III

_Hamlet_ esitettiin toisen kerran sunnuntaina, jolloin hra _Jussi

Snellman_ näytteli pääosaa. Hänen tulkintansa poikkesi huomattavassa

määrässä hra Kilven esittämästä: hänen Hamletinsa oli tuntuvasti

nuorekkaampi, tuntehikkaampi, välittömämpi, esitys oli

havainnollisempaa, enemmän ulospäin heijastavaa. Tällä saavutti hra

Snellman monta etua, hänen antamansa kuva tuli vilkkaammaksi ja

vaihtelevammaksi ja kokonaisuus myös varmemmaksi siinä suhteessa,

että esittäjällä oli varaa antaa Hamletinsa muuttua loppua kohti,

joten kuvaan tuli jonkun verran kehitystä. Mutta epäilemättä hra

Snellman myös pienensi Hamletin sisäistä asteikkoa. Tästä tuli

kuohahtava, lyyrillisiin purkauksiin valmis nuorukainen, hänen

tuskansa oli koskemattoman mielen nyyhkyttävää kärsimystä yksityisten

onnettomuuksien edessä--ei mielikuvituksessamme elävän Hamletin

maailmantuskaa, viiltävän auttamatonta; pistosanainen katkeruus,

jonka hän vuodattaa yli Poloniuksen ja kuninkaan, hajosi ivalliseksi

leikinlaskuksi, miltei poikamaisiksi sukkeluuksiksi. Muutamissa

kohtauksissa hra Snellman mielestäni onnistui huomattavasti paremmin

kuin hra Kilpi; niin varsinkin kohtauksissa Ophelian kanssa, missä

hänen eloisampi ilmeleikkinsä tuli hänelle avuksi. Mutta

yksitoikkoisuudestaan huolimatta oli hra Kilven esityksessä kenties

enemmän tuota epäilyn ja mietiskelyn jäytämää sisäistä turtumista,

suureen ratkaisevaan tekoon pystymättömän uneksija-elämää, joka esim.

Goethen Hamletista antaman kuvan mukaan on tämän peruspiirteitä. Tätä

puolta tehostamalla myös luullakseni enemmän lähestytään sitä

onnettoman sielun nerollisuutta, joka on Hamletin sisäisenä olentona.

Hra _Axel Ahlbergin_ kuningas Claudius oli paraita kaikista. Hra

Ahlbergin voima kenties ei ole sielullisessa puolessa, mutta hän on

ikäänkuin täysin mukautunut näyttämöllisen esityksen ehtoihin ja

edellytyksiin, hänellä on varma silmä oikeisiin mittoihin ja ehjiin,

ikäänkuin koristeellisiin vaikutuksiin. Niin oli hänen kuninkaansa

nytkin varsin kuninkaallinen, ei tosin vallan se luihu rikollinen,

jonka pitäisi näkyä kuoren alta, mutta ulkonaisesti sitä

sympaattisempi, hillitty ja taitehikas. Rva _Raution_ kuningattarena,

hra _Raution_ Poloniuksena, rva _Lindelöfin_ Opheliana olen jo

tunnustuksella maininnut.

Näyttämölle asetuksessa oli noudatettu samaa menettelyä kuin

»Coriolanuksessa»: etualan laitteet pysyivät kaiken aikaa paikoillaan;

muutamissa kohtauksissa saavutettiin näin, varsin vähäisillä

muutoksilla hyvinkin onnistuneita vaikutuksia; mainita voi esim.

haamukohtauksen ja kuningattaren kammion.--Ohjaus oli hra Lahdensuon.

Yleisöä oli sunnuntainkin esityksessä täysi huone, ja

suosionosoitukset vilkkaat.

(_Uusi Suometar_ 13.2., 15.2. ja 18.2.1913)

* * * * *

MUUTAMISTA SIELUTIETEEN PERUSKÄSITYKSISTÄ

(1913)

Kysymys siitä, onko sielua pidettävä ykseytenä vaiko moninaisuutena,

on, voimme sanoa, aina ollut filosofien harrastuksen polttopisteessä.

Sehän oli myös niitä kohtia, joissa vanhojen empiristien ja

ratsionalistien mielipiteet jyrkimmin menivät vastakkain.

_Descartes_'n »anima», »substantia cogitans», samoinkuin _Leibniz_'in

»monadi» ovat aina säilyttäneet viehätysvoimansa spiritualistisissa

mielissä, joille oppi ehdottomasti yksinkertaisesta ja jakamattomasta

sielu-ykseydestä, sielunelämän muuttumattomasta 'kannattajasta' on

ollut mieleinen, heidän kuolemattomuustoiveitaan ja metafyysillisen

dualismin oppiaan tukevana. Epäilemättä jonkunverran hedelmällisempi

on ollut englantilainen empirismi, jota sielutieteessä n. s.

»assosiatsio-psykologia» on kannattanut. Tämä suunta, sellaisena kuin

sitä ovat edustaneet Englannissa varsinkin _Hume, Stuart Mill_ ja

_Bain_ ja Ranskassa _Taine_ on kieltämättä päässyt huomattavan

pitkälle pyrkimyksissään kohti varsinaista tieteellistä psykologiaa.

Mutta toiselta puolen oli sen sielutieteellinen peruskäsitys--tapa

käsittää sielunelämä erillisten mielteiden kokoomukseksi ja selittää

sielulliset synteesit pelkästään näiden erillisten mielteiden

_mekaanisten_ yhtymisten, s. o. assosiatsioiden kautta--tämä käsitys

oli epäilemättä tosiasioille väkivaltaa tekevä. Tämä kävikin

ilmeiseksi m.m. sen kautta, että sekä Hume että Stuart Mill

nimenomaan tunnustivat seisovansa voimattomina tärkeimmän sielullisen

synteesin, _minuuden_, edessä ja myönsivät olevansa kykenemättömiä

sen syntyä selittämään.

Nykyajan sielutiede, sekä filosofinen että varsinaisesti

tieteellinen, onkin sentähden--kuten pitkin rintamaa voi huomata--

usein sangen jyrkästikin varuillaan assosiatsio-psykologian

liioitteluja vastaan. Niinpä voitanee esim. _Henri Bergson_'in

filosofiaa osittain pitää jyrkkänä vastavaikutuksena sitä vastaan.

Mitä sielukäsitteeseemme tulee, ovat hänen mielestään sekä 'ykseys'

että 'moninaisuus' sellaisia »cadres de l'intélligence», ymmärryksen

kaavoja, joihin elävä todellisuus vain väkivaltaisesti pakoittamalla

saadaan soveltumaan, »konfektsiovaatteita» eikä suinkaan mitan mukaan

tehtyjä (kts lähemmin Aika 1911 s. 433 seur.) Tällaisen »mitan mukaan

tehdyn» sielukäsitteen on _James_ koettanut tuoda esiin perustavassa

»Sielutieteen periaatteissaan.» Loistavassa luvussaan »tajunnan

virrasta» (the stream of thought) suosittelee hän tätä kuvaa

karakterisoimaan sielunelämän yleistä luonnetta. Nykyisessä

kirjallisuudessa se onkin yleisesti omaksuttu.

Sama assosiatsio-psykologialle vastakkainen suunta huomataan, kuten

sanottu, myös ahtaammasti tieteellisessä, kokeellisessa

psykologiassa. On huvittavaa mainita muutamia yksityisiä esimerkkejä.

Tunnettu ranskalainen sielutieteilijä _Alfred Binet_ (muutamia

kuukausia sitten kuollut) on paljon huomatussa teoksessaan »L'étude

expérimentale de lintélligence» selvästi osoittanut, että

abstraktista ajattelemista on mahdoton käsittää mielikuvien

mekaaniseksi leikiksi. Ja mitä kuuluisiin n.s. assosiatsio-lakeihin

tulee, niin on niiden arvo mennyt tuntuvasti alaspäin. Monet eivät

niitä ollenkaan pidä minään elementaarisina sielunelämää hallitsevina

lakeina, vaan puolina eli momentteina vielä alkeellisemmissa

sielunilmiöissä. Niin esim. _Pierre Janet_ tunnetussa teoksessaan

»L'automatisme psychologique» esittää, mitenkä huomattavimpiin

ilmiöihin sielunelämän alalla kuuluu se että kerran muodostuneilla

sielullisilla kokonaisuuksilla--joiden syntymisessä sielunelämän

aktiivisella, tahto-puolella on voinut olla huomattava osa--, esim.

sellaisilla mielikuvakokoomuksilla joita sanomme »esineiksi», on

voimakas taipumus _uudistua_, uudelleen astua tajuntaan (sielullinen

automatismi), ja tämä entisten tilojen tajuntaantulo tapahtuu juuri

n. s. assosiatsio-lakien kautta. Samaa mieltä on _Höffding_, joka

lausuu: »Kaiken assosiatsionin olennainen ominaisuus on siten

taipumus yksityisen elementin tajuun noustua herättää uudelleen koko

se tila, josta tuo elementti tai sen kaltainen on ollut osana.»[2]

Yhtäpitävästi edellisen kanssa on Binet sitten yllämainitussa

teoksessaan osoittanut, että »assosiatsiolait» eivät suinkaan ole

samat kaikilla yksilöillä; toisten mieleenjohtuma (idéation) kulkee

'yhtäläisyyden', toisten 'kosketuksen' kautta.

Täten nykyisessä sielutieteessä on huomattavana tuntuvaa sielunelämän

kokonaisuuden ja »sielullisen synteesin» tehostamista erillisten

sielunainesten kustannuksella. »Sielullinen synteesi» on nykyisessä

psykologiassa tavattoman tärkeä ja paljon käytetty käsite. Siten on

m.m. _Wundt_, määritellessään sen lain että sielullisten tekijäin

antamassa yhteistuloksessa (synteesissä) aina on jotakin enemmän kuin

pelkästään tekijäin summassa olisi, ja johtuen siten oppiin

sielullisen energian kasvamisesta, vastakohtana opille fyysillisen

energian säilymisestä, antanut paljon huomatun ilmaisun

puheenalaiselle käsitteelle. Kenties vielä runsaamman käytännön on se

saavuttanut ranskalaisessa sielutieteessä, joka viime vuosikymmeninä

mielihalulla on käsitellyt suurinta sielutieteen kysymystä, problemia

tärkeimmän psyykillisen synteesin, _minuuden_ eli _personallisuuden_

luonteesta, synnystä ja kokoonpanosta.

Sielunelämässä on synteetisen rinnalla kuitenkin huomattava toinenkin

puoli, ja edellisen yksinomainen tehostaminen johtaa

yksipuolisuuteen[3]. Sitä välttääksemme ja yrittääksemme uudelleen

löytää adekvaatisen ilmaisun sielunelämän yleiselle luonteelle, mutta

tällä kertaa tarkoin »mitan mukaan tehdyn» käsitteen eikä ainoastaan

kuvan avulla, on meidän mielestäni lausuttava, että sielunelämässä on

huomattavana kahdensuuntainen pyrkimys: toinen synteesin kautta

johtava yhä suurempaan keskitykseen, ykseyteen, toinen hajoamisen

kautta viepä yhä suurempaan erillisyyteen, moninaisuuteen.

Normaalisen ihmisen sielunelämä on alituisessa liikkeessä näiden

kahden poolin välillä.

Voimakkaassa kestävässä tahdonponnistuksessa, jossa tajuntaa

hallitsee yksi ainoa kirkashohtoinen mielikuva, tehtävä teko,

kaikkien niiden omituisten tunnesävyjen myötäseuraamana, jotka

antavat meille tietoisuuden omasta aktiivisuudestamme ja saattavat

minä-tajunnan voimakkaimpana astumaan esiin--silloin on meillä tila,

jossa sielullinen synteesi ja keskitys on huipussaan, joka, kuten

Pierre Janet eräässä kohdassa lausuu, »pyrkii toteuttamaan filosofien

ihanteen, identisen sieluykseyden».[4]

Mutta tämä ihanteellinen tila toteutuu vain silloin tällöin. Jännitys

laukee, ja mitä silloin tapahtuu? Äsken istui »minuus» elävästi

tietoisena mahdistaan, kaikki langat käsissän, valta-istuimellaan ja

hallitsi; nyt se lakkaa olemasta näyttämön ehdoton keskus, siirtyy

vähitellen yhä syrjempään, hallitsevasta katselevaan asentoon, ja

keskuksen valtaavat mielikuvat, jotka äsken kukistettuina, nyt

alkavat saada takaisin itsenäisyyttänsä ja pitää karkeloitaan. Kuta

vapaammiksi, irrallisemmiksi ja itsenäisemmiksi ne tulevat, kuta

enemmän voimaa ja väriä ne saavat, kuta enemmän lähestymme

_unennäköä_, sitä kalpeammaksi käy minä-tajunta, sitä enemmän

herpaantuu sen jännitys, sitä enemmän muuttuu se pelkäksi _tajunnan

kentäksi_, jolla unennäön kirjavat haamut loppumattomana sarjana

pitävät temmeltään kummallisessa kuutamoisessa valaistuksessa minkä

lähde on tietymätön. Mielikuvat ovat nyt täydelleen itsenäistyneet;

kuvista ovat ne muuttuneet olennoiksi ja esineiksi, joiden vaatimus

tulla otetuiksi täytenä totena ei kohtaa mitään vastaväitettä.

Unennäössä on meillä toteutettuna vanhojen empiristien sielukäsitys:

sielu moninaisuutena, erillisten ainesten kokoomuksena.

Tämä kuvaus kenties hiukan selventää yllä antamaani abstraktista

kaavaa.

Sielunelämän luova aktiivinen synteesi saa elää alituisessa

taistelussa vastakkaista passiivista hajaantumispyrkimystä vastaan.

Jompaankumpaan suuntaan kulkee kunakin hetkenä sielun sisäinen

virtailu. Tilaa, jossa tämä jatkuvasti kulkee jälkimmäiseen suuntaan,

nimittää Pierre Janet sattuvasti »la misère psychologique». Niinpian

kuin, sielullisen energian jatkuvan heikkenemisen takia, uusien

synteesien luominen on lakannut, järkkyy sielun tasapaino mitä

syvimmin, ennen muodostuneet, mekaanisiksi käyneet mielleryhmät

pääsevät ylivaltaan, »sielullinen automatismi» hallitsee, voimaton

ajatus taivaltaa yhä auttamattomammin vanhoja polkujaan, eksyy yhä

pahemmin omiin sokkeloihinsa, samalla kun ulkoa tai sisältä tulevat

mieleenjohtumat eivät kohtaa mitään vastustusta, ne ryhmittävät

ympärilleen kaiken mitä tajunnasta löytävät ja kasvavat lumivyöryn

tavoin, tehden yksilöstä »piintyneen päähänpiston», »riivauksen»,

manian tai jonkun muun mielisairauden uhrin. Mielisairaus on monasti

ikäänkuin unennäköä, joka kestää vuosia--molemmille on

tunnusmerkillistä sielunelämää hallitsevan toisen, passiivisen

hajaantumisen periaatteen _yksinvalta_.

(_Aika_ 7, 59-63)

* * * * *

KULTTUURI JA KEHITYSOPPI

(1913)

I

Aaterikas ja oppinut norjalainen kirjallisuushistorioitsija _Chr.

Collin_ on keskeneräisen Björnson-elämäkertansa lomaan julkaissut

laajahkon filosofisen teoksen, jonka avarasta synteesistä kantaa

merkkiä sen pitkä nimi: »Brorskabets religion og den nye

livs-videnskab. Med en historisk belysning av darwinismen», s. o.

»veljeyden uskonto ja uusi elämäntiede. Ynnä darwinismin

historiallista valaisua».

Lukuisten mielenkiintoisten piirteitten ohessa on tämä teos siitä

huomattava, että kehitysoppi siinä on katsottu verrattain uudesta,

alkuperäisestä näkökulmasta. Se on siinä asetettu historialliseen,

kultturelliin ympäristöönsä, katsottu historiallisten edellytystensä

ja seuraustensa kannalta. Tulokset tästä ovat sangen huomattavat.

Vastoin pintapuolista käsitystapaa, että kehitysoppi syntyi maailmaan

kuin kanuunasta ammuttuna sinä Herran vuonna, jolloin Darwin julkaisi

tunnetun teoksensa »Lajien synnystä», katsoo Collin kehitysopillisen

ajattelun historiassa voitavan eroittaa kolmekin eri aikakautta.

Ensimäinen oli kehitysopin romanttinen kausi, jolloin ajatus eliöiden

asteettaisesta muuttumisesta suunnattomien ajanjaksojen kuluessa

kypsyi sellaisten tutkijain mielessä kuin Buffon, Erasmus Darwin,

Lamarck, Goethe, Saint-Hilare. Mutta tiede otti tämän uuden ajatuksen

kylmästi vastaan ja tutkijat, kuten Cuvier, hylkäsivät sen, pitäen

sitä ilmassa liehuvana luonnonfilosofiana.

Kehitysopin toinen »realistinen» kausi alkoi silloin, kun Charles

Darwin ja Alfred Russel Wallace julkaisivat lyhyet esityksensä

valinta-opista, selektsioteoriasta, (1858) ja edellinen seuraavana

vuonna lähetti maailmalle ensimäisen suuren pääteoksensa »Lajien

synnyn». Tässä muodossaan, »darwinismina», kehitysoppi vähitellen

valloitti puolelleen luonnontieteen ja yleisen tietoisuuden, kiitos

olkoon sen valtavan tosiasia-paljouden, joka sillä nyt oli tukenaan.

Mutta sillä oli nyt myös siinä suhteessa entisestään paljon poikkeava

luonne, että oltuansa ennen valoisaa uskoa luonnon hyvyyteen ja

ikuiseen kehitykseen, se nyt oli jokseenkin synkkä oppi julmasta

loppumattomasta »olemassaolon taistelusta».

Kolmas kausi alkaa tavallaan jo Darwinin toisen pääteoksen »Ihmisen

polveutumisen» mukana (1871) ja on käynyt yhä ihmeisemmäksi sitä

mukaa kuin varsinainen darwinismi on alkanut vanhentua. »Olemassaolon

taistelu» tuskin voi selittää kehitystä ja ainakin antaa se

yksipuolisesti väritetyn kuvan elävän luonnon tilasta, jossa

yhteenliittymisellä ja keskinäisellä avulla on tärkeä sija taistelun

rinnalla. »Ihmisen polveutumisessa» Darwin jo johtui panemaan painoa

näihin luonnon inhimillisempiin piirteisiin.

Näillä uuden elämän-tieteen eri kehityskausilla on Collinin mukaan

kullakin ollut läheinen yhteytensä oman aikansa henkisen ilmapiirin

ja siinä liikkuvien virtausten kanssa. Kehitysoppi eri muodoissaan,

on niihin kulloinkin valtavasti vaikuttanut, mutta se on myös ottanut

vastaan vaikutuksia. Seuratkaamme näiden vuorovaikutussuhteiden

valossa muutamia europalaisen kulttuuripsyyken uudemmista vaiheista.

Kehitysopin romantiselle kaudelle tunnusmerkillistä oli suurin

piirtein ottaen valoisa ja toivehikas usko rajattomaan edistykseen.

Björnson on kutsunut tätä uus-renessanssin aikakautta, romantiikan

suurta virtausta, »suurien tunteiden ajaksi»: taistelussa usein

valtavia vastuksia vastaan kasvoi uusi edistyksen, vapauden ja

luonnon usko hehkuvaksi ja sielukkaaksi. Esimerkkejä antavat meille

Ranskassa Rousseau, Englannissa Shelley ja Saksassa Goethe.

»Palaaminen luontoon», joka käsitettiin puhtaaksi ja viattomaksi,

vastakohtana sivistysihmisen turmelukselle, ja valoisa usko siinä

ilmenevään jumaluuteen, jonka luomiskyky ei vielä ole ohi, vaan joka

yhä edelleen toimii ja vaikuttaa uutta luovasti, kulkien kohti yhä

korkeampia elämänmuotoja--tämä usko loi niin sanomatonta keväistä

hohdetta yli koko ajan, että esim. Condorcet, giljotiinin terä

melkein päänsä päällä, kirjoitti rajattoman toivorikkaan

»hahmoittelunsa historialliseksi kuvaksi ihmiskunnan edistyksestä».

Tänä aikana, jolloin kirjallisuus, maalaus ja musiikki syntyivät

uudestaan, luotiin näet myös ensimäiset suuret positiiviset aatteet

ihmiskunnan tulevaisuudesta. Filosofi Kant, sama mies, joka

nerokkaassa nuoruudenteoksessaan johti taivaankappalten synnyn

maailmansumusta ja nuorekkaalla innostuksella näki siinä ilmenevän

maailmantaiteilijan toimintaa, loi silmänsä myös tulevaisuuteen ja

näki ihmiskunnan historian vievän kohti ikuista rauhaa. Syntyi

rauhanaate.

Mutta Kant ei ollut varsinaisen kehitysopin kannalla (hän piti sitä

»uhkarohkeana järjen seikkailuna») eikä hän myöskään saattanut tietää

mitä uusi elämäntiede tulisi hänen aatteestaan arvelemaan. Ilmeistä

on tietysti, että uuden elämän-tieteen lopulliset tulokset tulevat

olemaan ratkaisevia rauhanaatteen, yleisinhimillisen veljeyden uskon

lopulliselle kohtalolle. Jos elämän-tieteen tulokset vievät siihen

suuntaan, että taistelu ja sota on välttämätön inhimilliselle

edistykselle, jää tietysti rauhanaate ikuisesti utopiaksi, haaveeksi,

joka haihtuu iltaisten pilvien maahan.

Suurin valoajatus, jonka antiikinen sivistys merkillisten

seikkailujen jälkeen synnytti ja jätti perinnökseen, ajatus rauhasta

maan päällä ja hyvän tahdon liitosta kaikkien ihmisten kesken,--tämä

suuri itselaajennuksen ajatus, jonka mukaan vähäinen yksityinen

ihminen voi sulkea kaikki ihmiset, kaiken elävän, hellyytensä ja

huolenpitonsa piiriin,--kuin tahtoisi hän sanoa: mikään inhimillinen,

mikään elävä ei ole minulle vierasta; ei ainoastaan »valtio ole

minua», maailma on minua; minä olen sulkenut sen tietoisuuteeni;

kaikki muut olennot ovat minua; mitään pahaa ei voi sattua niille

ilman, että se koskee minuun; en voi kuulla kenenkään huokaavan tämän

maan päällä ilman että tunnen tuskan pistoksen itsessäni;----jos uusi

elämän-tiede todella saattaa tämän ihmissivistyksen valoajatuksen

sammumaan, koska se sotii elämänkehityksen lakeja vastaan, silloin on

tuleva auringonlasku, henkinen jääkausi, jonka veroista vielä ei ole

nähty.

Mutta kylmä henkäys, joka on omansa antamaan meille aavistusta tämän

jääkauden laadusta, on kerran mennyt yli europalaisen psyyken. Se

tapahtui viime vuosisadan jälkipuoliskon kuluessa, pessimistisenä

reaktsiona »suurten tunteiden ajan» suunnatonta optimismia vastaan.

Mutta tämä suuntaus sai tavatonta tukea »darwinismista»,

elämän-tieteen uudesta muodosta. Sillä darwinismi on

_militaristinen_, sotainen elämänkäsitys niinkuin ei mikään muu.

Elävien olentojen erinomainen hedelmällisyys ja ravinnon sekä tilan

rajoitus, ne aiheuttavat sen loppumattoman »taistelun

olemassaolosta», jossa väkevämpien säilymisen kautta tapahtuu

»luonnollinen valinta» ja sen seurauksena kehitys. Väkevämmän oikeus,

itsekkyyden moraali näyttää olevan luonnollinen johtopäätös tästä

opista. Se kohtaakin meitä erinomaisen taajaan viime vuosisadan

jälkipuoliskolla.

Selvemmin Nietzschessä, joka opillaan orjamoraalista antoi

häpeällisen leiman lähimmäisrakkauden ajatukselle. »Tulkaa koviksi!»

»Kuolema heikoille!» Heikot on muserrettava »hurjalla julmuudella»...

Emme voi tulla »yli-ihmisiksi» muuta kuin nutistamalla luonnon

»tusinatavaran». Ne, jotka tahtovat veljellistä yhteiskunnan

järjestystä, tuomitsee hän »yhtäläisten oikeuksien kääpiö-eläimiksi».

Ja joskaan uuden elämän-tieteen edustajat itse eivät mene yhtä

pitkälle, käy heidän ajatuksensa samaan suuntaan. Haeckel lausui v.

1877: »Darwinismi ei ole demokraatinen ja vielä vähemmän

sosialistinen. Sen tendenssi voi olla yksistään ylimysmielinen. Oppi

luonnollisesta valinnasta opettaa meille, että ihmiselämässä, aivan

samoin kuin eläinten ja kasvien elämässä, ainoastaan pieni vähemmistö

voi elää ja kukoistaa. Suurten joukkojen täytyy kuolla nälkään tai

sortua kurjuuteen... Julma ja armoton olemassaolon taistelu, joka

riehuu kautta koko elävän luonnon ja jonka luonnonlakien mukaan

täytyy riehuta, tämä lakkaamaton ja säälimätön kilpailu kaikkien

elävien olentojen välillä, on kieltämätön tosiseikka. Vain pieni

vähemmistö voi jäädä eloon... Monet ovat kutsutut, mutta harvat

valitut», lisää Haeckel, antaen päinvastaiseen käännetyn merkityksen

tälle evankeliumin sanalle.

Kuinka pimeäksi luonnonnäkemys oli käynyt, siitä antaa edelleen

Darwinin toisen »adjutantin», englantilaisen professori Huxleyn

lausunto (1888) hyvän käsityksen. Luonnon ikuinen taistelu, sanoo

hän, jossa voimakkaimmat, nopeimmat ja viekkaimmat jäävät eloon

taistellakseen taas seuraavana päivänä ja kärsiäkseen, sillä kärsimys

on sekä voitettujen että voittajien palkka, tämä taistelu »tapahtuu

jokaisessa maailman kolkassa, tuhansia kertoja joka minuutti, ja jos

korvamme olisivat kyllin tarkkoja, kuulisimme loppumatonta huutoa,

jommoista Dante kuuli helvetin portilla...»

Oppi väkevämmän oikeudesta darwinismin johtopäätöksenä tuntuu myös

mitä selvimmin viime vuosisadan jälkipuoliskon yhteiskuntaopissa ja

käytännöllisessä politiikassa. Darwinismin syyksi on meidän myös

pakko lukea se, että rauhanaate tällä ajalla tuskin ollenkaan on

päässyt edistymään. Se elää yhä vielä lapsen kapaloissaan ja kansojen

keskinäisissä väleissä, missä sen pitäisi vallita, on ratkaisijana

mitä alkeellisin itsekkäisyys. Eikä sitä ole syytä ihmetellä, niin

kauan kuin yhteiskuntaopin julkiset opettajat, kuten esim. eräs

saksalainen professori Hasse, lausuvat tämänsuuntaisia mielipiteitä:

»Lähimmäisrakkauden moraali on luvallinen (!) yksilöiden kesken.»

Mutta mitä kansakuntiin tulee, täytyy »itsekkyyden moraalin astua

yksilöiden kesken luvallisen lähimmäisrakkauden sijaan». Luonnollisia

ovat tältä kannalta myös lausunnot sellaiset kuin Bismarckin (1891)

»sota on luonnonlaki; se on olemassaolon taistelua yleisemmässä

muodossa», tai Moltken: »sota kuuluu osana Jumalan

maailmanjärjestykseen». Ihmeellistä kyllä, näyttää darwinismi näissä

miehissä hyvästi sopeutuvan heidän vanha-testamentillisiin

sodanjumala-käsityksiinsä, samoin kuin se Englannissa esim.

darwinistisen lord Salisburyn persoonassa yhtyi imperialismiin,

europalaiseen rosvopolitiikkaan siirtomaita ja kaukaisia kansoja,

kuten buureja, kohtaan.

Collin ei tämän johdosta epäile lausua: »Me alamme täten saada

historiallisen yleissilmäyksen tähän mahtavaan ajatusvirtaukseen,

joka voidaan merkitä uusimman ajan merkillisimmäksi ja

turmiollisimmaksi taikauskon muodoksi.»

Mutta jos kerran darwinismi on tosi, silloin on myös sen johtopäätös

tämä militaristinen filosofia tosi, eikä mikään taikausko--Krapotkin

sanoo »Muistelmissaan»: »Ei ole mitään rosvotyötä sivistyneen

yhteiskunnan keskuudessa tai valko-ihoisten ja n.s. alempien rotujen

välisessä suhteessa tai väkevien ja heikkojen kesken, jota ei sen

(darwinismin) kautta voida puolustaa».

Nyt on Collinin mielestä uudemman biologisen tutkimuksen tulos

epäämättömästi se, että darwinismi, olemassaolon taistelua kehityksen

tekijänä tehostaessaan, on ehdottomasti yksipuolinen.

Mutta ennenkuin jätämme kehitysopin toisen darwinistisen kauden,

siirtyäksemme kolmanteen, on syytä vielä kiinnittää huomiota siihen,

millä tavoin darwinistinen elämänkäsitys ja -tunnelma on vaikuttanut

kirjallisuuteen. Jos uskomme tämän sangen herkäksi ajan yleisen

henkisen ilmanpainon mittaajaksi, on darwinismin täytynyt

jälkimäiseen vaikuttaa tavattomasti. Lukemattomissa muodoissa kohtaa

meitä uudemmassa kirjallisuudessa kuvaus luonnon

»välinpitämättömyydestä», moraalittomuudesta ja julmuudesta. Kun se

kehitysopin ensi kaudella nähtiin idyllisenä, esiintyy se nyt

brutaalisena. Kun se ennen oli miltei inhimillisempi kuin ihmiset

itse, on se nyt mahdollisimman jäisesti epäinhimillinen. Suuremmassa

tai vähemmässä määrässä on koko sivistynyt ihmiskunta saanut tuta

sitä harmaata pilvisyyttä, jossa uudempi kirjallisuus niin suureksi

osaksi on elänyt. Missä määrin tämä pessimistinen suuntaus on

pidettävä äärimäisyyteen menneenä reaktsiona »suurten tunteiden ajan»

epäilemättä liiallista optimismia vastaan ja eikö sen perustuksena

oleva käsitys luonnon »välinpitämättömyydestä» itse asiassa ole yhtä

mytologinen kuin aikaisemman ajan luonnonkäsitys, siitä lähemmin

seuraavassa, kun siirrymme tarkastamaan kehitysopin kolmatta kautta,

jonka, kuten mainittu, tavallaan alkaa jo Darwin itse toisella

pääteoksellaan.