1. Tapaus, jossa tyypillinen tarkoituksenmukainen reaktio jää
pois, vaikka kaikki 'energeettiset' edellytykset siihen ovat
olemassa, koska eräs mekanistinen edellytys on poistettu.
2. Psykolamarckismin esitys ja arvostelu.
3. _Becker_in psykovitalismi. 4. Loppusanat.
* * * * *
I MISSÄ MERKITYKSESSÄ SIELUNELÄMÄ ON BIOLOGINEN ILMIÖ JA MITÄ SIITÄ
SEURAA MEKANISMIN JA VITALISMIN KYSYMYKSEEN NÄHDEN
1. Vuonna 1894 teki psykiatrian professori Baselin yliopistossa
_Gustav Wolff_, jonka elämäntyön huomattavin osa kuuluu teoreettisen
biologian alaan, merkillisen eläintieteellisen kokeen. Ollen monien
muiden kriitillisten tutkijain tavoin vakuutettu siitä, että Darwinin
periaatteet eivät riitä selittämään eliöiden tarkoituksenmukaisuutta--
yksinkertaisinkin alkueläin on verrattomasti paljon monimutkaisemmin
ja tarkoituksenmukaisemmin rakennettu kuin mikään ihmisten keksimä
kone, sillä edellinen pystyy »itseregulationsa» avulla
vaihtelevissakin ulkonaisissa oloissa saavuttamaan »tarkoitetun»
tuloksen, mihinkä jälkimäinen ei pysty--, koetti _Wolff_ keksiä
sellaisen konkreettisen yksityistapauksen, joka poikkeaisi kaikista
niistä »tilanteista», mihinkä yksilö oman taikka suvun kehityksen
kuluessa on voinut joutua. Jos yksilö tässäkin tilanteessa ulkoisen
vaikutuksen tuottamaan häiriöön, jonkalaatuista se olettamuksen
mukaan ei koskaan ennen ollut kokenut, vastaisi
tarkoituksenmukaisella tavalla, oli _Wolff_in mielestä senkautta
kokeellisesti todistettu, että _Darwin_in periaatteet ovat
riittämättömät: koska puheenalaista häiriötä ei koskaan ollut yksilön
eikä suvun historiassa esiintynyt, ei myöskään se _aivan
erikoislaatuinen_ »mekanismi», joka oli häiriön poistamiseksi
tarpeen, ollut voinut »sattuman» kautta »olemassaolon taistelussa»
kehittyä.
_Wolff_in koe sisältyi siihen, että hän poisti vesiliskon (Triton
Taeniatus) silmästä _linssin_--ainoastaan linssin. _Linssi kasvoi
uudelleen._ Tämän merkillisen regeneratioilmiön[9] oikeaksi
arvostamiseksi on tarpeen huomauttaa, että luurankoisten silmä on
kehitykseensä nähden kokoonpantu aiheista, jotka ovat kotoisin eri
tahoilta. Silmän sisemmät osat (m.m. iris) ovat peräisin
silmärakosta, joka aivoaiheesta kasvaa kohti ihoa. Linssi sensijaan
on alkuisin ihosta: siinä missä silmärakko koskettaa ihoa, painuu sen
pää sisään, iho seuraa mukana tätä syvennystä ja muodostuu linssiksi.
Kun siis linssi oli keinotekoisesti poistettu, täytyi uuden linssin
kasvaa aivan toisesta aineistosta, jolla koko luurankoissarjassa ei
ole linssin kanssa mitään tekemistä: uusi linssi kasvoi
todellisuudessa iriksen yläreunasta. _Spemann_ huomauttaa, että
regeneratio on niin täydellinen, että on mahdoton eroittaa uutta
linssiä entisestä.[10]
_Wolff_ katsoi tuloksensa todistavan, että eliöissä ei esiinny
ainoastaan »kiinteätä» (»fixiert») tarkoituksenmukaisuutta, joka
johtuu perityistä reaktiotavoista, vaan myöskin »_primääristä
tarkoituksenmukaisuutta_». Tällainen on _Wolff_in mielestä
»mekanistisesti» selittämätön: yhtä vähän kuin on todennäköistä, että
minä miljoona-arpajaisissa voitan päävoiton, yhtä vähän on »sattuma»
voinut tuottaa tällaisen käsittämättömän monimutkaisen
tarkoituksenmukaisen tuloksen, ja muu kuin »sattuma» ei
»mekanistiselta» kannalta voi tulla kysymykseen, koska _Wolff_in
mielestä ei tässä tapauksessa voida olettaa erikoista darwinistisesti
kehittynyttä regeneratiomekanismia. Senvuoksi »_tällaiset tapaukset
suoranaisesti todistavat vitalistisen tapahtumisen
olemassaolon_».[11] Vitalistinen tapahtuminen merkitsee siis
tapahtumista, joka pakoittaa olettamaan, että määrätty »efekti» on
kausaalisesti vaikuttavana tekijänä niiden edellytysten joukossa,
jotka sen tuottavat. Tällaiseen oletukseen pakoittaa--puheenalaisissa
tapauksissa--yksinkertainen todennäköisyyslaskelma, siis loogillinen
välttämättömyys.[12]
_Millä tavoin_ »efekti», tulos, päämäärä vaikuttaa--siitä ei tämä
ylen kriitillinen tutkija koskaan ole lausunut mitään arveluita. Hän
on tyytynyt vain toteamaan mainitun loogillisen välttämättömyyden.
Nimenomaan on hän jyrkästi vastustanut sitä käsitystä, että
»teleologinen käsitystapa merkitsee samaa kuin psyykkisellä syyllä
korvaaminen».[13] Se teleologisen tapahtumisen muoto, jolloin
»efekti» vaikuttaa senkautta että se tajuavan olennon
_päämääränmielteenä_ ohjaa hänen toimintaansa, on _Wolff_in mielestä
vain _erikoistapaus_.
Tällainen »vitalismi» sisältää siis väitteen, että orgaanisissa
ilmiöissä esiintyy tapahtumista, joka määrätyllä tavalla
periaatteellisesti poikkeaa epäorgaanisen luonnon tapahtumisesta.
Mutta tämä poikkeavaisuus ei suinkaan sisällä, että »vitalistinen»
tapahtuminen ei olisi kausaaliprinsiipin alainen. Päinvastoin esim.
_Wolff juuri kausaaliprinsiipin nimessä_ vaatii oletettavaksi
»vitalistista» tapahtumista: täytyy olettaa, että »efekti» on
_kausaalisesti vaikuttavana tekijänä_. Myöskään ei tällainen
»vitalismi» sodi energian säilymisprinsiippiä vastaan; nykyajan
vitalistit olettavat kaikki, että, mikäli vitalistinen tapahtuminen
määrätyssä »tilanteessa» on mahdollinen, täytyy sen energeettisesti
_mahdollisuutena_ sisältyä tähän tilanteeseen; vitalistinen
tapahtuminen ei lisää eikä vähennä kysymyksessäolevan aineellisen
Systemin fysikaaliskemiallisia energioja, se vain _ohjaa_ niitä;--
kuten _E. Becker, Driesch_ y.m. ovat osoittaneet, voidaan tällaista
ohjaamista ajatella muodoissa, jotka täydellisesti noudattavat
energian säilymisprinsiippiä.[14]
Vitalistinen tapahtuminen on siis sekä kausaalilain että
energiansäilymisprinsiipin alainen, ainoa mistä se poikkeaa, sen
vastakohta siis, on »_mekanistinen_» kausaliteetti.
Käsitteet »mekanismi» ja »mekanistinen» ovat kiinteästi juurtuneet
nykyajan biologiaan ja niitä käytetään likipitäen siinä filosofisessa
merkityksessä, minkä _Kant_ niille antoi teoksessaan »Kritik der
Urteilskraft». Seuraavassa ymmärrän »_mekanistisella prinsiipillä_»
sitä yleisen kausaaliprinsiipin _erikoismuotoa_, jonka mukaan kunkin
aineellisen systemin tila ajankohtana _b_ on lainmukainen seuraus
_yksinomaan_ sen ynnä sen ympäristön _aineellisesta_ tilasta
_edellisenä_ aikadifferentiaalina _a_.[15] Kaikki myöntävät, että
»mekanistinen prinsiippi» joka tapauksessa elottomassa luonnossa on
yksinvaltias. Kysymyksenalaista saattaa olla vain, onko se
yksinvaltias myös elollisessa luonnossa ja varsinkin korkeampien
eläinten toiminnassa, joiden keskushermostoon liittyy sielunelämää.
Ilmeistä on, että vanhanaikainen »vuorovaikutusteoria», jonka mukaan
»sielu» vapaasti vaikutti ruumiiseen, välttämättä samalla oli
biologisessa suhteessa vitalismia, se ei ainakaan korkeampain
eläinten toimintaan nähden myöntänyt »mekanistista prinsiippiä»
yksinään määrääväksi. Ensi hetkessä saattaa näyttää siltä, kuin
»parallelismi», joka opettaa, että sielunelämä on keskushermoston
prosessien rinnakkaisilmiö, joka ei millään tavoin vaikuta näihin
prosesseihin, välttämättä samalla olisi »mekanistinen», jopa
tunnustaisi, sikäli kuin sielunelämä sen mukaan on
_funktionaalisessa_ suhteessa fysiologinen ilmiö, »mekanistisen
prinsiipin» sielunelämäänkin nähden--välillisesti--päteväksi.
Ajateltavissa on kuitenkin sellainen »parallelismi», joka
biologisessa suhteessa olisi vitalismia, joka siis opettaisi, että
sielunelämä on keskushermoston prosessien tehoton rinnakkaisilmiö,
mutta _kieltäisi_ »mekanistisen prinsiipin» yksinvaltiuden näihin
prosesseihin nähden;--todellisuudessa tällaista tapausta kuitenkin
tuskin esiintyy, siksi »parallelismi» on maailmankatsomuksena ilmaus
»mekanistisista» ajatustottumuksista. Toisaalta on selvää, että _jos_
»mekanistinen prinsiippi» voidaan osoittaa yksinvaltiaaksi myöskin
orgaanisen, siis m.m. keskushermoston tapahtumisen alalla ja _jos_
»parallelismi»--taikka kriitillinen »vuorovaikutusteoria», joka,
kuten tulee osoitettavaksi, ei empiiriseltä sisällöltään poikkea
»parallelismista»--on oikeassa, niin _»mekanistinen prinsiippi» on
kaikessa olevaisessa, niin hyvin fyysillisten kuin välillisesti myös
psyykillisten ilmiöitten alalla yksinvaltias._
Mekanismin ja vitalismin taistelulla on siis verraton filosofinen
merkitys, sikäli kuin siinä on esillä maailmankatsomukseemme nähden
ratkaiseva kysymys, voidaanko maailma »selittää» yhden vaiko vasta
useamman periaatteen avulla?
* * * * *
Kun siis, palataksemme takaisin lähtökohtana olleeseen
erikoistapaukseen, _Gustaf Wolff_ opettaa, että vesilisko
vitalistisella tavalla regeneroi linssinsä, sisältää tämä väite, että
regeneratio-ilmiö ei ole _yksinomaan_ seuraus niistä fysikaalisista,
kemiallisista ynnä mahdollisista muista aineellisista eli
»mekanistisista» syistä, jotka operatiokohdassa vaikuttavat. Tämän
erikoisproblemin myöhemmistä vaiheista on tässä mainittava seuraavaa.
_Spemann_ osoitti, että linssin regeneratio on seuraus silmärakon ja
ihon kosketuksesta. Jos silmärakko hävitetään, ei mitään linssiä
muodostu; mutta niinpiankuin silmärakko regeneroituu ja koskettaa
ihoa, muodostuu linssi. _Lewis_ täydensi tärkeällä tavalla edellisiä
tutkimuksia. Transplantatiokokeiden avulla hän osoitti, että mikä
_ihon osa tahansa voi muodostaa linssin_, niin piankuin silmärakko
vain tulee ihon kanssa kosketukseen. _Lewis_ olettaa, että linssin
muodostuminen on välttämätön »mekanistinen» seuraus toisaalta
kaikkialla ihossa, toisaalta silmärakossa löytyvien aineiden
keskinäisistä kemiallisista reaktioista.[16] Tämä lopputulos on yhtä
yllättävä kuin alku: nythän, siltä näyttää, yhtäkkiä käy
darwinistisesti ymmärrettäväksi, mitenkä linssi fylogeneettisesti on
syntynyt: iho on sattumalta saanut sellaisen omituisuuden, että
silmärakon sisältämäin aineiden kemiallinen kosketus ihoon aiheuttaa
linssin syntymisen.
Mutta merkillistä: yhtä vähän _Wolff_ kuin muut nykyajan vitalistit
arvelevat, että tämä tulos kumoaa heidän vitalismiansa. _Spemann_
itse, joka on erinomaisen ansiokas ja kriitillinen tutkija, päästää
iroonisten lauseittensa lomista näkyviin syvän epäuskonsa Darwinin
prinsiippeihin eikä haikaile vallan bergsonistiseen sävyyn ilmaista
epäluottamustansa koko »mekanistista» järkeä kohtaan, koska muka
»muuttuvaista ei ylipäätään voi jäännöksettömästi ilmaista kiintein
käsittein».[17]
Vitalistit huomauttavat näet, etteivät he väitäkään, että
vitalistinen tapahtuminen olisi kaikkivaltias ja ettei se olisi
sidottu määrättyihin mekanistisiin mahdollisuuksiin. Vitalistinen
tapahtuminen on heidän mukaansa rajoitettu niihin puitteisiin, joita
sen kykenemättömyys luoda uutta energiaa, siis
energiansäilymisprinsiippi, sille asettaa. Tätä kohtaa on, kuten
tulee esitettäväksi, varsinkin _Driesch_ kehitellyt. Senvuoksi ei
nykyaikaista vitalismia voidakaan kumota osoittamalla, että
regeneratio- ynnä restitutio-ilmiöillä samoinkuin muilla orgaanisilla
regulatioilla on rajansa.
Herää senvuoksi seuraava ajatus.
Sielunelämä on funktionaalisessa suhteessa fysiologinen ilmiö.
Niinkuin biologiassa yleensä täytyy tälläkin sen erikoisalalla
mekanismin ja vitalismin vastakohdan esiintyä. Voidaanko ehkä
sielunelämän alalla tämä kiista ratkaista puoleen taikka toiseen?
Mekanistinen prinsiippi olisi sielunelämän alalla osoitettu
päteväksi, jos voitaisiin näyttää, että _jossakin tapauksessa on
annettuna kaikki energeettiset edellytykset määrättyyn tyypilliseen
tarkoituksenmukaiseen reaktioon, mutta tämä kuitenkin jää pois, koska
jokin puhtaasti mekanistinen edellytys ei ole täytetty._ Luulen, että
tällaisia tapauksia voidaan osoittaa oleviksi ja erästä sellaista
tulee seuraavassa yksityiskohtaisesti tarkasteltavaksi.
Seuraava tutkielma on näinollen vain pitkä todistusketju. Ensin on
osoitettava oikeaksi sen pääpremissi: että sielunelämä määrätyssä
merkityksessä on fysiologinen ilmiö. Kun on syytä ryhtyä asiaan
mahdollisimman perinpohjaisesti, tuntuu sopivalta alkaa muutamilla
huomautuksilla fyysillisestä ja psyykillisestä kausaliteetista.
Toisessa luvussa tulee sitten tärkeällä tavalla syvennettäväksi
»mekanistisen prinsiipin» määritelmää. Senkautta, että tämä
prinsiippi, loogilliselta kannalta tykkänään epäoikeutetulla tavalla,
vielä nykyäänkin enimmäkseen määritellään erään _luonnonfilosofisen
teorian_, nim. »mekaanisen luonnonkäsityksen» kannalta, lankeaa tämän
teorian heikkous toisaalta vitalismin hyväksi. Senvuoksi on etsittävä
tämän prinsiipin loogillisesti virheetön määritelmä, jolloin samalla
saadaan syviä silmäyksiä biologian todelliseen tehtävään ja eräisiin
sen peruskäsitteisiin.
Vasta kolmannessa luvussa yritetään »vitalismin psykologista
kumoamista».
»Vitalismiksi» (paremmin »neovitalismiksi») olen tässä nimittänyt
sitä biologista filosofiaa, jota _Wolff_ ja _Driesch_ edustavat.
Näitä kahta kriitillistä ja ansiokasta tutkijaa, joiden oppi perustuu
kokeelliseen tieteeseen ja terävään loogilliseen harkintaan--mutta
jotka sivumennen sanoen eivät ole läheskään yksimielisiä, vaan varsin
tuimasti ovat toisiaan arvostelleet--, mainitsevat kaikki
asianymmärtävät biologit erinomaisella kunnioituksella.[18] Mutta
tämän kriitillisen vitalismin rinnalla vaikuttaa nykyajan biologiassa
toinen, jolta tuo mainesana täytyy kieltää: _Pauly_n, _A. Wagner_in,
_Francé_n ym. edustama »psykolamarckismi», joka koettaa selittää
tarkoituksenmukaisuusilmiöt _Lamarck_in tapaan, mutta vetoaa
puhtaasti psykologisiin selitysperusteihin. Näitä virtauksia ynnä
eräitä niiden kriitillisempiä sukulaisia--jotka kaikki kuitenkin
tekevät sen virheen, että ne, _Mill_in termejä käyttääkseni,
koettavat derivatiivisten eli johdannaisilmiöiden avulla selittää
perusilmiöitä, siis saman virheen, minkä ilmatieteilijä tekisi, jos
hän meteorologisten ilmiöiden nojalla koettaisi selittää fysiikan
perusilmiöitä--näitä virtauksia tuntuu olevan aihetta lopuksi
lyhyesti käsitellä.
* * * * *
2. _David Hume_n syvälliset, kirkkaat huomautukset kausaliteetin
luonteesta tarjoutuvat itsestään lähtökohdaksi.
»Me kuvittelemme, että jos äkkiä olisimme tulleet maailmaan, olisimme
heti voineet päätellä, että biljardipallo, törmätessään toista
samanlaista vastaan, saattaa tämän liikkeeseen, ja me uskomme, että
meidän ei olisi tarvinnut odottaa tulosta, voidaksemme tämän
varmuudella väittää. Niin suuri on tottumuksen mahti.»
Mutta yhtä vähän kuin »monimutkaisemmissa» luonnonilmiöissä havaitaan
mitään loogillista perustetta--»kukaan ei väitä että räjähdysaineen
tai magneetin voima koskaan olisi voitu keksiä järkipäätelmien
kautta»--yhtä vähän tässä yksinkertaisimmassa tapauksessa syyn ja
seurauksen välillä ilmenee mitään välttämätöntä sidettä.
»Kun näen esim. biljardipallon suoraa rataa etenevän toista kohti,
niin toisen pallon liike tosin esiintyy kosketuksen eli työnnön
tuloksena, mutta voinhan yhtä hyvin kuvitella tämän syyn aiheuttavan
satoja muunlaisia seurauksia! Eivätkö molemmat pallot voisi tykkänään
pysähtyä paikalleen? Eikö ensimäinen pallo voisi lähteä
suoraviivaisesti taaksepäin tai kääntyä alkusuunnastaan johonkin
muuhun? Kaikkia näitä mahdollisuuksia saattaa ajatella. Miksi siis
asettaisimme toisen niistä toisen edelle, joka yhtä hyvin on
ajateltavissa? Mikään järkiperuste ei koskaan voi antaa mitään
selitystä tähän.»
»Lyhyesti, jokainen vaikutus on syystänsä poikkeava tulos. Senvuoksi
sitä ei voida tästä syystä löytää, ja jokaisen yrityksen keksiä se
apriorista tietä täytyy jäädä täysin mielivaltaiseksi. Ja senkin
jälkeen kuin se on tullut tutuksi, täytyy sen liittymisen juuri tähän
syyhyn näyttää yhtä mielivaltaiselta, koska järjen kannalta monien
muiden vaikutusten täytyy näyttää vallan yhtä luonnollisilta. Turhaan
me siis ilman vaarinoton ja kokemuksen apua kuvittelemme voivamme
määrätä tuloksen taikka voivamme päätellä syyn taikka
vaikutuksen.»[19]
Yksityiskohtaisesti osoittaa _Hume_, että me emme missään, ei
fyysillisessä eikä psyykillisessä havainnossa, vaarinota sellaista
»voimaa taikka energiaa», että »voisimme ilman mitään kokemusta
ennakolta nähdä tuloksen ja jo ensi kerralla pelkän ajatus- ja
päättelytoiminnan avulla varmuudella ilmaista sen». »_Kaikki
tapahtumat näyttävät täysin irrallisilta ja erillisiltä_»[20]; ne
ovat »_disjecta membra_», kuten _Wundt_ sattuvasti sanoo.[21]
»Enin, mihin ihmisjärki pystyy, on senvuoksi saattaa
luonnontapahtumien prinsiipit yksinkertaisempaan muotoon ja johtaa
moninaiset erikoiset vaikutukset muutamista yleisistä syistä
analogiamenettelyn, kokemuksen ja vaarinoton avulla.» »Täydellisin
luonnontutkimus vähentää tietämättömyyttämme vain hitusen verran ja
ehkäpä täydellisimmästä filosofiasta on vain se hyöty, että se
osoittaa, mitenkä tietämättömyytemme edelleen jää voimaan.»
Yleisesti on tunnettua, mitenkä _Hume tottumuksen_ avulla selittää
sen näennäisen välttämättömyyden siteen, mikä tutuissa ilmiöissä--
esim. biljardipallojen työnnöissä--näyttää yhdistävän seurauksen
syyhyn. Syy ja seuraus ovat tällaisissa tapauksissa kiinteästi
assosioituneet toisiinsa meidän tajunnassamme; tämän perusteella me
syyn esiintyessä suurella varmuudella _odotamme_ määrätyn seurauksen
esiintyvän; ja tämän subjektiivisen varmuuden eksymme luulemaan
loogilliseksi välttämättömyydeksi.[22] Tällainen odotus on
luonnollinen ja käytännöllisesti oikeutettu senvuoksi, että samat
syyt tähän saakka aina ovat tuottaneet samoja seurauksia. Uskomme
luonnontapahtumisen yhdenmukaisuuteen, kausaliteettikäsityksemme,
perustuu siis »luonnon tavallisen viisauden mukaisesti vaistoon eli
sokeaan viettiin, jonka vaikutus on taattu»--nim. tottumukseen--eikä
»petollisiin järkipäätelmiin», jotka ovat kaikenmoisten hairahdusten
alaisia.[23] Tämä hengentoiminta on välttämätön sekä käytännöllisessä
että tietopuolisessa suhteessa; jälkimäisessä katsannossa on
huomattava, että »kaikkien kokemuspäätelmien edellytyksenä on, että
tulevaisuus vastaa menneisyyttä. Yritys koettaa osoittaa tämä oletus
todennäköisyystodistuksen kautta oikeaksi johtaisi ilmeiseen kehään,
silloin pidettäisiin myönnettynä se, mikä juuri on
kysymyksenalaista.»[24]
Ei saata olla parempaa todistusta _Hume_n suorittaman kriitillisen
työn merkityksellisyydestä kuin se, että ne sitkeät ratsionalistiset
ajatustottumukset, joita vastaan hänen kritiikkinsä oli kohdistettu,
yhä vielä tänä päivänä, lähes kahden vuosisadan kuluttua, monissa
luonnontutkijoissa vaikuttavat yhtä voimakkaina hämmentävinä
tekijöinä kuin hänen aikanaan. Esimerkkinä saattaa mainita erään
nykyajan syvällisimmistä biologisista ajattelijoista,
»kehitysmekaniikan» perustajan _Wilhelm Roux_'n, jonka
merkitykselliset lisät »mekanismi ja vitalismi» kysymykseen tulevat
seuraavassa antamaan aihetta käsittelyyn.
Tämä etevä ajattelija ja kokeellinen tutkija ei luultavasti koskaan
ole perehtynyt _Hume_en; hänen kausaliteetti-käsityksensä on
räikeästi ante-humelainen. Hän lausuu esim.
»Syy, _causa_ on se mikä vaikuttaa, latinaksi siis faktori.
Syyperäisyydeksi eli kausaliteetiksi nimitetään kiinteänä,
muuttumattomana pysyvää suhdetta syyn ja vaikutuksen välillä...
Faktorien _vaikuttaminen_ aiheuttaa _välttämättömyydellä_ niiden
tuloksen eli vaikutuksen.»
»Mutta jos, kuten monet filosofit tekevät, vaikuttamista ei oteta
lukuun, niin syyn ja seurauksen konstantti suhde tietysti on jotakin
käsittämätöntä, mystillistä, kun sensijaan _vaikuttaminen tekee sen
itsestään selväksi_.»[25]
Kuin ei _Hume_ koskaan olisi julistanut syviä ajatuksiansa, esittää
_Roux_, että syyn yhdistää seuraukseen sellainen »voima eli energia»,
jonka perusteella voimme edellisestä välttämättömyydellä johtaa
jälkimäisen. Senvuoksi määrittelee hän tieteensä päämäärän
seuraavasti:
»Tämän _välttämättömän_ aikaisemman tapahtumisen, joka on seuraavan
(tapahtumisen) kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisesti _riittävä
syy_, tahdomme me tämän välttämättömyyden eli kausaliteetin
perusteella eliöiden kehitystapahtumiin nähden mahdollisimman
tarkasti kvalitatiivisesti ja kvantitatiivisesta selvitellä.»[26]
Yleensä voidaan sanoa, että kun luonnontutkijat puhuvat
kausaliteetista, niin se yhä vieläkin tavallisimmin esitetään
_loogillisena_ välttämättömyytenä.[27] Esimerkkinä siitä voisi monien
muiden muassa mainita erään toisen biologisen ajattelijan, _H.S.
Jennings_in, jonka mietteet niinikään tulevat seuraavassa antamaan
runsaasti puheenaihetta. Kun erästä alkueläintä häiritsevästi
ärsytetään, vastaa se, regulatoorisen luonteensa mukaisesti,
jokaiseen uuteen ärsytykseen uudella, edellistä jos mahdollista
tehokkaammalla reaktiotavalla. Täytyy siis otaksua, että jokainen
ärsytys muuttaa sen sisäistä fysiologista tilaa. »Tämä olettamus saa,
_lukuunottamatta sitä että se on loogillinen välttämättömyys_, tukea
monista kokemusseikoista.»[28]
Voisiko--katsoen siihen sitkeyteen, millä ajattelijat yhä vielä aivan
samoin kuin ennen _Hume_a käsittävät kausaliteetin loogilliseksi
prosessiksi, joka on analoginen loogillisen perusteen ja seurauksen
kanssa--otaksua, että _Hume_lta olisi jäänyt joku tärkeä näkökohta
huomaamatta, että hänen esityksensä kaipaisi, joskaan ei oikaisua
niin kuitenkin täydennystä?
Näin lieneekin laita.
Kun nykyajan loogikot esittävät oppinsa kausaliteetista, niin nekin,
jotka asiallisesti ovat _Hume_n kannalla, kuitenkin tavallisesti
laveasti esittävät, mitenkä kausaliteetti ainakin on
»erkenntnisnotwendig», joskaan ei »denknotwendig»:[29] emme voi
tieteellisessä työssä astua askeltakaan eteenpäin, ellemme edellytä
luonnonkulun säännönmukaisuutta, vaikkakin tämä edellytys perustuu
vain »uskoon», jonka aikaisempi kokemus on synnyttänyt. Jos
todellisuudessa olisi vallalla täydellinen säännöttömyys, ei
»kokemus» sanan ankarassa merkityksessä olisi mahdollinen; täten
voidaan kantilaisella käänteellä sanoa, että kausaliteetti »sisältyy
kokemuksen käsitteeseen».[30] Kun _Bessel_ »havaitsi» Uranuksen
radassa »säännöttömyyksiä», sisältyi jo itse tähän vaarinottoon
vakaumus kausaliteetin pätevyydestä; eihän muuten olisi ollut mitään
aihetta puhua »säännöttömyyksistä» eikä otaksua niiden aiheuttajaksi
uutta kauempana olevaa planeettaa (jonka _Galle_ sitten keksikin
ennakolta lasketusta taivaankohdasta).
Kuitenkaan ei mielestäni voida _Hume_lle lukea viaksi suurempaa
laiminlyöntiä nyt puheenalaisessa kohdassa. Onhan hän--kuten
ylläesitetyistä sitaateista selviää--nimenomaan huomauttanut, että
vakaumus luonnonkulun yhdenmukaisuudesta on jokaisen kokemuspäätelmän
edellytys.
Sensijaan on olemassa eräs toinen kohta, jossa _Hume_n
ajatuskehittelyt todellakin lienevät riittämättömiksi katsottavat.
Asian tärkeyteen katsoen en malta olla esittämättä sitä hieman
laajemmin. Lainaan sitä varten eräitä esimerkkejä tieteestä, jota
_Hume_n aikana tuskin voi sanoa olleen olemassakaan, joka _Kant_in
mielestä vielä oli pelkästään »Experimentallehre»--se kun ei
sisältänyt matematiikkaa--, mutta joka senjälkeen nopein askelin on
kehittynyt kohti eksaktisen tieteen ankarinta ihannetta--nykyisestä
kemiasta, lähemmin _orgaanisesta kemiasta_.
Kuten tunnettua on kemian perustuksena »kerrannaisten painosuhteiden
laki», joka lausuu, että alkuaineet yhtyvät toisiinsa määrätyissä
painosuhteissa ja näiden kokonaisissa kerrannaisissa (minkä lain
katsotaan saaneen selityksensä atomihypoteesin kautta). Orgaanisessa
kemiassa nimitetään _homologisiksi sarjoiksi_[31] sellaisia
yhdistyssarjoja, joiden jäsenet eroittaa toisistaan _samansuuruinen_
hiili- ja vetymäärän _ero_. Täten yhtyvät esim. hiili ja vety
painosuhteissa 1 ja 4 (CH4 = metaani), 2 ja 6 (C2H6 = etaani) 3 ja 8
(C3H8 = propaani) j.n.e., jolloin sarjan jokaisen jäsenen eroittaa
edellisestä yhden hiili- ja kahden vetyatomin lisäys (CH2).
Merkityksellinen on tällaisten sarjojen omituisuus, että molekyylin
suurentuessa mainitulla tavalla eräät yhdistysten fysikaaliset
ominaisuudet, tiiviys, sulamispiste, taittokyky y.m. _lainmukaisesti_
muuttuvat. Esim. aineen kiehumispiste saattaa kohota määrätyn
astemäärän jokaista CH2-lisäystä kohti.
Jos nyt jossakin tällaisessa sarjassa on aukko, s.o. jos,
järjestettäessä siihen kuuluvat tunnetut yhdistykset tasaisesti
ylenevään sarjaan, kahden sarjan jäsenen välillä on kaksi kertaa
suurempi hiili- ja vetypitoisuuden ero kuin muualla, voidaan tällä
perusteella _ennustaa_ toistaiseksi tuntemattoman yhdistyksen
olemassaolo. Tämän tuntemattoman yhdistyksen kemialliset ja
fysikaaliset ominaisuudet voidaan tällöin _ennakolta varmuudella
sanoa_; ne saadaan »interpolation» kautta lähinnä seuraavista ja
lähinnä edellisestä yhdistyksestä.[32]
Kun loogilliselta kannalta ja _Hume_n kausaliteettiteorian valossa
tarkastellaan tällaista tietoprosessia, käy heti ilmi, ettei siinä
ole edessämme yksi noita yksinkertaisia tapauksia, joita _Hume_
käyttää esimerkkeinä oppiansa esittäessään. Kun kemisti
valmistettuansa uuden yhdistyksen ennakolta sanoo esim., että sen
kiehumispiste on 19° korkeampi kuin sarjan edellisen jäsenen, ei tämä
arvostelma enää perustu kokemukseen sanan kaikkein primitiivisimmässä
merkityksessä; tutkijahan ei ole koskaan ennen tehnyt mitään
kokemuksia juuri tästä yhdistyksestä. Se kokemus, johonka
puheenalainen väite pohjaa, ei kohdistu yksityisiin ilmiöihin, vaan
erääseen sääntöön, jonka oletetaan pitävän paikkansa esilläolevassa
tapauksessa niinkuin se pitää paikkansa muissa samankaltaisissa.
Mutta ilmeistähän on samalla, että säännön paikkansa pitäväisyys
myöskin tässä tapauksessa ei suinkaan ole mikään järjen vaatimus.
Kemistimme ennakkoarvostelma ei siis suinkaan nojaa mihinkään
loogilliseen perustaan, vaan sittenkin aivan samanlaiseen
»tottumuksen» aiheuttamaan uskoon, että luonto kaikkialla on
säännönmukainen, kuin kaikkein primitiivisimmät kausaaliarvostelmat.
Herää kuitenkin seuraava ajatus.
Sentapainen ilmiö kuin puheenalaisten homologisten sarjojen
omituisuus, että niiden jäsenten fysikaaliset ominaisuudet tasaisesti
muuttuvat samassa suhteessa kuin molekyylit suurenevat, epäilemättä
perustuu määrättyyn, muuntelevien tekijäin kesken vallitsevaan
kausaalisuhteeseen; puheenaolleessa tapauksessa epäilemättä
molekyylien ko'on kasvaminen jollakin tavoin on syynä sarjojen
jäsenten fysikaalisten ominaisuuksien tasaiseen muuttumiseen. Jos nyt
tuntisimme tämän kausaalisuhteen laadun, niin silloinhan ei
arvostelmamme, että esim. määrätyn yhdistyksen kiehumapiste on 19°
korkeampi kuin sarjan edellisen jäsenen, perustuisi pelkkään raakaan
analogiaan, vaan--siltä näyttää--meillä olisi tosiaan loogillista
perustetta väitteeseemme. Näyttää toisin sanoin siltä kuin ei
kemisti, korotettuansa uuden yhdistyksen lämpömäärän 19 astetta
edellisen yhdistyksen kiehumispistettä ylemmäs ja väittäessänsä, että
uusi yhdistys nyt alkaa kiehua, esittäisi tässä kausaaliarvostelmaa,
jonka ainoa peruste on, että luonnontapahtumisen säännönmukaisuus
vaatii tällaiseen syyhyn tällaisen seurauksen, vaan kuin voisi hän
myöskin sanoa _miksi_ tämä syy tuottaa tämän seurauksen. Näyttää
siltä, kuin silloin tuntisimme syytä ja seurausta toisiinsa liittävän
sisäisen siteen.
Tätä loogillisessa katsannossa mielenkiintoista tapausta sietää
lähemmin tarkastaa.
Tosin on niin onnettomasti laita, ettei nykyajan kemialla liene
aavistustakaan niiden kausaalisten tekijäin laadusta, joiden
vaikutuksesta homologisissa sarjoissa fysikaaliset ominaisuudet
kuvatulla tavalla esiintyvät molekyyliko'on funktioina--yhtävähän
kuin epäorgaanisen kemian alalla voidaan ilmoittaa, mistä aineen
äärimäisen rakenteen omituisuuksista johtuu, että alkuaineiden
ominaisuudet ovat niiden atomipainojen säännönmukaisia »periodisia
funktioita». Mutta suurenmoisen korvauksen tarjoaa tästä se
orgaanisen kemian kaunis saavutus, joka on saanut ilmauksensa n.s.
isometristen yhdistysten »struktuurikaavoissa» ja jossa kohtaamme
juuri sentapaisen loogillisen tilanteen, jommoista tässä
tavoittelemme.
Alkuaineiden »valensseilla» kuten tunnettua tarkoitetaan niiden
atomien kykyä sitoa määrätty luku vetyatomeja taikka vastaava määrä
muita atomeja, myöskin vertaisiansa: niinpä on happiatomilla 2
valenssia--kuten muistetaan, yhtyy veden syntyessä 2 tilavuusosaa
vetyä yhteen tilavuusosaan happea--, hiiliatomilla 4 valenssia
(yksinkertaisin hiilivety on CH4) j.n.e. Yhtyessään pyrkivät
alkuaineet »kyllästämään» kaikki valenssinsa. Mutta tämä saattaa
toisinaan tapahtua useammalla kuin yhdellä tavalla. N.s. isomerisilla
yhdistyksillä on sama kemiallinen kokoomus, mutta siitä huolimatta
erilaisia ominaisuuksia, minkä katsotaan johtuvan siitä, että atomit
niiden molekyyleissä ovat eri tavalla ryhmittyneet. Yksinkertaisena
esimerkkinä saattaa mainita sen tapauksen, jolloin yhdenarvoinen vety
(H), kahdenarvoinen happi (O), kolmenarvoinen typpi (N) ja
neljänarvoinen hiili (C) yhtyvät. Huomaa helposti, että ne saattavat
useammalla tavalla yhtyä niin, että kaikki valenssit tulevat
kyllästetyiksi, esim. N=-C-O-H tai H-N=C=O (vaakasuorat viivat
ilmaisevat kyllästettyjen valenssien lukumäärää). Tällä tavoin
_Kekulé_n perustama »struktuurikemia» tuo kemialliseen ajatteluun
stereometrisen näkökohdan, jolla on ollut verrattoman tärkeä
käytännöllinenkin merkitys, sen avulla kun voidaan edeltäpäin sanoa,
kuinka monta erilaista yhdistystä määrätty kokoomus tekee
mahdolliseksi. Niin esim. hiilivetyä, jolla on kokoomus CH4, ei voi
olla olemassa muuta kuin yksi ainoa, kokoomus C2H6 sallii myöskin
yhden ainoan yhtymistavan, C4H_{10} sensijaan kaksi j.n.e., jolloin
molekyylien suuretessa isomeriamahdollisuudet nopeasti lisääntyvät
tavalla, joka voidaan edeltäpäin laskea.
Tämäntapaisissa luonnontieteen saavutuksissa epäilemättä on
toteutettuna jotakin eksaktisen tutkimuksen ihanteesta. Raa'an
empirian, tosiseikkojen vilisevän monimuotoisuuden sijalle astuu
ratsionaalinen systemi, joka tekee deduktiivisen menetelmän laajassa
mitassa mahdolliseksi. On ikäänkuin tutkijalle olisi selvinnyt
todellisuuden salattu struktuuri, sen oma intimi logiikka. Tutkijan
ei enää tarvitse pitää mielessänsä sisäistä yhteyttä vailla olevain
tosiseikkain kirjavaa massaa, riittää kuin hän tuntee eräitä
konstantteja--tässä tapauksessa sen, että eri yhtymistavat ovat
mahdolliset, kunhan vain valenssit tulevat kyllästetyiksi; näiden
avulla hän vallitsee laajoja ilmiöpiirejä sekä teoriassa että
käytännössä.
Myöhemmin tulee vielä olemaan aihetta palata tähän luonnontutkimuksen
piirteeseen ja m.m. osoittaa, mitenkä kovin rajoitetussa mitassa
nykyaikainen tiede vasta on voinut kehittää mainitunlaisia
ratsionaalisia systemejä, mitenkä suuri vielä on toisistaan kokonaan
erillisten maailmantekijäin lukumäärä ja mitenkä saavuttamattoman
etäällä on se yhtenäinen »maailmankaava», josta luonnontapahtumisen
kaikki eri muodot voitaisiin dedusoida. Tässä kohden tarkastamme vain
sitä kysymystä, onko _tällaisilla deduktiivista tietä kehitetyillä
kausaaliarvostelmilla toisenlainen luonne kuin puhtaasti
empiirisillä._
Useimmat nykyajan luonnontutkijat epäilemättä ovat taipuvaisia
vastaamaan tähän kysymykseen myöntävästi. Onhan esim. sillä
stereometrisellä argumentilla, jonka perusteella kemisti väittää,
että ei voi olla enemmän kuin 2 sellaista isomeristä yhdistystä,
joilla on kokoomus C4H_{10}, aivan samanlainen evidenssi kuin
geometrisellä todistuksella! Pystyyhän kemisti sitovasti osoittamaan,
että vain kahdessa tapauksessa kaikista niistä atomien ryhmityksistä,
joita mainitut 4 hiili- ja 10 vetyatomia voivat muodostaa, kaikki
valenssit tulevat kyllästetyiksi, että siis vain kaksi ryhmitystä
todellisuudessa on mahdollista! Tässä siis--siltä näyttää--väitetään
todellisuudesta jotakin _loogillisen välttämättömyyden perusteella_.
Ei pohjauduta enää pelkkään kokemukseen, ei pelkästään uskota
luonnontapahtumisen yhdenmukaisuuteen--niin totta kuin 2 × 2 = 4
_täytyy_ todellisuudesta ajatella määrätyllä tavalla.
Kuten näkyy, on ylläesitetty struktuurikemian tarjoama tapaus
tarkastelunalaiselta puoleltaan samanlainen kuin kaikki ne tapaukset,
jolloin _matematiikkaa_ yleensä sovitetaan todellisuudenajatteluumme.
Ja täytynee todellakin myöntää, että ne eivät _Hume_n puolelta ole
saaneet osakseen ansaitsemaansa huomiota. Vasta _Kant_in
tietokritiikissä kohtaamme tietoisesti asetettuna tuon laajakantoisen
kysymyksen: kohoaako todellisuudenajattelumme korkeammalle varmuuden
asteelle silloin kuin siihen sovelletaan matematiikkaa? Sisältävätkö
tällaiset ajattelutulokset sitä loogillista välttämättömyyttä, mikä
on matemaattiselle ajattelulle ominaista (johtuen sen analyyttisestä
luonteesta)?
Ennenkuin ryhdyn antamaan vastausta tähän kysymykseen--yhä
edelleenkin silmällä pitäen ylläkäsiteltyä erikoistapausta--, on
syytä parilla sanalla kosketella kysymystä: mitä järjellistä sisältöä
on arvostelmassa, että todellisuudessa jotakin on tai tapahtuu
»_välttämättömyydellä_» eikä vain _tosiasiallisesti_?
Tähän kysymykseen antaa mielestäni oikean vastauksen esim. _E.
Becher_, kun hän sanoo:
»Kysymme, onko todellisuudentuntemukseemme nähden mitään merkitystä
sillä, jos nimitämme a:n ja b:n säännöllistä seurantoa paitsi
poikkeuksettomaksi, vielä välttämättömäksikin, jos sanomme: b:n
täytyy seurata a:ta, se ei voi muuta kuin seurata a:ta! Ilmeisesti
emme tämän kautta saa todellisuudesta tietää sen enempää kuin milloin
meille sanotaan, b seuraa aina ja kaikkialla a:ta. Mutta näin ollen
on yksinkertaisempaa ja selvempää puhua poikkeuksettomasta eikä
ehdottomasta taikka välttämättömästä säännöstä.
Minuun nähden toimivana henkilönä on tietenkin olemassa eroa, jos
sanon: minä tulen aina toimimaan näin, taikka: minun täytyy
välttämättömästi toimia näin, sillä _minä_ saatan _kokea_ tämän
täytymyksen pakon, välttämättömyyden. Mutta sanoessamme, että
luonnossa b välttämättömyydellä seuraa a:ta, siirrämme tämän
välttämättömyyden vieraaseen yhteyteen, tietämättä soveltuuko se
sinne...
Paremmalla syyllä voidaan luonnonlakia eräässä toisessa mielessä
nimittää välttämättömäksi. Kun todetusta laista johdetaan erikoisempi
laki, täytyy minun tunnustaa jälkimäinen; se näyttää välttämättömältä
sikäli kuin se on yleisemmän lain ja johtopäätöksen vaatima... Mutta
tällöin me koemme tämän vaatimuksen eli välttämättömyyden. Samassa
mielessä voidaan myöskin sanoa: b seuraa välttämättömyydellä a:ta,
kun tämä johdetaan laista, poikkeuksettomasta säännöstä: koska a:ta
aina seuraa b, täytyy niin välttämättömästi olla laita myöskin
esilläolevassa määrätyssä tapauksessa. Tässäkin _minä_ päätellessäni
koen tämän täytymyksen. Eikä käsitykseni luonnosta ole sen syvempi,
jos sanon: b:n _täytyy_ seurata, kuin milloin sanon: b seuraa tässä
tapauksessa, koska se seuraa aina.»[33]
Näin ollen näyttää siltä, että _todellisuudessa_ ei esiinny mitään
eroa sen tapauksen välillä, jolloin sanomme, että jotakin tapahtuu
välttämättömyydellä, ja sen jolloin vaan toteamme jotakin
tosiasiallista. Mutta _subjektiivisestihan_ nämä tapaukset ainakin
ovat erilaiset. Joskin siis kaikki tapahtuminen luonnossa olisi
samanlaatuista, näyttää jäävän kiistämättömäksi, että me toisinaan
_käsitämme_ sen välttämättömäksi, että me toisinaan tajuamme
seurausta syyhyn liittävän loogillisen siteen.
Epäilemättä on tämä kuitenkin harhaluulo, joka on selitettävissä
siten, että ajatuskehittelymme pohjaperustan loogillinen luonne on
jäänyt tarkastelematta. Myönnetään tietysti, että johtopäätöksellä ei
voi olla sen suurempaa varmuusastetta kuin premisseillä. Väite, että
saattaa olla olemassa vain yksi vety-yhdistys, jolla on kokoomus CH4,
ei voi olla loogillisessa mielessä välttämätön eli apodiktinen, koska
sen premissit--hiilen valenssit ja isomerian säännöt--ovat pelkästään
tosiasiallisia eikä mitenkään välttämättömiä. Jos nämä premissit
ehdottomasti pitävät paikkansa, niin johtopäätös on välttämättömästi
pätevä. Mutta koska premissien pätevyys on ehdonalainen sillä tavoin
kuin kaikki kokemustieto on ehdonalaista--se kun edellyttää
luonnontapahtumisen säännönmukaisuuden--niin johtopäätös on samalla
tavoin ehdonalainen.
Ehkä siis myönnetään, että ylläoleva väite yhtävähän kuin mikään
muukaan kokemusarvostelma on apodiktinen. Mutta--sanotaan--siitä
huolimatta mainitunlainen arvostelma poikkeaa tavallisista
kokemusarvostelmista. Siinähän ei ainoastaan todeta määrätty
oloseikka--että voi olla olemassa vain yksi vety-yhdistys, jonka
kokoomus on CH4--vaan samalla ilmaistaan se »riittävä peruste», se
sisäinen syy, joka tekee meille tämän oloseikan niin luonnolliseksi,
itsestään selväksi. Me emme sitä ainoastaan totea, vaan _käsitämme_
sen.
Tähän on sanottava seuraavaa. Me »käsitämme» puheenalaisen oloseikan,
koska se--edellyttämällä eräät premissit--johtuu välttämättömyydellä
eräistä avaruudenmielikuvamme sisäisistä suhteista. Mutta on otettava
huomioon, mihinkä tämä välttämättömyys, tämä »riittävä peruste»
kohdistuu. Me ryhmitämme--ajatuksissamme--viisi atomiamme kaikilla
mahdollisilla eri tavoilla: me huomaamme ja voimme sitovasti
osoittaa, että vain yksi tapaus tyydyttää eräitä vaatimuksia--että
vain yhdessä tapauksessa »kaikki valenssit tulevat kyllästetyiksi»--,
tämä pitää välttämättömästi paikkansa. Mutta millä perusteella voimme
väittää, että tällä _ajatustuloksella_ on jotakin merkitystä
reaalisiin hiilivety-yhdistyksiin nähden? Ainoastaan sillä
perusteella, että tähänastisen kokemuksen mukaan hiilellä on määrätyt
valenssinsa ja että se yhtyessään vetyyn näyttää noudattavan eräitä
sääntöjä. Koska me uskomme luonnon säännönmukaisuuteen, luotamme
siihen, että se vastakin niitä noudattaa. Mutta mitään _loogillista_
syytä, mitään »riittävää perustetta» siihen emme voi löytää. Ei
suinkaan voida ehdottomalla varmuudella esim. väittää, että hiilen ja
vedyn yhdistymisen mekanismi olisi jo nykyään kaikkia tekijöitänsä
myöten tunnettu, se mahdollisuus ei suinkaan ole poissuljettu, että
esim. jokin tällainen vähäpätöisyytensä vuoksi tähän saakka
huomaamatta jäänyt tekijä jossakin yksityistapauksessa vaikuttaa
sillä tavoin, että struktuurikemisti ennustuksissaan iskee harhaan.
Tällainen mahdollisuus selvästi osoittaa, kuinka vähän aihetta meillä
on puhua siitä, että loogillisessa suhteessa olisimme täydellisesti
selvillä niistä edellytyksistä, joihin määrätty oloseikka
todellisuudessa perustuu.
Yllä tarkasteltu stereokemian alalta lainattu esimerkki on siinä
suhteessa erikoinen, että erittelyn alaisina olleiden
kokemusarvostelmain näennäinen evidenssi perustui eräisiin
geometrisiin välttämättömyyksiin. Kun luonnontutkimuksessa esiintyy
tämäntapaisia arvostelmia, on tavallisempi tapaus se, että evidenssin
perustana ovat _luku-_ eikä geometriset suhteet. Kun esim. jonkun
taivaankappaleen rata osoittaa säännöttömyyksiä, laskee
tähtientutkija tunnettujen lakien nojalla, missä häiritsijän täytyy
olla. Hänen arvostelmansa: »Sillä ja sillä kohdalla avaruudessa
täytyy sen ja sen kokoisen taivaankappaleen olla», perustana ovat
eräät lukusuhteet. Mutta mitään ehdotonta varmuutta siitä, että
taivaankappaleet todellakin matemaattisen tarkasti noudattavat
laskelman pohjana olevia lakeja, ei asian luonnosta johtuen voida
saada. (On todellakin voitu kysyä, onko gravitatiolaki ehdottomasti
pätevä.)
Kaikissa tällaisissa tapauksissa, jolloin kokemustieto, käyttäen
hyväkseen matemaattista harkintaa, näennäisesti kohoaa korkeammalle
varmuusasteelle, kohdistuu arvostelmain evidenssi itse asiassa
_yksinomaan_ matemaattiseen päättelyyn itsensä ja sen tuloksiin.
Sensijaan se, että näillä tuloksilla on jotakin merkitystä
todellisuudessa, on pelkkä »tosiasiallisuus», jonka ainoa »riittävä
perusta» on se, että--»niin on tähänkin saakka ollut». Ja siinä
tapauksessa, että kaikki maailmantapahtuminen olisi »selitetty», s.o.
että olisi saavutettu yhtenäinen »maailmankaava», josta kaikki
tapahtumisen muodot voitaisiin johtaa, olisi tämä ylimmäinen kaava
itse pelkkä »tosiasiallisuus» emmekä voisi ilmaista mitään
loogillista perustetta siihen, että juuri tämä kaava on ylin
maailmanlaki. Sikäli kuin siis tieteellisen »selittämisen» päämääränä
on keksiä se salattu »voima eli energia» taikka se »riittävä
peruste», joka tekee välttämättömiksi juuri ne todellisuuden muodot,
jotka me havaitsemme, ei tällaista päämäärää voida koskaan saavuttaa.
Tässä merkityksessä on, kuten _Schopenhauer_ huomauttaa,
yksinkertaisin mekaaninen ilmiö, kiven putoaminen yhtä »selittämätön»
kuin esim. eläimen liike.[34] Mutta tieteellisellä selittämisellä ei
voikaan olla mitään tällaista imaginääristä päämäärää, vaan sen
ainoana pyrintönä on suurimmassa mahdollisessa määrässä
yksinkertaistuttaa maailmankuvamme, mikä tapahtuu johtamalla
ilmiöistä yhä yleisempiä lakeja ja koettamalla vähentää todellisuuden
perustekijäin lukumäärää. Ja niin piankuin kaikkein
yksinkertaisimpiin ilmiöihin tullaan, ei mikään »selittäminen» enää
voi tulla kysymykseen; tutkimuksen ainoana tehtävänä voi silloin olla
vain »kuvailu». Tätä tarkoitti fyysikko _Kirchoff_, kun hän aloitti
Mekaniikkansa kuuluisalla määritelmällään, että mekaniikan tulee
»_täydellisesti ja mahdollisimman yksinkertaisella tavalla kuvata
luonnossa esiintyvät liikkeet»_, s.o. »ainoastaan esittää, mitä
ilmiöitä esiintyy», kokonaan syrjäyttämällä voima-käsitteen.[35]
Senkin jälkeen kuin näin olemme tarkastelleet monimutkaisempiakin
kokemusarvostelmia, joissa empiirinen aines peittyy matemaattisen
deduktion verhoon, täytyy meidän tunnustaa _Hume_n käsitys näiden
arvostelmain luonteesta oikeaksi. Enin mihinkä ihmisjärki pystyy on
suuremman yksinkertaisuuden aikaansaaminen maailmankuvassamme ja
yksityisilmiöiden johtaminen yleisistä laeista ja syistä. Täydellinen
luonnontutkimus jättää todellisuuden sanan metafyysillisessä
merkityksessä yhtä »käsittämättömäksi» kuin ennenkin.
Samalla on kuitenkin huomautettava, että on psykologiselta kannalta
erinomaisen käsitettävää, kun tiedemiehet pitävät tieteittensä
äärimäisiä perusteita välttämättöminä. Sillä vaikka onkin
virheellistä väittää niillä olevan _loogillista_ välttämättömyyttä,
on niillä tiedemiehen kannalta kuitenkin niinsanoaksemme
käytännöllinen välttämättömyys. Samoinkuin tutkijalla hänen
astuessaan uuteen ilmiöpiiriin kausaliteettiprinsiippi on
välttämättömänä opastajana, jota ilman hän ei pääsisi askeltakaan
eteenpäin, samoin työn edistyessä saavutetut yleiset lait itse
puolestaan muuttuvat välttämättömiksi johtotähdiksi, kun käydään
käsiksi yhä uusiin ilmiöryhmiin. _Ehkä_ voidaan näin ollen
loogilliseltakin kannalta hyväksyä sellainen käsitys, joka nimittää
»ajatusvälttämättömyydeksi» esim. sentapaista arvostelmaa, että
kaikki todellisuudessa esiintyvät aineelliset yhdistykset voidaan
muodostaa suhteellisen harvoista hajaantumattomista alkuaineista,
kunhan vain pysytään tietoisena siitä, että tämä »loogillinen
vaatimus» sata vuotta sitten ei vielä ollut edes kokemusseikka, että
siis sanoja »ajatusvälttämättömyys» ja »logiikka» tässä on käytetty
erikoisessa laajemmassa merkityksessä[36]--joka edellyttää
tähänastisen kokemuksen ehdottoman pätevyyden. Mutta juuri tällainen
»ajatusvälttämättömyys» tutkijan jokapäiväisessä työssä juuri
tuleekin kysymykseen.
* * * * *
3. Fyysillisen kokemuksen alalla siis syy ja seuraus ovat »erillisiä
ja irrallisia», »disjecta membra», joista tiedämme vain että ne
poikkeuksetta seuraavat toisiaan--välittömästikö vaiko yhden tai
useamman välijäsenen kautta, siitä emme voi mitään ehdottomasti
varmaa sanoa, koska seuraus saattaa olla syyn funktio siinäkin
tapauksessa, että yksi tai useampia välijäseniä eroittaa ne
toisistaan.
Onko »psyykillisellä kausaliteetilla», sielunelämässä esiintyvällä
syyn ja vaikutuksen seuraannolla tämä sama omituinen luonne?
_Hume_ koetti yksityiskohtaisesti osoittaa, että me sielunelämässä
yhtä vähän kuin ulkoisessa havainnossa vaarinotamme mitään sisäistä
sidettä syyn ja seurauksen välillä. Sanotaan, että me tahdossamme
koemme sellaisen »voiman», josta vaikutus seuraa välttämättömyydellä.
Mutta kuinka on siinä tapauksessa ymmärrettävissä, että meillä ei ole
mitään käsitystä niistä välineistä, joiden kautta tahto aikaansaa
tämän erinomaisen tuloksen? Miksi voimme liikuttaa toisia ruumiimme
elimiä, esim. kieltä ja sormea, mutta ei toisia, esim. sydäntä ja
maksaa? Ihminen, jonka käsi tai jalka äkkiä on lamaantunut, oppii
vasta kokemuksesta, että hänen »tahtonsa» ja sen »voima» tässä
tapauksessa ovatkin voimattomat. On ilmeistä, että tietoisuus tämän
»voiman» vaikutuskyvystä aina perustuu kokemukseen.[37]
Mutta huolimatta _Hume_n selkeistä todisteluista, että me
sielullisellakin alalla vasta _seurausten_ perusteella voimme
päätellä vaikuttamista esiintyneen--mitä ulkoisiin tahdontoimintoihin
tulee, on nykyinen psykologia silmäänpistävällä tavalla osoittanut
_Hume_n olleen oikeassa, opettaessaan, että ponnistuksen tunteen
välittävät tajuntamme tunto- eikä liikehermot, että me siis olemme
tietoisia ponnistuksesta _vasta senjälkeen kuin vaikutus jo on
tapahtunut_--, tästä huolimatta on _Hume_n jälkeenkin yhä uudelleen
esiintynyt sellainen väite, että tahdontoiminnassa ilmenee meille
erikoinen laji kausaliteettia, että me siinä tajuamme vaikuttamista
jollakin tavoin välittömästi, »intuitiivisesti», eikä vasta
seurausten eli vaikutusten perusteella, kuten ulkoisessa havainnossa.
Riippumatta siitä seuraako tahdontoiminnasta mitään vaikutuksia vai
ei, koemme muka tässä itsessään vaikuttamista. Senvuoksi, niin
väitetään, on tahto enemmän kuin pelkkä poikkeukseton »antecedenssi»,
se on vaikuttava syy, juuri siinä merkityksessä, jonka _Hume_ tahtoi
kieltää. Tahdontoiminnassa olisi siis tarjolla tapaus, »jolloin emme
ainoastaan tiedä, että tämä tai tuo päätös säännöllisesti seuraa tätä
tai tuota määrättyä miellesarjaa; vaan aivan välittömästi havaitsemme
että se, mitä tajunnassa olemme kokeneet, tekee juuri tämän päätöksen
synnyn oikeutetuksi. Kausaalisuhde on tässä _itsessään selvä_, eikä
ainoastaan, kuten kaikkialla muualla, vain _tosiasiallinen_
seuraamussuhde.»[38]
Puheenalainen käsitys tahdontoiminnasta on itse asiassa
spekulatiiviselle psykologialle tunnusmerkillinen, ja loogikkojen
kritiikistä huolimatta[39] se on tässä leirissä pysynyt voimassa
meidän päiviimme saakka. Viimeksi sitä on pontevimmin edustanut _Th.
Lipps_ ja hänen oppilaansa (_Pfänder_ y.m.). Näiden edustamassa
muodossa tuo oppi sisältää, että tahdontoiminnassa havaitaan
erikoinen »tajunnanelementti», jota ei enää voida yksinkertaisempiin
tekijöihin eritellä, puhdas »pyrkimyksen» (»Streben») elämys, jossa
»minä» kokee itsensä vaikuttavana voimana.
Ei nyt olisi syytä puuttua tähän oppiin, joka empiirisen sielutieteen
valossa esiintyy metafyysillisten ennakkoluulojen tuotteena ja johon
näin ollen ei voida kokemussyillä vaikuttaa, ellei toisaalta voitaisi
esittää vallan musertavilta näyttäviä dialektisiä perusteita
tällaista käsitystä vastaan ja ellei toisaalta tämä spekulatiivisen
psykologian pääkäsite olisi eräs _vitalistisen_ ajattelun
tärkeimmistä perusteista.
Täytyy näet kysyä: Onko tuo puhdas »pyrkimys», tuo ehdottoman
»itsetoiminnan» eli »aktiivisuuden» elämys _tunteen_omainen tila?
Sitä se ei voi olla, sillä mikään _tunne_ ei voi sisältää _tietoa_;
»pyrkimyksen» eli »aktiivisuuden» elämys taas sisältää määritelmän
mukaisesti apriorista tietoa siitä, että tahdollamme on kyky
aikaansaada vaikutuksia; mehän tässä elämyksessä, niin väitetään,
koemme vaikuttamista, havaitsemme siis määrätyn oloseikan. Joko siis
»pyrkimys» on vain määrätynlainen tunnetila, jolloin se ei sisällä
mitään tietoa vaikuttamisesta, taikka se sisältää tällaista tietoa--
ja silloin täytyy kysyä: mihinkä tämä tieto perustuu? Se ei voi
perustua mihinkään muuhun kuin kokemukseen, sillä »_vaikuttaminen_»,
joka on olemassa ja joka koetaan ennenkuin se on aiheuttanut mitään
muutoksia, on tarkalleen sama kuin »vaikuttamattomuus». Ennenkuin
»minä» ryhtyy vaikuttamaan, saattaa se ainoastaan tietää, että se
siihen kohta ryhtyy, mutta onko se todellakin vaikuttanut, sen se
saattaa havaita vain niistä muutoksista, joita sen »vaikuttaminen» on
aiheuttanut.
Ei nähdäkseni ole ensinkään vaikeata ymmärtää, millä tavoin
puheenalainen käsite on kehittynyt. On kiistämätöntä, että me
toimiessamme _jossakin_ merkityksessä tajuamme olevamme »aktiivisia».
Jos nyt lähdetään spekulatiivisen psykologian tavoin puhtaasti
käsitteellistä tietä selvittelemään, missä tämä »aktiivisuus» piilee,
johdutaan kulkemaan seuraavantapaisia ajatusteitä: Kuollut
luontokappale, esim. toimiva kone, ei ole »aktiivinen», siinä
tapahtuu vain passiivisia liikuntoja. Mitä täytyy tällaisiin
»passiivisiin» liikuntoihin tulla lisäksi, jotta esiintyisi
»aktiivisuutta». Ei näytä riittävän, että elottoman koneen sijalle
astuu »psyykillinen mekanismi», jossa mielikuvat herättävät toisia
mielikuvia tai tunteita tai lihasliikkeitä: onhan kaikki tämä
pohjaltaan samaa laatua kuin ulkoinen tapahtuminen eli »passiivista»
liikuntoa. Ei, »aktiiviseksi» saattaa toiminnan tehdä vasta erikoinen
»aktiivisuuden» elämys!
Parempaa todistusta puheenalaisen spekulatiivisen käsitteen
epäilyttävästä luonteesta kuin viittaus sen ilmaiseman ominaisuuden
_absoluuttisuuteen_ ei tarvita. »Pyrkimyksen» eli »aktiivisuuden»
elämys on _ehdotonta_ toimintaa, on toiminnan käsite »puhtaaksi
viljeltynä». Mutta todellisuudessa ei esiinny mitään absoluuttisia,
vaan ainoastaan relatiivisia ominaisuuksia.[40]
Tahdonkausaliteetin todellisen analyysin täytyy luonnollisesti
tapahtua konkreettisen itsehavainnon perusteella. Ei saa
spekulatiivisten ajattelijain yleisen tavan mukaisesti ensin sovittaa
todellisuuteen määrättyä käsitettä ja sitten tätä käsitettä
erittelemällä lausua todellisuudesta arvostelmia. Puheenalaisessa
tapauksessa tosin tuottaa empiiriselle analyysille tavattomia
vaikeuksia se, että, kuten uusin sielutiede on osoittanut,
tahdontoiminnat samoinkuin monet muut mutkikkaammat elämyskompleksit
usein ovat erinomaisen vaikeasti eriteltävissä, ilmenevät n.s:na
»Bewusstseinslagen» ja »Bewusstheiten». Tästä huolimatta saattaa
kuitenkin pohjaan saakka tunkeutuva tutkimus todeta, että
puheenalainen tajunnantoiminta on kausaalisesti vaikuttavien tekijäin
kutoutuma, jossa ei ilmene mitään yleisestä psykofysiologisesta
tapahtumisesta periaatteessa poikkeavaa. Se seikka, että tämä
kutoutuma usein on mahdoton fenomenologisesti analysoida, ei anna
mitään aihetta julistaa sitä erikoiseksi »tahdonelementiksi»--
saisimme uusia »tajunnanelementtejä» lukemattomia, jos niin
menettelisimme.[41] Tahdon toiminnan kokeellisen erittelyn tuloksista
ansaitsee mainitsemista varsinkin toteamus, että ainakin toisinaan
tahdonratkaisuun sisältyy tietoisuus yksilön itsemääräämiskyvystä,
mutta tämä tietoisuus itse ei vaikuta mitään muuta kuin että se
reprodusoi sen huomion keskityksen, joka tunnettujen
psykofysiologisten lakien (ehkäisyjen ja ratautumisten) perusteella
vahvistaa toisia ja heikentää toisia tajunnassa vaikuttavia
tendenssejä.[42]
Myöskään se sielunelämän piirre, että--kuten jo yksinkertaisimmassa
tahallisessa liikkeessä on laita--syyn ja seurauksen välillä on
ajatuksellinen yhtäpitäväisyys, ei anna aihetta asettaa psyykillistä
kausaliteettia mihinkään erikoisasemaan. Sillä--pysyäksemme
mainitussa yksinkertaisimmassa tapauksessa--eihän päämäärän mielikuva
_spesifisen sisältönsä_ kautta vaikuta mitään; johan _Lotze_
terävästi osoitti, ettei ajatuksilla itsessään ole »vähäisintäkään
massoja liikuttavaa tai ylipäänsä mitenkään vaikuttavaa voimaa»[43];
sellaista ne saavat yksinomaan senkautta että ne ovat punoutuneina
määrättyyn mekanismiin--psykofyysillisen parallelismin kannalta
sanoisimme, että niitä »vastaa» määrätty hermokiihoitus. Ajatuksilla
ei toisin sanoen ole mitään vaikutuskykyä sisältönsä, vaan _sen
aseman perusteella, mikä niillä on psykofysiologisessa mekanismissa._
Ylevin ja voimakkain ajatus saattaa reprodusoida vähäpätöisimmän, jos
nämä kaksi ovat keskushermostossa ketjuuntuneet. Se seikka, että
terveellä sielunelämällä ylipäätänsä on »järjellinen» juoksu, että
ajattelussa ja tahdontoiminnassa tulos _loogillisesti_ eikä vain
kausaalisesti vastaa edellytyksiään, ei itsessään tee tätä
tapahtumismuotoa erikoiseksi, sillä puheenalainen »järjellisyys» ei
ole mikään vaikuttava tekijä, vaan päämäärä, joka erikoisten ja
mutkikkaiden mekanismien kautta terveessä sielunelämässä tavallisesti
saavutetaan. (Tämä tärkeä kohta, jossa ensi kerran tutkielmamme
kuluessa tapaamme vaikean _tarkoituksenmukaisuus_-problemin, tulee
aivan pian yksityiskohtaisemman käsittelyn alaiseksi.)
Tähänastisen erittelymme tulokseksi on siis merkittävä, että
fyysillinen ja psyykillinen kausaliteetti ovat vallan homogeenisia;
pysyväinen aikaseuraanto on kummassakin tapauksessa ainoa, mitä
syysuhteesta voimme sanoa; että juuri tämä syy tuottaa tämän
seurauksen, että psyykilliselläkin alalla »mielivaltaista» _(Hume)_
eli paremmin »tilapäistä». Syy ja seuraus ovat disjecta membra,
niiden välistä »vaikuttamisen» sidettä emme voi havaita.
Verrattoman merkityksellinen on nyt se seikka, että meidän ei
tarvitse tyytyä pelkästään tähän ylimalkaiseen homogeenisuuteen
fyysillisen ja psyykillisen kausaliteetin välillä.
* * * * *
4. Kaikkein alkeellisimmassakin psyykillisessä tapahtumisessa
havaitaan, että mitään autonomisia psykologisia »lakeja» ei ole
olemassa. Psykologiset säännöllisyydet ovat tuntemattomien
yleisempien lakien erikoistapauksia; nämä tuntemattomat »peruslait»
meidän täytyy olettaa fysiologisiksi.
Niinpä havaitaan muistikokeissa se jokapäiväisestä kokemuksesta tuttu
elementaarinen säännönmukaisuus, että assosiatiot heikkenevät ajan
mukana määrätyllä nopeudella (»unohtaminen»). Tästä psykologisesta
»laista» esiintyy kuitenkin poikkeuksia; saattaa esim. tapahtua, että
koehenkilö ei muista oppimaansa tavua 5 minuuttia senjälkeen kuin
lukeminen on tapahtunut, mutta kyllä 24 tunnin kuluttua.[44]
_Psykologiselta_ kannalta _voi_ »tilanne» näissä kahdessa tapauksessa
olla täydelleen sama, olosuhteet, syy, on sama, siitä huolimatta on
seuraus erilainen. _Ei siis voi olla olemassa autonomista
psyykillistä kausaliteettia, koska samat psykologiset syyt voivat
tuottaa erilaisia seurauksia._
Kausaaliprinsiippi vaatii, että ainakin toisessa näistä tapauksista
psykologisen prosessin kulkuun vaikuttaa jokin tajunnan ulkopuolella
oleva tekijä. Fysiologia tulee tässä heti psykologian avuksi. Ei ole
ainoastaan mahdollista, vaan suorastaan todennäköistä, että se
aivojen tasapainotila (yhtä hyvä ravitsemustila kaikissa aivokuoren
eri osissa y.m.), joka on reproduktiomekanismin säännönmukaisen
toiminnan edellytyksenä, terveessäkin yksilössä huojuu määrättyjen
rajain sisällä. Puheenalainen psykologinen »laki» pitää siis
paikkansa ainoastaan _määrätyssä fysiologisessa tapauksessa_, se on
siis erikoistapaus yleistä fysiologista lainmukaisuutta.
Sille, joka on vähänkin tottunut psykopatologiseen katsomustapaan, on
muuttunut--löysästi sanoen--suorastaan »loogilliseksi vaatimukseksi»,
että kaikki sielunilmiöt ovat aivofysiologisten tilain funktioita.
Ääretön muotojen moninaisuus johtaa psykopatologisissa tapauksissa
karkeimmista makroskooppisista aivokuorenloukkauksista
mikroskooppisten degeneratio- y.m. ilmiöiden kautta niihin
hienoimpiin aivohäiriöihin, joita ei mikään mikroskooppi enää
tavoita, mutta jotka täytyy edellyttää, kun nähdään mitenkä
sieluntoiminnan tavalliset säännöt esim. schizofreniassa kokonaan
mullistuvat. Näitä näkyvän tai näkymättömän aivokoneiston särkymisen
tai lamaantumisen eri muotoja vastaa psyykillisellä alalla mitä
kirjavin sielunhäiriöiden sarja, alkaen sielunelämän karkeimmasta
hävityksestä mitä erikoisimpien tajuntoimintojen tai sielunpiirteiden
tuhoutumiseen tai lamaantumiseen. Luonto toimii aivopatologisissa
kokeiluissaan toisinaan kuin raaka pyöveli, joka moukarilla iskee
mitä hienoimman koneiston säpäleiksi, toisinaan kuin taitavin
mekaanikko, joka monimutkaisesta koneesta irroittaa jonkun sen
hienoimmista rattaista ja aikaansaa eriskummaisen häiriön.
Psykologiselta kannalta vallan yhtenäiseltä näyttävä toiminta
esiintyy psykopatologian valossa usein mitä monimutkaisimpien
mekanismien punoutumalta. Ennätyksen saavuttaa tässä suhteessa
näköhavaintojen ala. Puhtaasti psykologiselta kannalta ei mitenkään
voisi aavistaa, että näköhavaintojen syntymisessä on osallisena suuri
joukko suhteellisesti erillisiä aivomekanismeja. Näiden olemassaolon
todistavat merkilliset patologiset tapaukset, joissa jokin
puheenalaisista mekanismeista on pudonnut pois, samalla kun toiset
ainakin osaksi vielä toimivat. Kuka voisi normaalipsykologiselta
kannalta ennustaa, että esim. _värien_ havainto voi hävitä,
näköhavaintojen muuten säilyessä,[45] että syvyydenulottuvaisuuden
havainto yksinään saattaa häiriintyä,[46] että potilaalle voi jäädä
kyky appersipoida näkökentässään vain yksi ainoa esine
kerrallaan,[47] että kyky yhdistää näköaistimukset »hahmoiksi»
(Gestalten) erikseen voi häiriytyä[48] j.n.e.--puhumattakaan
sellaisista »triviaalisista» ilmiöistä kuin »visuaalinen agnosia»
(eli »sielunsokeus»), jolloin potilas häiriintymättömästä
näkökyvystään huolimatta ei »_käsitä_» mitään siitä mitä hän
havaitsee, ei siis tunne eikä osaa käyttää esineitä, taikka
»aleksia», jolloin potilas näkee ja käsittää kaiken muun paitsi ei
symboolisia merkkejä, jolloin hän siis ei osaa lukea j.n.e.
Vastaavanlaatuisia, erikoisten fysiologisten mekanismien
lamaantumisesta tai tuhoutumisesta aiheutuvia ilmiöitä havaitaan
»korkeamman» sielunelämän alalla. Mainitakseni tässä vain yhden
esimerkin, _on unennäölle_--joka on niin sanoakseni terveen sielun
anomalia--luonteenomaista (lukuunottamatta mielikuvien
hallusinatoorista luonnetta) erään psykofysiologisen mekanismin
tilapäinen lamaantuminen. Terveelle ajatuksenjuoksulle on tyypillinen
n.s. »Berichti-gungstendenz», oikaisutendenssi:[49] kun jokin
satunnainen assosiatiovaikutus saattaa meidät muodostamaan
arvostelman, joka on ristiriidassa muistivarastoomme kuuluvan tiedon
kanssa, reprodusoituu säännöllisesti oikea tietomme, joten hairahdus
korjaantuu. Tällaista tarkoituksenmukaista ja säännöllisesti
esiintyvää ilmiötä ei ole lupa pitää satunnaisena »diffuusina»
reproduktiona, vaan täytyy olettaa erikoinen mekanismi, tajuttomasti
vaikuttava kriitillinen tendenssi, joka kontrolloi ajatustuloksiamme.
Mutta tämä mekanismi ei toimi unissamme. Me näemme esim. tutun elävän
henkilön kuolleena--samalla kun ehkä keskustelemme hänen kanssaan.
Meitä ei silloin vaivaa mikään ristiriitaisuus, mikään poikkeavaisuus
olevaisen perussäännöistä, jommoinen valvovissa aivoissa saattaisi
»oikaisutendenssin» mitä intensiivisimmällä tavalla toimimaan.--
Noustessamme »aivorefleksikaarta» ylöspäin, seuratessamme
aistiärsytyksiä niiden matkalla kohti yhä korkeampia keskuksia
tapaamme siis arkitektoonisesti toistensa päälle rakentuvia
keskushermoston mekanismeja, jotka käsittämättömän hienolla tavalla
toisiinsa punoutuen aste asteelta kehittävät aistivaikutteista
näkö- y.m. havaintoja, joissa yksilön varhaisempi kokemus mitä
moninaisimmalla tavalla tulee näkyviin. Vastaavalla tavalla me taas
toisaalta, ryhtyessämme refleksikaarta laskeutumaan, lähestyessämme
liikuntoärsytysten, motooristen innervatioiden viriämisalueita
kohtaamme erikoisia struktuureja, joiden välityksellä järjellinen
tahallinen toiminta tapahtuu. Näiden olemassaolon osoittavat
varsinkin apraktiset häiriöt. »Motoorisen apraksian» (sanan
nykyisessä merkityksessä) määritteli erään merkillisen tapauksen
perusteella _H. Liepmann_ v. 1900.[50] Sillä tarkoitetaan
»kykenemättömyyttä jäsenten tarkoituksenmukaiseen liikuttamiseen muun
liikuntokyvyn säilyessä». Potilas ei pysty suorittamaan tahdollisia
liikkeitä, vaikka hänen liikuntoapparaattinsa sekä perifeerisissä
että sentraalisissa osissaan on koskematon ja vaikka hän toisaalta
moitteettomalla tavalla kehittää päämääränmielteensä. Voidaan sanoa,
että apraksialla on aivopatologisten ilmiöiden joukossa tämän
vuosisadan kuluessa ollut, joskaan ei ehkä yhtä huomattava, niin
ainakin samantapainen asema kuin afasialla viime vuosisadan
viimeisinä vuosikymmeninä. Nämä ilmiöt ovatkin suuresti analogisia
eikä motoorinen afasia olekaan muuta kuin puhe-elinten apraksia.
(Äänten synnyttämiskyky on potilaalla itsessään häiriintymätön, mutta
»sisäinen puhe», joka on ääneenpuhumisen välttämätön edellytys, on
sillä tavoin vahingoittunut, että jälkimäinen käy mahdottomaksi.)
_Liepmann_in potilas, eräs hallitusneuvos, joka tulee olemaan
historiallinen kuuluisuus merkillisen aivohäiriönsä takia, ei
pystynyt oikeanpuolisilla jäsenillään suorittamaan
yksinkertaisimpiakaan tahdollisia liikkeitä, ei pyynnöstä edes
työntämään kieltä suustaan taikka puristamaan kättänsä nyrkkiin.
Samalla oli hän kuitenkin kaikin puolin täysissä järjissään (mikä
hänen afasiastaan huolimatta voitiin osoittaa, koska hän vasemmalla
kädellä kirjoittamalla pystyi ilmaisemaan ajatuksiansa); täten hänen
tapauksensa todistaa, että »niinsanottujen korkeampien psyykillisten
prosessien ja motoorisen innervation välillä saattaa esiintyä häiriö,
joka tuhoaa toiminnan-suunnitelman siirron määrättyjen jäsenten
motoriumiin».[51]