»Elämän sulot ovat kaikkien runojen
ikuinen ja saavuttamaton päämäärä.»
Tällä kertaa aion rikkoa arvostelijavelvollisuuksiani vastaan.
Arvostelijana olisi velvollisuuteni kertoa, mitä kirjassa tapahtuu,
sanoa, onko se hauska vai ikävä, onko se jännittävä vaiko
pitkäveteinen, onko se »lupaava esikoinen» vaiko jo »enemmän kuin
lupaus».
Kaikesta tästä en sano mitään. Kirjasta voi sanoa niin paljon
mieltäkiinnittävämpääkin.
Luulen, että useammallekin Sillanpään esikoisen lukijalle on käynyt
samoin kuin minulle: harvoin on tuntenut suurempaa tarvetta selvittää
itselleen vaikutelmaa, jonka on saanut. Tämä kirja on todistuskappale
lahjakkaasta, moninaisia ajatelleesta ja kaikesta päättäen sangen
voimakkaasti omaa elämäänsä viettävästä ihmisestä. Meillä on kaikki
syy koettaa ymmärtää tätä ihmistä, hänen ajatusmaailmaansa ja hänen
tarkoitusperiään, sillä jos hän vaan saa elää, on paljon mahdollista,
että hän tulee askarruttamaan ajatustamme ja mielikuvitustamme monina
tulevina vuosina.
Minkälaisista henkisistä piirteistä todistaa tämä kirja, sen tyyli,
sen rakenne, sen sisältö? Voimme tällaista erittelyä yrittäessämme
käyttää eräänlaista kokeellista menettelytapaa. Voimme,
hajoitettuamme tämän ilmiön sielullisiin alkutekijöihinsä, uudelleen
mielessämme panna kokoon nämä tekijät, ja jos nyt tämä analyysi ja
tämä synteesi ovat oikeat, täytyy tuloksen vastata sitä vaikutelmaa,
jonka saamme, jos uudelleen avaamme kirjan mielivaltaisesta paikasta
ja alamme lukea. Ei tosin silloinkaan ole varma, että
erittelytuloksellamme on paljoakaan ulkokohtaista pätevyyttä, ja
sentähden käyköön kaikki mitä seuraavassa sanotaan, pelkästään
olettamuksesta.
Käykäämme ulkoa sisäänpäin, kuoresta kohti ydintä.
Kuvauksen ulkonainen sommittelu on jonkunverran huomiotaherättävä.
Kirja on romaani, ja kuitenkin on siinä nimilehden jälkeisellä
sivulla, kuten näytelmissä tavallisesti, henkilöluettelo. Kuvaus
jakaantuu pro- ja epilogiin, alku-, keski- ja loppuosaan.
»Tästä lähtee kertomus liikkeelle», huomauttaa tekijä, kun saamme
juonesta kiini. »Kuinka nyt käy kertomuksen», hän kysyy, kun tulemme
uuteen vaiheeseen. Ja ikäänkuin lukijan puolesta hän itse tekee
itselleen kysymyksiä henkilöistään ja heidän tilastaan.
Kun esim. Selma Lagerlöf menettelee hiukan samalla tavalla, kun hän
kesken kuvaustaan tuo esiin oman tarinoivan minänsä, palvelee tämä
keino aivan toisia tarkoituksia. Hän tahtoo sillä päästä
tuttavalliseen suhteeseen lukijansa kanssa, hän tahtoo jutella tälle,
niin kuin jutellaan talvi-iltana lieden ääressä. »Näin satu alkaa».
»Satu ei kerro sitä».
Jos ymmärrän oikein, ilmaisee sensijaan Sillanpää tässä läpikotaisin
»_reflekteerattua_» mieltänsä. Ei hän minkään itsensä unohtavan
naivin tarinoimisinnon vallassa vuodata mielikuvain tulvaansa
johonkin perinnäiseen romaanikaavaan. Hän on varsin tietoinen siitä,
mitä hän tekee, ja hän antaa mielellään lukijan havaita, että hän
tätä on. Hän näyttää mielivaltaansa kirjoittamalla kertomuksen alkuun
henkilöluettelon niinkuin näytelmiin. Hän on _sillä_ lailla naivi.
Mutta tässä menettelyssään on hän muutakin kuin »reflekteerattu». Kun
hän sanoo, että nyt kertomus alkaa, tekee hän sen näin:
»Tulevien tapausten näyttämö on jo hahmoutunut. Lehtevät rannat,
harjut ja vetten pinnat ja niiden vaiheilla ihmisvaiston muovailemat
ihmiskodot. Ja niissä ja niiden kesken jälleen ihmisvaistoa
kuvastellen, alati jatkuvaiset ihmisliikunnot, olot ja aivoitukset.
Alati jatkuvaiset taivaan alla--niinkuin päivästä alati tulee ehtoo
ja talvesta suvi. Nyt on taas muuan suvi ja suviehtoo.»
Näin sanoo se, joka on »filosofi». Jonka silmissä ilmiöiden
mielenkiintoisuus kohoo tavattomasti niinpian kuin hän käsittää ne
_edustaviksi_, kuuluviksi laajempiin kokonaisuuksiin, yhdeksi
pisteeksi silmänkantamattomissa perspektiiveissä. »Nyt kertomus
alkaa»--nyt saatte kuulla, minkälainen on yksi sykähdys elämän alati
toistuvassa suonenlyönnissä, sykähdys, joka on samanlainen kuin
kaikki muutkin ja kuitenkin toinen!
Muita piirteitä tästä »filosofisesta» mielensävystä!
Ajattelijamme on monisti, hänellä on voimakas tunne kaiken olevaisen
yhteenkuuluvaisuudesta ja sisäisestä sukulaisuudesta. »Siinä kedolla
hän on, kauniskasvoinen ihmis-tyttö, ja hänen näkyväinen olemuksensa
sisältää samoja aineita, joita on kaikkialla hänen ympärillään, mutta
hänessä tapahtuu tuommoisia näkymättömiä liikkeitä. On herkkä
keskikesän ilta. Mutta kuka tietää, mitä näkymätöntä tapahtuu niissä
samoissa aineissa kaikkialla hänen ympärillään...» Tämä tyttö ja
metsä hänen ympärillään ovat vain »kaksi erilaistunutta
luonnonkohtaa»: »ikuinen, ajaton metsä, jonka äärettömissä
solumäärissä virtaili näkymättömänä kevään paisuttama alkuelämä, ja
ihmislapsi, jonka veri niinikään sykähdellen tiedottomasti toisti
tuhansien sukupolvien takaisia sykähtelyjä. Ihmisen noin seisahtaessa
metsä ja ihminen katsoivat toistaan silmäterään, taitse kaikkien
kuluneitten aikakausien, joina ovat kauvas, kauvas toisistaan ja
alkuperäisestä yhteydestään edenneet.»
Kirjailijamme on myös luonnontutkija. Hän puhuu luonnosta niinkuin
se, joka tuntee sen ajatuksellaan eikä vain silmillään ja
sydämellään. Hänen syventymisensä jonkun Veronican siniseen
pienoismaailmaan on runsaan yksityiskohtaista. Mitenkä kaikkialla on
olevaista, tulvivassa rikkaudessaan, paaliamme äärettömän suuri,
allamme äärettömän pieni, sen vaikutelman hän kokee herättää esim.
hetkiseksi asettumalla nuppineulanpään kokoisen pikkuhyönteisen
kannalla, joka päivänkakkaran kehästä putoaa sinikellon kupuun, ja
tämän sinisen avaruuden reunalta katselee ulos suureen maailmaan,
missä monen perhossiiven lyöntien pituudelta siintävät huimaavat
korsimetsät.
Mutta mitään ulkokohtaista maailmankuvaa ei filosofimme ja
luonnontutkijamme ole tahtonut tällä kertaa lähinnä antaa. Vaan hän
on tahtonut välittää sieluumme vaikutelman niistä »_elämän
suloista_», jotka hänen nuori verensä on näissä loppumattomissa
»elämän aarnioissa» tavannut. Keväällä herännyt elämä, luonnon ja
ihmisten elämä, lähtee korkean auringon alla kulkemaan kohti »kesän
ulappaa», ohi kevään viimeisten runollisten saarten; se heilimöi ja
sykähtelee helteisten poutapäivien aavalla merellä, josta ei rantaa
näy, ja kulkee, kohtalonsa koettuaan, niinkuin aina ennenkin,
rajuilmain kautta syksyyn. Kolmea matkamiestä tämän ulapan yli
lähinnä saatetaan: Eliasta, Lyyliä ja Olgaa, mutta heidän oikeat
nimensä kuuluisivat: »nuori mies», »nuori nainen», »kypsä nainen».
(Sivumennen sanoen muistuttaa tämä kolmikko Henrikiä, vienoa Annaa ja
upeata Judithia Gottfried Kellerin pääteoksessa). Heistä emme saa
tietää paljonkaan enemmän kuin mitä nämä laatusanat ilmaisevat.
Yrittäessään siirtää sieluumme tämän joskus huumaavan voimakkaasti
kokemansa vaikutelman »elämän suloista», on tekijällä oma
menettelytapansa. Hän kirjoittaa juuri niin kuin hän itse tahtoo eikä
niinkuin kynä häntä veisi. Jos yrittäisi karakterisoida tätä tyyliä
jollain kirjallisella iskusanalla, olisi sitä kai nimitettävä
impressionistiseksi. Se on jotakin varsin modernia eikä tietenkään
vailla esikuvia.
Niillä alituisesti vaihtuvilla näyillä ja mielialoilla, jotka tämän
kirjan muodostavat, on muutamia silmäänpistäviä omituisuuksia. Tässä
kirjassa on kuvattu kesäistä luontoamme ja sen herättämiä tunnelmia
yksityiskohtaisemmin kuin kenties koskaan ennen. Mutta miten tämä
kuvaus tavattomasti eroaakaan esim. vastaavasta Kiven ja Ahon
kuvauksesta! Kivellehän elämä luonnon helmassa merkitsee etupäässä
hyvin voimakkaita, yksinkertaisia, tarttuvia _mielihyvän tai murheen
tunteita_. Luonnonilmiöt herättävät riemua, heleätä kuin »onnenlapsen
aatos», tai murhetta, »riuduttavaa ikävää». Myös Aholle luonto
etupäässä on selvästi tuntuvan mielihyvän lähde, vaikkakin hänen
mielialansa ovat käyneet paljon monisävyisemmiksi. Mutta katsokoonpa
huvitettu lukija, miten monta kertaa me Sillanpään kirjassa, jossa
kuitenkin koko ajan liikutaan keskellä kesäistä luontoa ja sen
herättämiä vaikutelmia, olemme tekemisissä selväpiirteisen joko ilon
tai surun kanssa! Sillanpää on aivan liian paljon sen hurman
lumoissa, jota pelkkä olemassaolo hänessä herättää, jotta hän
erikoisemmin huomaisi, tuntuuko tämä olemassaolo iloiselta vai
surulliselta. »Tragiikka on aina hienointa nautittavaa», sanoo hänen
sankarinsa, kun luulee tuottaneensa onnettomuuden torpantytölle.
Sentähden kirjan mielialojen tyyppi on tämä: »Eliaksen mieleen
asettui ihmeellisen yksinkertainen ja täyteläinen tunnelma, jonka
lähinnä saattaisi tulkita sanoilla: »minä elän maailmassa».»
Tämän tyylin toinen omituisuus on seuraava.
Kun ne »elämän sulot», joita tahdotaan kuvata, lähinnä ovat vain
eräänlaista lumoutumista pelkkään olemassaoloon, tulee luonnollisesti
»elämän suloksi» jokseenkin kaikki, mikä menee läpi kuvattavien
sielujen. Jos avaa kirjan mielivaltaisesta kohdasta, pistää heti
silmään se tavaton joukko mielen »ailahduksia» ja »etomisia», joka
sen täyttää. On ikäänkuin olisi jonkunmoinen ristiriita sen
selväpiirteisen maailmankuvan, joka on teoksen pohjana, ja sen
sanomattoman kirjavan ja tuhatäänisen elämysparven välillä, joka
tämän pohjakuvion täyttää. Luettuaan kirjan loppuun huomaa melkein
hämmästyksellä, että tämä elämysten tuisku onkin muodostunut
luonnollisiksi ihmiskohtaloitten katkelmiksi, jotka ovat niinkuin
monet muutkin.
Kolmas omituisuus:
Ainoastaan muutamilla suhteellisesti yksinkertaisilla mielialoilla on
omat nimityksensä. Mutta taitava kirjailija ei edes näitäkään yritä
siirtää lukijaan pelkästään niiden nimityksiä käyttämällä, vaan
kuvaamalla niiden aiheuttajat ja niiden ilmaisut. Sillanpäätä estää
tässä jossakin määrin hänen impressionistinen ohjelmansa. Hänen
maailmankuvastaan päättäen, joka kantaa merkkiä voimakkaista
älyllisistä harrastuksista, luulisi hänen tahtovan olla »realisti»
kaunokirjallisessa kuvauksessaan, mutta sitäpä hän ei tahdokaan. Hän
ikäänkuin ei tahdo astua kuvaamiensa sielujen taikapiirin
ulkopuolelle, ja katsella heitä ulkokohtaisesti, erittelevästi, vaan
leijuu ja liitelee kaiken aikaa näissä sisäisissä maailmoissa.
Luulen, että se ainakin osaksi on tämä seikka, joka tekee, että useat
kirjan mielialamaalaukset ovat niin vähän suggeroivia. Verrattakoon
häntä esim. Juhani Ahoon! Sillanpään kirjan pääosa käsittelee Ahon
mieliaihetta: helteisen, poutaisen kesän tuttuja tunnelmia. Kuinka
osaakaan Aho, aivan muutamilla sivuilla (ajateltakoon esim. hänen
viimeistä lastukokoelmaansa) tehdä nämä mielialat niin pakoittavan
päälletunkeviksi. Mutta hänpä myös etsii ja etsii, kunnes hän löytää
näiden mielialojen ominaisimmat aiheuttajat, vertauskuvat ja
ilmaisut. Siten hän tarvitsee vain muutaman sivun siihen, mihin
Sillanpää käyttää kymmenen--sittenkään onnistumatta.
Tietenkään tämä ei merkitse, ettei Sillanpään kirjassa olisi paljon
onnistuneitakin mieliala-maalauksia. Hänen ikäänkuin aineeton,
subjektiivisesti liihoitteleva tyylinsä saattaa erinomaisen
luontevasti tulkita esim. kesäyön kuulakkaa epätodellista ilmavuutta.
Tällaisilta sivuilta henkii joskus korkea runollisuus.
On tuskin olemassa toista romaania, jossa olisi niin vähän
vuoropuheluja kuin tässä kirjassa. Ne eivät yhteensä täytä enemmän
kuin pari sivua. Sittenkin niistä kannattaa erikseen puhua.
Esimerkiksi:
Ollaan keskellä »ensimäisen kesäyön» hämyistä salaperäisyyttä,
»vaaleakatseinen yö» valvoo, rastaan laulu tulvii. Silloin kuuluu
eräältä seinustalta:
--Ek-sinä tiedä, että sin'et isottele pikkupojille silloin kun on
isoja miehiä.
Toinen ähki selkä seinää vasten sanomatta sanaa. Isku läjähti.
Sähisevää sanattomuutta.
--No!
Pihamaalta rupesi kuulumaan joukkopuhelua...
* * * * *
Kuinka mainion sattuvaa, mutta kuinka se putoaa pois kirjan tyylistä,
minun mielestäni--parempaan tyyliin. Ja tällä tavoin jokainen
vuoropuhelun pala. Jostain syystä kirjailija silloin, kun hän
suorastaan esittää henkilöittensä puhelua, katsoo velvollisuudekseen
olla realisti sanan ankarimmassa merkityksessä. Silloin hän
hetkiseksi repäisee halki sen päilyilevän usvaisen ajattomuuden
verhon, joka peittää hänen kuvaamaansa maailmaa, ja paljastaa
naulanpäähän sattuvassa väläyksessä sen, mitä se oikeastaan on: omaa
meikäläistä talonpoikaismaatamme. Ja sama kirjailija puhuu, mitenkä
»pahaenteinen onni vilahti juuri siitä ohi ja katsahti kavalasti
tyttöön» tai kuinka »tie eteni hänen hehkuvan katseensa alaisena
niinkuin jokin matala ja mielistelevä olento»!
Pyydän anteeksi, mutta en usko, että kirjailija, jolla on niin
»reflekteerattu» mieli ja joka osaa nähdä maailman hiuskarvalleen
niinkuin se on itse teossa koskaan tajuaa tai näkee jotain tällaista.
Luulen toisin sanoen, että Sillanpään nykyisessä tyylissä on aika
annos sellaista, mikä hänen omalta kannaltaan on sovinnaisuutta,
jotain turhanpäiten konstikasta, jotain »litteratuuria». Hänen vähän
keikaileva »impressionisminsa» on ristiriidassa hänen väkevästi
eletyn, selkeän ja komean maailmankuvansa kanssa. Hänen filosofiansa
ja kertomatapansa riitelevät keskenään: edellinen pyrkii
yleispätevään, tyypilliseen, jälkimäinen äärimäiseen oikulliseen
yksilöistymiseen.
Kun hänen elämänhurmansa kirkastuu ja syvenee, on vaahdon alta
varmaan tuleva jalo viini näkyviin.