksinvaltiaaksi--niin ajattelee _Roux_ sen darwinistisen
synnyn.
Asianmukaista on mainita tässä eräs toinenkin luonteeltaan yleinen,
kaikkialla orgaanisessa maailmassa tavattava itseregulatio.
Tunnettu amerikalainen eläinpsykologi _Lloyd Morgan_ lienee ensinnä
kehitellyt »trial and error»-menetelmän käsitteen: varsinkin
korkeampien eläinten käytöksessä on selvästi havaittavissa, että ne
pyrkivät vapautumaan häiritsevästä ärsykkeestä, levottomuutta
herättävästä tilanteesta jne. senkautta, että ne _koettelevat_
kaikkia mahdollisia eri menettelytapoja, kunnes löytyy sellainen joka
vie perille tai kunnes niiden voima ehtyy. _H.S. Jennings_ on nyt
huomiota herättäneissä tutkimuksissaan selvästi osoittanut, mitenkä
kaikkein alhaisimmatkin yksisoluiset eläimet noudattavat aivan samaa
menettelytapaa. Kun esim. uiva yksisoluinen infusoori Paramaecium
joutuu jollakin hapolla myrkytettyyn vyöhykkeeseen altaassaan, tulee
se »levottomaksi» vallan kuin jokin korkeampi eläin ja »koettelee»
kaikkia mahdollisia liikkumasuuntia; niinkauan kuin häiritsevä ärsyke
kestää, jatkuu tämä koetteleminen. _Jennings_ uskoo, että tämä
häiritsevien ärsykkeiden aiheuttama behaviourin muutos kaikkein
alhaisimmilla asteillaan _ei_ perustu mihinkään erikoiseen
regulatiomekanismiin. »Me tiedämme, että eliö on mitä
erilaatuisimpien tapahtumien näyttämönä, joihin sisältyy määrätty
energia. Jos jokin häiritsee näitä tapahtumia, virtaa energia toisiin
kanaviin ja käytös muuttuu.»[80] »Niinkauan kuin vahingollinen
vaikutus jatkuu, tapahtuu myös jatkuvia muutoksia eliön
käytöksessä.»[81] Jos maallikon on sallittu tällaisessa asiassa
lausua mitään mielipidettä, niin tuntuu minusta uskomattomalta, että
asia todellakin olisi näin yksinkertainen, että kolloidien
fysikokemiasta välittömästi johtuisi ilmiö, joka on mitä korkeimmassa
määrässä tarkoituksenmukainen niistä kokoonpannun eliön säilymiselle.
Eiköhän siinä panna »sattuman» tiliin liikoja? Oli tämän asian laita
kuinka tahansa, joka tapauksessa on selvä, että »trial and error»
korkeammissa eliöissä perustuu erikoiseen itseregulatioon. Tunnettu
fysiologi _Fr. Goltz_ tutki jo v. 1869 aivottomaksi tehdyn sammakon
motoorisissa ilmauksissa havaittavia itseregulatioita (hän käytti jo
nimitystäkin »Selbstregulation»). Hän huomauttaa esim., millä
tarkoituksenmukaisella tavalla tällainen sammakko menettelee, kun
neulalla yhä uudelleen ärsytetään sen silmän sarveiskalvoa.
Ensimäinen vastausreaktio on silmäluomen sulkeminen. Jatkettuun
silmän ärsytykseen vastaa eläin lyömällä neulan pois samanpuolisella
etujalalla. Yhä jatkettu ja intensiivisempi pahoinpitely saa sammakon
kääntämään päänsä ja yläruumiinsa päinvastaiselle puolelle ja ellei
tämäkään auta, niin eläin vihdoin siirtyy pois paikaltaan.
Reaktiojärjestys on tavallisesti juuri tämä.[82] Ilmeisesti on
tällaisessa tapauksessa asianlaita sama kuin _Jennings_in
analysoimassa kuuluisassa Stentor-tapauksessa--tästä »älykkäästä»
alkueläimestä tulee vielä puhe--: jokainen uusi reaktio edellyttää
paitsi ärsykettä itseään edelläkäyneen tuloksettoman reaktion; eliön
sisäinen energia ei siis suinkaan umpimähkään »virtaa» mihinkä
»kanaviin» tahansa, vaan tämä »virtailu» tapahtuu täysin
tarkoituksenmukaisella, s.o. yhä tehokkaammalla tavalla.
Verrattoman mielenkiintoisella tavalla sovelluttaa _Jennings_ »trial
and error» näkökohdan m.m. myöskin ruuansulatushäiriöihin. _Pawlow_in
tutkimuksista[83] tiedetään, kuinka esim. koiran mahasylkirauhanen
vähitellen mukautuu tärkkelyksen sulattamiseen, kun koiraa jatkuvasti
syötetään leivällä. Voidaan otaksua, että ruuansulatusrauhaset
uudenlaisen ravinnon aiheuttaman häiriön esiintyessä »koettelevat»
kaikkia mahdollisuuksiaan, jolloin rauhanen rupeaa pysyvästi
työskentelemään sillä tavalla, joka sulattaa ruuan ja senkautta
poistaa häiriön.
Tämän kautta, että kaikki elävät solut vahingollisiin ärsykkeisiin
vastaavat niiden käytettävissä olevilla aste asteelta yhä
radikaalisemmilla reaktiotavoilla, saa koko eliön toiminta
»_älykkään_» leiman. Tunnettu on _Otto Liebmann_in paradoksi[84] että
jos psykofyysillinen parallelismi on oikeassa, täytyy aivojen olla
»automaton materiale logicum», s.o. aivo-molekyylien täytyy
tanssissaan noudattaa logiikan lakeja, koska niitä vastaava
ajatusprosessi näitä noudattaa--mitä paradoksia spiritualistiset
psykologit mielihyvällä ovat käyttäneet aseena parallelismia vastaan--
; viimeksi puheenaolleet organismin yleiset itseregulatiot
osoittavat, että elävän aineen toiminta erikoisten mekanismien kautta
todellakin on muodostunut erinomaisen »älykkääksi» ja siinä
merkityksessä »loogilliseksi».
Tietoinen psyykillinen »äly» ei olekaan mitään muuta kuin
erikoistapaus tätä eliön yleistä ominaisuutta. _Ihmisen tietoinen
»järki» on vain erikoistunut ala hänen ruumiinsa yleistä »järkeä»_--
se on mekanistisen ajatustavan lopputulos.
Mutta samoinkuin somaattisten itseregulatioiden alalla
erikoistuneiden regulatiomekanismien lisäksi tavataan eräitä yleisiä
regulatioita--jotka oikeuttavat puhumaan suhteellisesta yleisestä
regulatio»kyvystä»--samoin on laita psyykillisten regulatioiden
alalla. Meidän täytyy siis vastaavalla tavalla oikaista aikaisempaa
väitettä, että »äly» on erillisten reproduktioiden summa.
Älyntoiminnankin alalla havaitaan eräitä yleisiä tarkoituksenmukaisia
menettelytapoja, jotka soveltuvat lukemattomiin mitä erilaisimpiin
tilanteisiin.
Mainittakoon tässä vain yksi sellainen: oikean menettelytavan
tahallinen »hakeminen». Alkuperäinen aste on tietenkin se, että eläin
tai ihminen tilanteessa, jossa jokin määrätty ulkoinen tai sisäinen
»tehtävä» on ratkaistavana, koettelee niitä menettelytapoja, joita
sen tahdoton reproduktiomekanismi sen mieleen sattumalta johdattaa.
Ainakin ihmisen toiminnassa huomaamme kuitenkin joka askeleella, että
milloin vähänkin vakavampi vaikeus esiintyy, ryhtyy hän _hakemaan_
oikeata menettelytapaa. Mainittu »hakeminen» ei tietenkään ole muuta
kuin korostettua reproduktiotoimintaa, senkautta luodaan erikoisen
edullisia viriämismahdollisuuksia tarkoituksenmukaisille
reproduktioille.
Mutta tämänkin yleisen regulation pohjana on määrätty kokemus: se
että yksilö yleensä sattumalta löytää tarkoituksenmukaisia
menettelytapoja; »hakemisen» edellytyksenä on tämän »löytämisen»
nimenomainen huomaaminen.[85]
Valaistaksemme edelläesitettyjä abstraktisia näkökohtia konkreettisen
tapauksen avulla ajatelkaamme esim. koululaista, joka ahertaa
matemaattisen tehtävän kimpussa. Hänen reproduktiokoneistonsa tuo
hänen mieleensä suuren joukon sääntöjä ja kaavoja, joita häntä on
opetettu tämänkaltaisissa tapauksissa käyttämään. Niitä koetellaan ja
hyljätään. Seuraa uudistettua »huomion keskitystä», uutta
»hakemista»--yleisiä tarkoituksenmukaisia menettelytapoja, jotka
koululainen vaivaloisen kasvatuksen ja kokemuksen kautta on oppinut.
Ja jokaiseen yksityiseen »koetteluun» sisältyy samanlaisia, mutta
erikoisempia tarkoituksenmukaisia menettelytapoja: esim. erikoisia
vähitellen kehittyneitä, erinomaisen merkityksellisiä
mieleenpainamismenettelyjä, niitä ketjumaisesti toisiinsa liittyviä
»ideatoorisia koordinatioita», joista loogillinen päättely on
kokoonpantu, j.n.e., kunnes ratkaisu löydetään.
Joka tapauksessa: älyntoiminnat, nämä yleisemmät tai erikoisemmat
psyykilliset itseregulatiot, jotka viime kädessä kaikki juontavat
juurensa määrätyistä yksityisistä kokemuksista, ovat
psykofysiologisina _prosesseina_ kukin sen edelläkäyneen _prosessin_
kausaalinen seuraus. Se että määrätty älyntoiminta viriää juuri
määrätyssä tilanteessa saa selityksensä siitä, että se
psykofysiologisessa mekanismissa on ketjuuntunut juuri tähän
tilanteeseen (tai johonkin sen tajuttuun piirteeseen).
Ilmeistä on samalla, että tämä psykofysiologinen mekanismi osittain
toimii _tajuttomasti_. Tuonnempana tulee aihetta esittää näytteitä
tästä tunnetusta seikasta.
* * * * *
Tällainen olisi siis mekanistinen käsitys sielunelämästä. Se on joka
kohdassaan analoginen mekanistisen biologian kanssa. Niinpä lieneekin
tarkkaava lukija myöskin jo huomannut, minkänäköisen täytyy
_vitalismin_ olla _psykologian alalla_.
»_Kykypsykologia_» on vitalismi psykologiassa. Ymmärtääksemme mitä se
sisältää, tarvitsee meidän vain kehitellä vitalismin psykologisia
analogioja.[86]
Samoin kuin biologisen vitalismin mukaan eliöiden itseregulatio on
niissä vaikuttavan yhtenäisen tarkoitushakuisuuden ilmaus, samoin
psykologinen vitalismi käsittää psyykilliset regulatiot yhtenäisten
_kykyjen_ »mielikuvituksen», »älyn» jne. ilmauksiksi. Samoin kuin
biologinen vitalismi kieltää, että eliöissä mekanistinen
kausaliteetti olisi yksinvaltias, s.o. että niissä esiintyvät
aineelliset tapahtumat _kokonaan_ määräisivät kulloinkin seuraavan
hetken tapahtumat, samoin psykologinen vitalismi kieltää, että
sielunelämässä kukin prosessi olisi yksinomaan seuraus
edelläkäyneistä psykofysiologisista prosesseista.
Jo johdannossa osoitettiin, ettei vitalismi suinkaan sodi
kausaaliprinsiippiä vastaan--se vaan väittää, että eliöissä vaikuttaa
_muitakin kuin vain mekanistisia syitä_, s.o. sellaisia, jotka
poikkeavat epäorgaanisessa luonnossa esiintyvistä, mutta eivät
välttämättä myöskään ole psyykillisiä. Vastaavalla tavalla ei
myöskään psykologinen vitalismi ole ristiriidassa kausaaliprinsiipin
kanssa, kun se kieltäen assosiatio- ja reproduktiomekanismin
yksinvaltiuden sielunelämässä arvelee, että sieluntoimintojen ei
tarvitse olla pelkästään niiden edellä käyneiden psykofysiologisten
prosessien seuraus. Jokainen prosessi on tietenkin määrättyjen syiden
seuraus, mutta näiden syiden joukossa voi olla muitakin kuin
psyykillisiä ja fysiologisia _prosesseja_, nim. konstantisti
vaikuttavia »_kykyjä_».
Kun siis aikaisemmin sanottiin: »Jokainen älyntoiminto on
psykofysiologinen prosessi, ja sellaisena sen syy on haettava
edelläkäyvistä psykofysiologisista _prosesseista_--sitä näyttää
kausaaliprinsiippi vaativan», niin tässä tosiaankin on kysymys
pelkästään »näyttämisestä», todellisuudessa ei kausaaliprinsiippi
sitä vaadi.
Psykologisen vitalismin täytyy samoinkuin biologisenkin noudattaa
eräitä tieteellisen metodiikan vaatimuksia. Ennenkaikkea täytyy sen
noudattaa _säästäväisyysprinsiippiä_ olettamuksia tehdessään, s.o.
toisaalta tehdä näitä ainoastaan tosiseikkojen vaatimassa määrässä,
toisaalta formuloida ne mahdollisimman yksinkertaisesti. Näin
menettelee kriitillinen vitalisti, kun hän toisaalta vetoaa
vitalistiseen faktoriinsa ainoastaan silloin, kun hänen nähdäkseen
mekanistinen kausaliteetti todistettavasti osoittautuu
riittämättömäksi (»Entelekhian tiliin viedään vain minimimäärä
suorituksia»[87]), toisaalta käsittää tämän faktorin vaikutustavan
mahdollisimman yksinkertaiseksi: _se on täydellinen ja muuttumaton_.
S.o. kun mainittu tekijä saa rajoituksitta vaikuttaa, tuottaa se
_täydellistä_ tarkoituksenmukaisuutta ja jokaisessa energeettisessä--
siis aineellisesti määrätyllä tavalla rajoitetussa--tilanteessa
toimii se tavalla, joka _eniten_ lähestyy tätä täydellistä
vaikutusmuotoa. Se siis toimii _samassa_ tilanteessa aina _samalla_
tavalla. Tästä seuraa m.m., että kun esim. eläinten toiminta käy
vähemmän tarkoituksenmukaiseksi kun niiltä on poistettu korkeimmat
aivo-osat, niin ei siihen ole syynä, että alempiin aivo-osiin olisi
esim. liittynyt »alempi» vitalistinen faktori, sillä »jossakin
yksilössä vaikuttava motorinen entelekhia voi aina olla vain _yksi ja
sama_, ja näin ollen tulee riippumaan ainoastaan _organisaation
alkeellisesta tilasta_, että tämä entelekhia voidaan aloittaa
huonommin alemmilla kuin korkeammilla aivojen osilla.»[88] Siis,
vitalistinen faktori itse vaikuttaa aina »täydellisesti», ja kun sen
ilmaukset ovat puutteellisia, johtuu tämä aineen vastustuksesta. Sen
vaikutustavan muuttumattomuudesta taas johtuu, että kun esim.
määrätyn eliön havaitaan jossakin tapauksessa vuorotellen käyttävän
kolmea eri regulatiotapaa, meidän täytyy olettaa että energeettinen
konstellatio _ei_ näissä kolmessa tapauksessa ole vallan samanlainen,
s.o. että samat aineelliset edellytykset aina aiheuttavat täsmälleen
saman vitalistisen tapahtumisen.[89]
Ainoastaan sellainen psykologinen vitalismi, joka noudattaa näitä
samoja tieteellisen metodiikan sääntöjä, ansaitsee tieteellisessä
katsannossa jotain huomiota. Sellaisen vitalismin täytyy »kyvyistä»
olettaa, että ne toimivat täydellisellä ja muuttumattomalla tavalla,
että nämä _»kyvyt» itse_ eivät koskaan ole toisessa yksilössä sen
heikompia kuin toisessa, koska aina kun »kyvyissä» esiintyy jotain
näennäistä eroa, tämä voidaan lukea asianomaisen aivofysiologisen
mekanismin tiliin. Tästä johtuu että myöskin kriitillisen
psykologisen vitalismin kannalta sielunilmiöt ovat fysiologisen
mekanismin »funktioita»; kun toisessa sielunelämässä ilmenee vähemmän
»älyä», »mielikuvitusta» j.n.e. kuin toisessa, on se
yksinkertaisimman ja senvuoksi tieteellisesti välttämättömän
olettamuksen mukaan seuraus siitä, että toisessa sielunelämässä
»kyvyn» itsessään täydellisen vaikuttamisen tiellä on suurempia
esteitä kuin toisessa.
Mutta vielä toisessakin merkityksessä täytyy psykologisen vitalismin
kannalta psyykillisen, _s.o. tajunprosesseissa ilmenevän_
kausaliteetin olla aivofysiologisen kausaliteetin johdannaisilmiö.
Yksinkertaisimman ja senvuoksi taaskin tieteellisesti välttämättömän
olettamuksen mukaan se vitalistinen faktori, joka assosiatio- ja
reproduktiomekanismin yläpuolella valliten synnyttää sielunelämän
tarkoituksenmukaiset ilmiöt, on _sama_ joka kontrolloi ruumiin,
eritoten aivojen mekanistista tapahtumista, ohjaten tätä
tarkoituksenmukaisella tavalla. Vitalistisen psykologian mukaan siis
sielunelämä on aivojen fysiologisen kausaliteetin ilmaus, mutta
silloinpa tämä fysiologinen kausaliteetti ei enää olekaan puhtaasti
mekanistista, vaan sisältää vitalistisen faktorin.
Jyrkästi täytyy sensijaan asettua sellaista käsitystä vastaan, että
meidän psyykemme sanan empiirisessä merkityksessä, s.o. meidän
tajunsisältömme, olisi se vitalistinen faktori, joka kontrolloi
aivojen mekanistista kausaliteettia. Tällainen käsitys sisältää juuri
sen »vuorovaikutusteorian» naivin muodon, jota _Lotze_ aikanaan
ivasi. Kuten tulee esitettäväksi, on _Driesch_ siihen taipuvainen,
ilman että hän kuitenkaan on tässäkään kohdassa kehitellyt
ajatuksensa täyteen selvyyteen.
(Edellä käyttämääni menettelytapaa vastaan huomautetaan kenties, että
menettelen väärin, kun jo edeltäpäin mielivaltaisella tavalla
mestaroin tosiasiallisesti esiintyneitä vaihtopuolia siinä
kiistakysymyksessä, joka tässä on asetettu ratkaistavaksi. Tämä moite
olisi oikeutettu, jos tarkoitukseni olisi tämän kautta _helpottaa_
tehtävää. Tarkoitus on kuitenkin aivan päinvastainen. Vitalismi
voidaan mielestäni esittää tieteellisessä ja loogillisessa suhteessa
hyvin kunnioitusta herättävässä muodossa, ja ennenkaikkea juuri tässä
muodossa on sitä tarkoitus seuraavassa arvostella.)
* * * * *
Ne konkreettiset psykologiset tilanteet, joissa sielutieteellinen
mekanismi ja vitalismi joutuvat vastakkain, ovat täysin analogisia
vastaavien biologisten kanssa.
Niinkuin kemiallinen analyysi osoittaa, ovat eliöt kokoonpannut
samoista alkuaineista kuin epäorgaaninen luonto. Täällä tapahtuvat
reaktiot ovat täydellisesti indifferentejä sen kokonaisilmiön
säilymiseen nähden, josta ne muodostavat osan; höyrykoneessa palava
tuli ei millään tavalla ole koneen säilymiseen ja menestymiseen
nähden tarkoituksenmukainen; päinvastoin tuli tuhoisi koneen heti,
jos se olisi polttoaineesta rakennettu; mutta »meidän kudoksissamme
ainaisesti kytevä tuli ei polta niiden rakennetta; senvuoksi on eläin
ja kasvi verrattavissa polttoaineesta rakennettuun ja siitä
huolimatta pysähtymättä työskentelevään höyrykoneeseen.»[90] Ja tällä
tavoin kokonaisilmiön säilymiseen nähden tarkoituksenmukaisia eivät
ole vain elämän perustapahtumat, assimilatio, dissimilatio,
kasvaminen, lisääntyminen jne., vaan tarkoituksenmukaisuus ulottuu
normaalisessa elämäntapahtumisessa mitä vähäpätöisimpiin
yksityiskohtiin saakka. Jo itsessään tarkoituksenmukaiset elämän
perustoiminnot ovat näet vielä lisäksi mitä moninaisimmalla tavalla
reguloidut, niin että ne voivat tarkoituksenmukaisesti sopeutua alati
vaihteleviin ulkoisiin olosuhteisiin.
Mitä kertookaan esim. _Darwin_ kasvinjuuren tarkoituksenmukaisista
reaktioista:
»Jos juuren kärkeä mitättömästi painetaan, taivutetaan tai leikataan,
johtaa se vaikutuksen lähinnä ylempänä olevaan osaan ja aiheuttaa,
että tämä taipuu kosketuskohdasta poispäin; ja mikä on vielä
hämmästyttävämpää, kärki osaa toisistaan eroittaa mitättömässä
määrässä kovemman ja pehmeämmän esineen, jotka sitä samanaikaisesti
ja päinvastaisilta tahoilta puristavat... Kun kärki havaitsee, että
ilma on toisella puolella kosteampaa kuin toisella, niin se niinikään
johtaa vaikutuksen lähinnä ylempään osaan, joka nyt taipuu
kosteuslähteeseen päin. Kun juurenkärkeä ärsytetään valolla, niin
lähiosa taipuu valosta poispäin; jos painovoima siihen vaikuttaa,
niin sama osa kääntyy kohti painovoiman keskipistettä. _Melkein joka
tapauksessa saatamme havaita eri liikuntojen tarkoituksen taikka
niiden tuottaman edun._»[91]
Ja eliöt eivät tarkoituksenmukaisesti reguloi elintoimintojansa
ainoastaan niinkauan kuin ulkoisten olosuhteitten vaihtelu tapahtuu
määrätyissä normaalisissa rajoissa; vielä näidenkin ulkopuolella,
esim. sellaisissa abnormisissa olosuhteissa, joita vain biologisessa
laboratoriossa voidaan synnyttää ja jommoisia eliö ei koskaan ole
kokenut, eliöiden monasti onnistuu tarkoituksenmukaisten
regulatioiden kautta ylläpitää elintoimintansa. Niinpä esim. _Wilhelm
Pfeffer_in kasvitieteellisessä laboratoriossa tehdyillä kokeilla on
osoitettu, että alhaiset sienet saattavat elää nesteissä, esim.
kyllästetyissä suolaliuoksissa, joissa osmoottinen paine on hyvin
suuri. Tämä käy mahdolliseksi senkautta että kasvit aktiivisesti
tuottavat eräitä aineita, jotka lisäävät niiden omaa vastapainetta.
Lyhyesti, miltei kaikki, mitä elävässä luonnossa tapahtuu, on yksilön
tai lajin säilymiseen nähden usein ihmeteltävällä tavalla
tarkoituksenmukaista. Tämä luultavasti ei näyttäisi meistä niin
arvoitukselliselta, jos maailmassa olisi olemassa vain orgaanista,
kuvatulla tavalla tarkoituksenmukaista tapahtumista. Silloin ehkä
voisimme tyytyä toteamaan, että tämä tarkoituksenmukaisuus olisi
eräänlainen äärimmäinen, »redusoimaton» ja sikäli käsittämätön
luonnonlaki. Mutta nytpä on olemassa myöskin epäorgaanista
tapahtumista, joka on vallan »tarkoituksetonta». Ja vielä lisäksi:
eliöt ovat kokoonpannut epäorgaanisen luonnon alkuaineista.
_Orgaanisen tapahtumisen pitäisi siis olla vain komplisoidumpaa,
mutta ei hituistakaan tarkoituksenmukaisempaa kuin epäorgaaninen on_.
Tämä on yksinkertaisen todennäköisyysharkinnan tulos.
Biologinen mekanisti, joka, kuten on esitetty, uskoo voivansa
ratkaista tämän pulman olettamatta mitään epäorgaaniseen luontoon
verraten periaatteellisesti uusia tekijöitä, on pakoitettu
otaksumaan, että jokainen tarkoituksenmukainen reaktio perustuu
erityiseen, luonteeltaan joko yleisempään taikka spesialisoidumpaan
regulatiomekanismiin, jonka »olemassaolon taistelu» on valinnut
lukemattomien muiden epätarkoituksenmukaisten tapahtumamuotojen
joukosta. Puheenalainen kohta tulee tuonnempana lähemmän selvittelyn
esineeksi; tässä on paikallaan lisätä vain, että kun eliö reagoi
tarkoituksenmukaisesti jossakin aivan uudenlaisessa tilanteessa,
tämän täytyy perustua joko siihen, että joku toisenlaisessa
tilanteessa kehittynyt mekanismi sattumalta soveltuu tässäkin, taikka
siihen, että eliö häiritsevän ärsykkeen vaikutuksesta »koettelee»
kaikkia niitä erilaisia reaktiotapoja, joita sillä ärsykkeen
vaikutuspiirissä on käytettävissään, kunnes joku niistä ehkä
sattumalta poistaa ärsykkeen.
Tällä tavoin siis eliö tarkoituksenmukaisen rakenteensa perustuksella
pystyy _tuottamaan välittömästi tarkoituksenmukaisia ilmiöitä_.
Orgaaninen tapahtuminen olisi siis »mekanistisesti» selitetty, kun
voitaisiin osoittaa kuinka jokainen näennäisesti tarkoitushakuinen
ilmiö »mekaanisella välttämättömyydellä» johtuu
fysikaaliskemiallisista edellytyksistään, niiden lakien nojalla,
jotka epäorgaanista tapahtumista hallitsevat. Häviävän vähäisessä
määrässä on nykyajan biologia toistaiseksi saanut tätä ohjelmaansa
toteutetuksi. _Wilhelm Roux_, joka on nykyajan biologian toiselta
puolen rohkeimpia, toiselta puolen kriitillisimpiä mekanisteja, sanoo
suoraan: »Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö aina tule jäämään
jäljelle suurta, mekanistisesti ratkeamatonta jäännöstä.»[92]
Senvuoksi _Roux_'n mielestä myöskään kumpikaan puolue, ei mekanismi
eikä vitalismi, voi jyrkästi »väittää», että sen käsitystapa on
oikea.[93] Sen voi vasta tulevaisuus ratkaista. Tällä hetkellä voi
olla kysymys vaan suuremmasta tai pienemmästä todennäköisyydestä.
* * * * *
Tarkalleen samanlaiseen tulokseen täytyy mekanistisen psykologin
tulla niihin monilukuisiin tapauksiin nähden, joissa vitalistinen
»kykypsykologia» saattaa väittää assosiatio- ja reproduktiomekaniikan
osoittautuvan riittämättömäksi.
Samoinkuin fysikaaliskemiallinen on myöskin tämä psyykillinen
mekaniikka teleologisessa katsannossa indifferentti, s.o.
assosiatio- ja reproduktiotoiminnan määräävät tekijät tuottavat
etupäässä epätarkoituksenmukaisia tajunprosesseja. Kun esim. joku
vaarallinen tilanne yllättää yksilön--sanokaamme että vihainen sonni
ahdistaa miestä niityllä--, viriää hänen aivoissaan mahtava
reproduktioiden tulva; kaikenmoiset muistot samantapaisista luetuista
tai kuulluista tapauksista saattavat syöksyä esiin, ja on puhdas
sattuma, jos niiden joukossa on jokin, joka saattaa aiheuttaa
tarkoituksenmukaisen menettelytavan--esim. että heittäytymällä ojaan
pitkäkseen voi vaaran välttää.
Nyt huomaamme kuitenkin että lukemattomissa tapauksissa
reproduktiomekaniikka tuottaa _välittömästi tarkoituksenmukaisia
tajunprosesseja_. Mekanistisen psykologin täytyy silloin olettaa
tarkoituksenmukaisia, tämäntapaisissa tilanteissa vähitellen
kehittyneitä »ideatoorisia koordinatioita» eli psyykillisiä
regulatiomekanismeja, jotka voivat vaikuttaa myöskin tajuttomasti.
Mutta vallan yksinkertaisissakin jokapäiväisen elämän psykologisissa
tilanteissa saattaa mekanistinen psykologi todeta, kuinka kaukana hän
todellisuudessa on tämän ohjelmansa toteutumisesta, kuinka valtavan
suuri on »mekanistisesti ratkeamaton jäännös».
Hänen tarvitsee esim. vain seurata todella sukkelan henkilön
sananvaihtoa hilpeässä ja henkevässä seurassa. Tämän henkilön
ehtymättömästä iskuvalmiudesta hän saattaa nähdä, mitenkä hänen
aivonsa tuottavat ainoastaan »tarkoituksenmukaisia» tajunprosesseja,
s.o. tässä tilanteessa sellaisia, jotka tyydyttävät määrättyjä
esteettisiä ja älyllisiä »esprit'n» vaatimuksia. Taikka saattaa hän
huomata, kuinka väittelytaitoinen ihminen kärjistyneessä
mielipiteiden vaihdossa osaa välittömästi käyttää hyväkseen jokaista
keskustelun käännettä, niin että se muodostuu voitoksi hänelle
itselleen. Luonnollisesti on vain aste-ero tällaisten jokapäiväisten,
mutta psykologisesti jo verrattoman vaikeaselkoisten tapausten ynnä
niiden taiteellisen ja tieteellisen luomistyön huippujen välillä,
joita on tapana kunnioittaa intuition nimellä. Kaikissa tällaisissa
tapauksissa tuottaa aivojen protenseerattu toiminta miltei yksinomaan
»tarkoituksenmukaisia» ilmiöitä. Luotettavien todistusten mukaan--
jommoisia viime vuosikymmeninä psykologit ovat ryhtyneet kokoamaan--
on tosin tällaisissa tapauksissa asianlaita sellainen, että tämän
aivojen välittömästi tarkoituksenmukaisen toiminnan edellä
säännöllisesti näyttää käyvän hyvin tukala ja hedelmätön
kypsymiskausi; eräät draamakirjailijat esim. ovat kuvanneet, mitenkä
aiheen käsittely sen alkuvaiheissa on vain ulkonaista, vaivaloista
»koettelua» ja mitenkä vasta sitten, kun tämä tahallisen kehittelyn
kausi on rauennut turhiin ponnistuksiin, henkilöt ja heidän
draamalliset suhteensa alkavat elää omaa elämäänsä tekijän aivoissa.
Samantapaista näyttää korkeampi tieteellinen luomistyö olevan.
Huomion esineenä on tässä suhteessa viime vuosina ollut matemaatikko
_Poincaré_n kuvaus »matemaattisesta keksimisestä».[94] Todellisen
matemaattisen keksijäkyvyn tajunnassa ei hänen mukaansa ensinkään
viriä mitään muuta kuin todellakin hyödyllisiä--siis
»tarkoituksenmukaisia»--kombinatioita. »Kaikki tapahtuu sillä tavoin
kuin olisi keksijä toisen asteen tutkija (examinoteur), jonka
tarvitsee kuulustella vain sellaisia ehdokkaita, jotka ovat
alkukokeessa läpäisseet.» Tästä huolimatta tärkeimmät ratkaisut
iskevät tajuntaan odottamattomina ja äkillisinä, tavallisesti tuoden
mukanaan välittömän varmuuden. Keskellä tavallista puhelua, kadun
poikki käytäessä, raitiovaunuun noustaessa, saattaa nerokas
yhtäläisyysassosiatio kaksi kaukaista ajatussarjaa toistensa kanssa
kosketuksiin ja ratkaisee pulman.
Kokonaan neuvoton ei tosin mekanistinen psykologi ole tällaisten
tapausten edessä. Päinvastoin saattaa sanoa, että juuri assosiatio-
ja reproduktiomekaniikan kannalta on odotettavissa, että mikäli
korkeammassa määrässä nerollista taiteellista ja tieteellistä
luomistyötä on olemassa, sen täytyy olla kuvatunlaatuista. Korkeamman
asteen älyllisten synteesien pohjana on, kuten m.m. _Poincaré_
mainitsee, mittaamaton kombinatioiden moninaisuus. Jos taiteellinen
taikka tieteellinen keksijä umpimähkäisesti toimivan
reproduktiomekanismin varassa »diskursiivisesti» etenisi näiden
kombinatioiden sarjaa myöten, joiden verraton enemmistö on hänelle
täydellisesti arvoton, ei hän yksinkertaisesti koko elämänsä kuluessa
ehtisi oikeisiin kombinatioihin. Methusalemin ikä ei olisi riittänyt
kirjoittamaan »Faustia», jos sen syvälliset piirteet olisi
järjestelmällisen ja tahallisen valinnan kautta kerätty kokoon
ihmiselämän kirjavuuden keskeltä, eikä tekemään korkeampia
matemaattisia keksintöjä, joissa oikean kombination suhde arvottomiin
on samantapainen. Tämänkaltaiset synteesit näyttävät senvuoksi olevan
aivan erikoisenlaatuisen ehkäpä moninkertaisesti potenseeratun
aivotoiminnan tuote, jossa--kuten _Poincaré_ vihjaisee--alemman
asteen tajuttomat aivomekanismit toimittavat ensi asteen valinnan ja
siten verrattomasti yksinkertaistuttavat tietoista psyykillistä
luomista.
Suorastaan naurettavaa olisi kuitenkin väittää, että tällaisten
viittausten kautta »intuitiivinen» hengentoiminta olisi
mekanistisesti selitetty--sen kautta on korkeintain saatu aavistusta
siitä, että tämäntapainen toiminta ei ole periaatteessa mahdoton
mekanistisesti käsittää. Missään tapauksessa eivät tällaiset
viittaukset tehoa psykologiseen vitalistiin, joka väittää, että
puheenalainen toiminta periaatteellisella tavalla poikkeaa
assosiatio- ja reproduktiomekaniikasta, että siinä kaikessa
kirkkaudessaan ilmenee aineen kahleista vapautunut mielikuvituksen
taikka järjen »kyky», »välitön intuitio», »intelligiblinen
näkeminen».
* * * * *
Nähdäkseen, mitä tällaiselle psykologiselle vitalistille on
vastattava, sopii psykologisen mekanistin silmätä biologisen
mekanistin vastaaviin taisteluaseisiin.
Tällöin käy nähdäkseni ensinnäkin ilmi, että _säästäväisyyden
periaatetta_ ei voida tässä kohden aseena käyttää, kuten toisinaan
näkee tehtävän (esim. biologi _zur Strassen_ taistelussaan vitalismia
vastaan). Vitalisti kyllä tuo maailmantapahtumiseen uuden tekijän,
mutta säästäväisyysperiaatteen kannalta häntä ei voida siitä soimata,
koska tässä juuri säästäväisyysperiaate on kiistanalainen.
Materialisti, joka sanoo, että »sielu» on »ainetta», soimaa
vastustajiaan säästäväisyysperiaatteen rikkomisesta; nämä vastaavat,
että mainittu periaate ei tule kysymykseen tässä, kun ei mitään
valinnan varaa ole. Samoin vitalisti.
Paljon suurempaa huomiota on kiinnitettävä toiseen biologisen
mekanistin argumenttiin, joka ensi luvussa tulee lähemmän käsittelyn
alaiseksi. Jos mekanisti todellakin on selvillä määrätyn
tarkoituksenmukaisen itseregulation mekanistisesta syystä, täytyy
hänen tämän syyn-tuntemuksensa perusteella voida aiheuttaa mainittu
regulatio sellaisissakin olosuhteissa, joissa se ei ole
tarkoituksenmukainen. Tämä mekanistilta osaksi onnistuukin. Niinpä
regeneratio-ilmiöitä determinoi eräs määrätty syy, joka voidaan
aikaansaada sellaisissakin olosuhteissa, joissa regeneratioilmiö on
aivan epätarkoituksenmukainen (_Barfurth_in »superregeneratio» y.m.
ilmiöitä).
Esiintyykö vastaavia ilmiöitä psyykillisellä alalla? Saattaa ehkä
sanoa, että eräissä mielisairauksissa esiintyy eräänlaista itsessään
tarkoituksenmukaista, mutta kokonaan harhateille eksynyttä
psyykillistä toimintaa (vainohullun ajatusrakennukset j.n.e.), mutta
yhtä valaisevia ja todistavia kuin tällaiset tapaukset psykologiselle
mekanistille ovatkin, yhtä vähän ne venyväisyydessään tehoavat hänen
vastustajaansa.
Täten palataan takaisin siihen yksinkertaiseen tapaukseen, joka sen
mukaan kuin jo johdannossa esitettiin, on oleva niinhyvin
psykologisen kuin biologisen mekanismin ja vitalismin experimentum
crucis: on etsittävä jokin tyypillinen tarkoituksenmukainen
biologinen tai psykologinen reaktio, joka jää pois, vaikka kaikki
energeettiset edellytykset siihen ovat olemassa, koska jokin
puhtaasti mekanistinen edellytys ei ole täytetty.