Renan jätti katoolisen kirkon helman samanlaisella kaipauksella kuin
rakastaja rakastettunsa sylin.
Hänen sielunsa oli täynnä suitsutuksen tuoksua ja gootilaisten
holvien puolihämyä, jossa hurskaat rukoukset hymisevät; kirkko oli
vanginnut hänen sielunsa maagilliseen kehäänsä. Kun hän nyt astui
ulos maailmaan, josta hän ei mitään tiennyt, näytti se hänestä
alastomalta ja tyhjältä. Hänen ensimäinen kosketuksensa sen kanssa
herätti hänessä vastenmielisyyttä. Hän, joka oli kaiken nuoruutensa
viettänyt puhtaitten henkisten harrastusten ilmapiirissä, huomasi
inholla, kuinka niiden ihmisten ainoana pyyteenä, joiden kanssa hän
tuli tekemisiin, oli käyttää häntä hyväkseen, lyödä hänestä rahaa.
Hänestä näytti ihmismaailma olevan lukematon joukko ahtaita
itsekkyyden pyörteitä, joista kukin koetti omaan sieluunsa imeä
mahdollisimman runsaan osan maallista hyvää.
Tällaiset masentavat kokemukset eivät kuitenkaan saattaneet häntä
peruuttamaan otettua askelta. Joskin hän joskus, alakuloisuutensa
hetkinä, oli tuntenut sielunsa pohjalla edelleenkin asuvan uskon
uudelleen kohoavan ja kietovan hänet pehmoisiin harsoihinsa, ei hän
ratkaisevan askeleen jälkeen enää kertaakaan todenteolla ajatellut
palaamista. Päinvastoin ei hän voinut olla tuntematta syvää
tyydytystä siitä, että hän oli voinut tuon askeleen ottaa; usein hän
tunsi itsensä juuri senkautta erikoisesti Mestarinsa seuraajaksi,
että oli uhrannut omat etunsa kunnioituksesta totuutta kohtaan.
Mutta Renan ei voinut olla tunnustamatta, että se elämäntaso, johonka
hän opettajissaan oli tutustunut, oli suunnattoman paljon korkeampi
kuin hänen nykyisen ympäristönsä. Elävästi tunsi hän, ettei hänestä
koskaan tulisi »maallikkoa», että hän pysyisi hengen miehenä
edelleenkin. Hän noudatti edelleenkin vanhoja elämäntapojaan, hän
keskusteli mielessään entisten opettajiensa kanssa, kun todellinen
keskustelu ennen pitkää näyttäysi mahdottomaksi, mielipiteiden
eroavaisuuden takia. Hän eli hyvin erillään, hautautuneena
opintoihinsa ja tutkimuksiinsa, joita hän jatkoi samalla kiihkolla
kuin ennenkin...
Tässä intensiivisessä henkisessä työskentelyssä yllätti Renanin
vallankumousvuosi 1848. Pariisin kumoushaluinen levoton aines otti
taas Ranskan ohjat käsiinsä ja alku näytti suurenmoiselta. Renan oli
silloin vielä töissään kiinni eikä hän antanut häiritä itseään: tiede
oli uskonto, jota oli palveltava kaikissa olosuhteissa. Mutta
vaikutelmat kasaantuivat hänessä; hänen aivonsa olivat pakahtuakseen
täynnä henkistä energiaa, ja kun hän syksyllä vapautui töistään,
käytti hän seuraavat talvikuukaudet pannakseen paperille kuohuvat
aatteensa. Siitä syntyi valtavan paksu käsikirjoitus, jonka nimeksi
tuli »Tieteen tulevaisuus» (L'Avenir de la Science)...
Tällaiseen kirjaan kannattaa lähemmin tutustua pelkästään
sielullisena todistuskappaleena. Meille se on erikoisen
mielenkiintoinen siksi, että siinä Renanin elämänkatsomus kaikissa
pääpiirteissään valmiina tulee vastaamme. Se on se vuorenhuippu,
jolta hän on katsonut Luvattuun maahansa. Kaikki Renanin hengen
myöhemmät muuntelut ja käänteet ovat ymmärrettävissä vain tätä
taustaa vastaan.
Koettaessamme tavoittaa tätä elämänkatsomusta, on vähemmän tärkeätä
seurata sen kaikkia haarautumia ja vivahduksia kuin tavoittaa sen
ydinhermo. Se on mielestäni seuraava.
Korkein elämänarvo on uskonto.[7] Mutta uskonto ei, tarkkaan ottaen,
ole tosi.
Näistä kahdesta premissistä voidaan tehdä kaksi äärimäistä
vastakkaista johtopäätöstä: