Esitelty kirjailija on tämän lehden lukijoille ennestään tuttu. Hän
julkaisi U.S:ssa toissa keväänä muutamia kuvauksia, käyttäen
salanimeä E. Syväri. Yksi näistä, »Aikamme uros», vaikutti
allekirjoittaneeseen melkein yhtä voimakkaasti kuin selostettu paksu
nidos.
(_Uusi Suometar_ 5.11.1916)
* * * * *
ERNEST RENAN
(1917)
Ernest Renan--ajattelija, kirjailija, uskonnonhistorioitsija;
»Ranskan hienoin henki» 19. vuosisadalla--on seuraavien sivujen
esineenä. On ainoastaan yksi tapa esittää tätä elämää: mitkään
poikkileikkaukset eivät anna sen runsauden tulla oikeuksiinsa; se
täytyy kuvata pitkittäisleikkauksessa, täytyy seurata sen heräämistä,
sen kehkeämistä, sen kukkimista.
Se oli rikas ja kaunis elämä.
Se oli rikas elämä: »gallialainen» ja spiritualistinen Ranska, joiden
väliseksi vuorosanojen vaihdoksi suuri osa ranskalaista
kirjallisuudenhistoriaa voidaan käsittää, ovat hänessä ikäänkuin
yhtyneet. Hänen äänellään on toisinaan jonkun Pascal'in
syväsointuinen vakavuus, toisinaan taas karehtii siinä voltairelainen
ivahymy, mutta näiden äärimäisyyksien välillä on hänen oma
laaja-alainen asteikkonsa, hänen oma omituinen äänenpainonsa, jota ei
ole kellään toisella ollut--se mielensävy, jota hänen mukaansa
nimitetään »renanismiksi». Tämä mielensävy on ainesosiltaan ja
edellytyksiltään monimutkaisimpia mitä on ollut; sen voi oppia oikein
ymmärtämään ainoastaan ymmärtämällä, miten se on syntynyt. Sitä voi
tuskin sanoa miksikään »maailmankatsomukseksi» saksalaiseen tyyliin,
sillä sen olemuksena on juuri välttää lopullisia »kannanottoja»: se
on saanut osakseen paljon moitetta ja ylenkatsetta, sitä on nimitetty
yksinkertaisesti skeptillisyydeksi ja dilettantismiksi, mutta me
tulemme näkemään, ettei se ansaitse näitä halventavia nimityksiä.
Tämä mielensävy on joka tapauksessa omituisimpia sielunilmiöitä, mitä
19. vuosisata on tuottanut. Se on yksi ranskalaisen »esprit'n»
viimeisistä ihastuttavista puhkeennoista. Kentiespä myöhäisempi aika
vielä on huomaava, että siihen sisältyi jotakin 19. vuosisadalle yhtä
tyypillistä kuin voltairelaisuus oli ominainen 18. vuosisadalle.
Ja Renanin elämä oli kaunis elämä.
Hänen luonteensa pohjalla oli kestävää ainesta, joka teki hänen
elämästään yhtenäisen ja johdonmukaisen. Me tapaamme siitä joukon 19.
vuosisadan sivistyneelle ihmiselle tyypillisiä elämyksiä, mutta
ikäänkuin esikuvallisessa muodossaan elettyinä. Hänen ajattelunsa
erikoinen kontemplatiivinen luonne esti hänen omia mielihalujaan ja
pelkojaan vaikuttamasta hänen ajatuksensa kulkuun ja tulokseen. Hän,
joka kuitenkin rakasti niin syvästi, osasi, kun se oli tarpeen,
antautua syitten ja vastasyitten vietäväksi ja mennä minne ajatus ja
kokemus hänet johti, eikä minne omat taipumukset viittasivat.
Hän oli niitä ylevämielisiä ihmisiä, jotka tuntevat itsensä
solidaarisiksi koko tällä kiertotähdellä kamppailevan elämän kanssa.
Mikä on oleva tämän taistelun tulos? Tuleeko ihanne, »hengen
valtakunta», koskaan toteutetuksi? Kuinka käyneekin, joka tapauksessa
tunsi hän elävästi olevansa mukana tätä vuosituhansien rakennusta
pystyttämässä, ja se tietoisuus yksin pystyi hänelle tuottamaan
tyydytystä.
I
... Tällöin jo, noin 20:nnen ikävuoden korvissa, muutamat Renanin
filosofisen katsomuksen ääripiirteistä alkoivat kiteytyä. Nuori
ajatus alkoi tunnustella maaperää allansa ja kääntyä yleisiltä
väyliltä pois omaan suuntaansa. Jo aikaisin kertoo Renan hänessä
heränneen vastenmielisyyden abstraktista metafysiikkaa vastaan, joka
omin neuvoin, puhtaan aateskelun tietä, yrittää ratkaista korkeimmat
kysymykset. Kokemustiede esiintyi hänelle alusta alkaen ainoana
tiedonlähteenä. Descartesin dualismi, käsitys, että sielu ja ruumis
ovat kaksi toisilleen vastakkaista ja erillistä perusoliota, näytti
hänestä perustelemattomalta. Hänestä näytti olevainen yhtenäiseltä
kokonaisuudelta, jossa tapahtuu alituinen luominen, alituinen
muuttuminen, syntyminen. Että tämä käsitys ei soveltunut yhteen
kirkonopin kanssa, ei tullut vielä hänelle tietoiseksi. Olivathan
monet kristilliset filosofit, Malebranche ja Leibniz esim.,
esittäneet varsin samansuuntaisia käsityksiä.
Oli kuitenkin Renanin opettajien joukossa Issyssä yksi, jonka
uskonkiihkoiselta tarkkanäköisyydeltä ei jäänyt huomaamatta, että
Renan itse asiassa oli lakannut olemasta kristitty. Se oli filosofian
opettaja Gottofrey, joka eräänä iltana, kun Renan oli antanut
tavallista suuremman vapauden heräävälle järjelleen, lausui hänelle
nuo painavat sanat: »Te ette ole kristitty!» Renanissa ne herättivät
tavattoman järkytyksen, mutta johtajan rauhoittelu, kun hän tälle
kertoi tapauksen, esti sen saamasta aikaan sen suurempaa
vaikutusta...
Renan on »Muistelmissaan» tehostanut sitä seikkaa, etteivät mitkään
yleiset filosofiset mietiskelyt häntä saattaneet astumaan kirkon
helmasta ulos, vaan sen teki perehtyminen katooliseen jumaluusoppiin,
jonka taivaita tavoitteleva, mutta hauras rakennus hänen nuorekkaan
kritiikkinsä edessä hajosi raunioiksi...
Katoolisen kirkon oppi on yhtenäinen aaterakennus, jonka kenties
omituisin piirre on sen ratsionalismi, sen luottamus siihen, että tuo
aaterakennus voidaan järjen avulla todistaa oikeaksi. Sen eri osat
liittyvät toisiinsa hyvin lujasti, mutta perustus on uskomattoman
heikko. Tämä perustus on oppi yliluonnollisesta ilmoituksesta, pyhien
kirjojen kirjaimellisesta innoituksesta.
Siihen kiveen kompastui Renanin usko, siitä enää koskaan nousematta.
Raamatun kirjoissa ei kirkon opin mukaan saanut olla mitään
erehdyksiä eikä ristiriitaisuuksia, koskapa jumalallinen innoitus ne
oli luonut. Mutta Renanin oli mahdoton olla huomaamatta, että
neljännen evankeliumin ja synoptikkojen (kolmen edellisen) välillä
oli tärkeitä eroavaisuuksia, että jälkiosa Jesajaa ei voi olla
Jesajan kirjoittama, että Uusi Testamentti ei ole suinkaan
erehtymätön, kun se siteeraa Vanhaa, jne. jne.
Renanin sielunelämässä tähän aikaan on mitä mielenkiintoisin
sielullinen näytelmä katseltavanamme.
Hän oli itse tietoinen ajattelunsa erikoisesta luonteesta: hän sanoo
eräässä senaikaisessa kirjeessä, että voima, joka on järkyttänyt
hänen uskonsa, joka on ollut hänen elämänsä ja onnensa perustus, on
hänen omasta persoonallisuudestaan riippumaton. Hän käsitti jo
silloin, että ihmisen tulee totuuden edessä riisua kaikki
persoonalliset harrastukset, valmiina kuletettaviksi, minne painavin
syy viittaa. Hän seurasi aatteitten kamppailua omassa rinnassaan
pyyteettömänä katselijana, antamatta pelkojensa tai toiveittensa
vaikuttaa taistelun tulokseen. Ja tulos oli se, että hän näki
kirkonopin paikkansapitämättömyyden niin ehdottomalla varmuudella,
että hän olisi saattanut antaa sen pantiksi elämänsä.
Mutta tämän tuloksen käytännölliset johtopäätökset panivat hänen
luonteensa kovalle koetukselle.
Kasvatus, jonka Renan oli saanut, tähtäsi kokonaan kirkolliselle
uralle. Sen ulkopuolella hänellä oli hyvin vähän mahdollisuuksia;
Saint-Sulpicen portin toisella puolen häntä ei odottanut muu kuin
puute ja katu; hänellä ei ollut suhteita eikä tuttavuuksia.
Kirjeet Henriettelle antavat elävän käsityksen hänen vaikeuksistaan.
»Ah Jumala», hän huokaa, »kuinka kovaa on, kun täytyy näin nuorena
ratkaista kysymys, jolla on mitä välittömin vaikutus koko
olemassaoloon.» Se mikä vieroittaa hänet katoolisesta kirkosta on
yksinomaan hänen puutteellinen uskonsa. Hänen tunteensa, hänen
luonteenlaatunsa, hänen tottumuksensa--kaikki tämä houkuttaa häntä
jäämään kirkon helmaan. Evankeliumin moraali on aina oleva hänen;
Jesus tulee jäämään hänen Mestarikseen; kirkon ulkopuolellakin tulisi
hän viettämään samanlaista elämää kuin hän on viettänyt sen
sisäpuolella. Hän ajattelee kauhulla sitä tuskaa, mitä hänen täytyy
rakastetulle äidille tuottaa jättämällä kirkko; hän pelkää
raastavansa rikki hänen sydämensä...
Tällä välin on aika tehnyt ratkaisun lopultakin välttämättömäksi.
Kaksivuotinen kurssi Saint-Sulpicessa on lopussa. Renan on kaiken
aikaa kieltäytynyt ottamasta vastaan niitä alkuasteen kirkollisia
arvoja, joihin häntä on kehoitettu. Tuli kesä 1845. Hän luki silloin
paljon saksalaista kirjallisuutta. Herder ja Goethe, Fichte ja Hegel
tulivat hänelle hyvin tuttaviksi. Tämän kirjallisuuden ihanteellisuus
ja uskonnollisuus ilman dogmeja täytti hänet ihastuksella. Hän uskoi
astuneensa temppeliin, kun hän siihen tutustui. Kahden kuukauden ajan
hän tunnusti itsensä protestantiksi; hän ei voinut yhdellä iskulla
kokonaan irtaantua siitä kristillisestä traditiosta, johon hän
hengeltään kuului. Mutta kirkostaan hänen täytyi erota...