Sangen taitavasti johdattaa Strindberg katsojan siihen kuumeiseen
ilmakehään joka hänen näytelmässään vallitsee. Erik-kuningas vakoilee
ylhäältä linnan ikkunasta Kaarinaansa, joka alhaalla parvekkeella
istuen pelokkaasti puhelee nuoruuden ystävänsä vänrikki Maxin kanssa,
samalla kun epäsuosioon joutunut kuninkaan neuvonantaja Göran Persson
pälyilee pensaikossa, odottaen sopivaa tilaisuutta päästä takaisin
kuninkaallisen ystävänsä läheisyyteen. Maxille ja Göranille, joka
lopulta myös tulee esiin, osoittaa kuningas mieltään sangen
omituisella, paljon ilmaisevalla tavalla: hän heittelee heitä
ylhäältä ikkunastaan ensin nauloilla, sitten vasaralla, ja antaa
sisällöttömän naurunsa säestää näitä ystävyyden osoituksia. Kuinka
paljon aivan omituista sielua onkaan jo tässä. Jos näytelmä sitten ei
osoittaudukaan selvästi keskitetyksi ja johdonmukaiseksi, vaan, kuten
historialliset näytelmät useimmiten, suhteellisesti irrallisten
kuvaelmien sarjaksi, niin kuinka hyvin siinä onkaan säilytetty tämä
alkuperäinen viritys. Viimeisessä kohtauksessa viettää Erik häitä
Kaarinan kanssa; linna on aivan autio, lahjottu hoviväki on jättänyt
kuninkaan, mutta tämä kutsuu rahvaan kadulta, istuttaa sen
hääpöytäänsä, ja sen siinä vähitellen humaltuessa tekee hän Göran
Perssonin kanssa sangen monisanaisen lopputilinsä elämän kanssa;
seuraavana hetkenä ovat he vangitut, Juhana on kuningas: kuumeuni on
lopussa.
Kansallisteatterin esitys saattoi mielestäni sangen paljon tästä
omituisesta runosta oikeuksiinsa, varsinkin juuri mitä alku- ja
loppukohtauksiin tulee. Myös olivat näyttämölaitteet niissä, etenkin
ensimäisessä, varsin hyvät. Tietysti olisi runosta voitu ammentaa
vielä enemmän; enkä niidenkään rajojen sisällä, joissa
Kansallisteatterin taiteelliset saavutukset yleensä liikkuvat,
tahtoisi pitää »Erik XIV:ttä» minään ennätyksenä. Tässä näytelmässä
ikäänkuin värisevät hermot paljaina; epäsoinnut ovat syvästi
sielukkaita; Kansallisteatterin vahvoihin puoliin ei taas ole
kuulunut ylenmääräinen herkkyys tähän suuntaan ja sentähden ansaitsee
mielestäni tunnustusta se mikä esityksessä saavutettiin.
Hra _Jussi Snellmanin_ Erik-kuningas oli mielestäni sangen huomattava
luoma. Hra Snellmanin esitys teki sen vaikutuksen, ikäänkuin olisi
hän sangen tarkkaan tutkinut kunkin yksityisen piirteen ja
vivahduksen sinänsä; ja monissa näistä hän mielestäni onnistui hyvin.
Kuninkaan omituinen keveähkö ivailu, kun hän puhuu parempaan
kääntyneen Göranin rakastumisesta, hänen sokea ja raaka
vihanpuuskauksensa sanoman saavuttua Englannin Elisabetin rukkasista,
monet tällaisista piirteistä saivat sangen sattuvan tulkinnan. Hyvä
naamioitus ja sopiva ulkomuoto tukivat esitystä suuresti. Kolmannen
ja neljännen kuvaelman suuressa raivokohtauksessa, kun Kaarina ja
hänen lapsensa ovat jättäneet Erikin ja tämä vihan sokaisemana
syöksee omin käsin tekemään lopun vangituista Stureista, kohosi hra
Snellmanin esitys voimaan ja intohimoisuuteen, joka tietääkseni on
hänellä uutta. Tuskan kourissa ikäänkuin alastomana värisevä,
vaikeroiva sielu, niinkuin Strindberg yksin sitä osaa kuvata, tässä
paljastui katsojalle huomattavalla selvyydellä. Mutta vaikka näin,
yksityiskohtia muistellessa, esityksestä löytää runsaasti erittäin
hyviä kohtia, on mielestäni kuitenkin kokonaiskuva hiukan laimea.
Esittäjä ikäänkuin ei jaksanut saavuttaa riittävän syvällistä
intuitsiota osansa ytimestä, se lähde, josta tämän sairaan sielun
monet omituiset ja toisinaan varsin hyvin esiintuodut käänteet,
mieleneleet pulppuavat, ikäänkuin tahtoi pysyä näkymättömänä.--Hra
_Puron_ Göran Persson oli Strindbergin hengen mukainen. Hra Puro oli
osaansa saanut jotain siitä suorasta yksinkertaisuudesta, joka on
Strindbergiläisen miehekkyyden ihanne. Tämä ihanne tosin on hiukan
kaavamainen; ja siinä merkityksessä tässä osassa on teatteria. Göran,
suuri valtioviisas ja toiminnan mies, viitsii tehdä hyvää vain
niinkauan kuin eräs nainen häntä rakastaa; kun hän tulee petetyksi,
sanoo hän muuttuvansa paholaiseksi ja raivoaa hirvittävästi. Mutta
vaikka Strindberg näin, pitkissä kohtauksissa, antaa kuninkaan ja
hänen valtioviisaansa puhjeta lyyrikoiksi ja panetella maailmaa ja
elämää voimasanoilla, joita kenties ei kenellekään muulle
sallittaisi, on hänen vuodatuksissaan aina hänelle ominainen
tulivuoren hehku ja ukonjylinä, joka vaientaa arvosteluhalumme. Kuten
sanoin, oli mielestäni hra Puro oikein käsittänyt osansa hengen. Hän
osasi antaa oikean illusion tietoisesta, epätoivoisesta tahdon
jännityksestä, joka lauetessaan purkautuu sokeana raivona. Mikä hänen
esityksessään oli siloittamatonta tai teatteria, kuului mielestäni
osaan.--Monet muutkin osat sietävät mainitsemista. Herra _Ahlbergin_
Svante Sture oli komea ylimys, hra Yrjö _Somersalmen_ Peder Welamson,
hra _Pihlajamäen_ siltavahti hyviä esityksiä. Juhana-herttuaa esitti
hra _Salo_, Kaarlea hra Urho _Somersalmi_, Kaarina Maununtytärtä nti
_Horsma_ ja tämän isää hra _Falck._
Perjantain esityksessä oli runsas huone ja suosionosoitukset
vilkkaat. Tänään esitetään kappale kolmannen kerran.
(_Uusi Suometar_ 27.11., 28.11. ja 1.12.1912)
* * * * *
MAILA TALVION _HÄMÄHÄKKI_
(1912)
Maila Talvion uusi kirja sisältää kahdeksan kertomusta. Ne liikkuvat
sangen erilaisissa elämänpiireissä, mutta kuitenkin on niistä
useimmilla aihepohja tuntuvasti sama--ja sangen mieltäkiinnittävä.
Eikä vain se. Useimpien tekotavassa on jotain, jota en muista Maila
Talviolla ennen tavanneeni, tiukkaa draamallisuutta, joka toisinaan
kohoaa vallan mestarilliseen lujuuteen ja tarkkuuteen, vailla kaikkea
lyyrillistä tulvaa.
Ensimmäisen kertomuksen nimi on »Rouva Vilenius ja hänen poikansa»,
josta sen sisällys jo häämöittänee. Mutta köyhän leskirouvan suhde
sokeaan, intohimoisesti rakastettuun, ainoaan poikaan on tässä
kuvattu sovinnaisesta jyrkästi poikkeavalla tavalla. Rouva
Vileniuksen äidinvaisto on jos mikään puhdas vietti, ehdottomassa
omistamishalussaan yhtä pimeä turmiotatuottava, niin, yhtä
eläimellinen kuin ne sielunilmiöt, jotka tavallisesti saavat kantaa
viettien nimeä. Hän turmelee sillä poikansa onnen; elää merkitsee
hänelle omistaa poikansa kokonaan; siksi on pojan morsiankin hänen
ehdoton vihollisensa ja vihamielisyydellään saa hän kihlauksen
särkymään. Hänelle merkitsee silloin vähän, että poika häntä vihaa
sanomattomasti onnensa turmelijana; hän kärsii loppumattomalla
lempeydellä tämän tylyyden ja katkeruuden: saahan hän nyt omistaa
poikansa kokonaan! Loppu on surullinen; äiti joutuu köyhäin hoitoon,
ja poika hunningolle.
_Äidin_rakkauden uhri--sitä aihetta ei varmaankaan ole ennen
kirjallisuudessamme käsitelty.
Tämä niin omituinen, mutta kenties ei silti epätosi kertomus--
Schopenhauer olisi siihen varmasti uskonut!--on esitetty
huomauttavalla keskityksellä, tiukalla draamallisuudella, mitään
turhaa siinä ei ole; hiukkasen kalpea, abstraktinen se lienee, mutta
se kenties johtuu aiheesta, joka on mieltäkiinnittävä
sielutieteellinen »tapaus» ja sellaisena katsottu.
Neljännen kertomuksen nimi on »Veljekset». Kahden veljeksen
erinomainen ystävyys kylmenee, kun vanhempi (»Tumma») menee
naimisiin. Tämä niin intohimoinen veljesrakkaus paranee kuitenkin
entiselleen. Nuorempi veli (»Vaalea») elää myrskyisen rakkaussuhteen,
jonka loputtua hänkin on lopussa. Tumma hakee silloin veljen
kotiinsa, jossa tämä, kälynsä hellän huolenpidon alaisena, paranee
hermotaudistaan. Mutta samana päivänä kun Vaalea tuntee täysin
tervehtyneensä, tulee katastrofi: kuin tiedottomasti lankeaa hän
hoitajattarensa kaulaan, muutamaksi silmänräpäykseksi puhkeaa hänessä
valloilleen sokea intohimo veljensä vaimoa kohtaan, sitten tulee
häpeä, tuska, loppu....
Tämä on kerrottu jos mahdollista vielä suuremmalla draamallisuudella
kuin ensinmainittu kertomus. Sen lopussa puhaltaa vallan myrskytuuli.
Harvoin on kirjallisuudessamme vaisto-elämää käsitelty näin
kohtalokkaana, sokeana, näin naturalistisesti. Maria Jotuni johtuu
mieleen muutamista kertomuksista (Lokakuun tarina, Metsävalkea).--
Toisinaan on mielestäni taiteellinen pidätys mennyt hiukan liiankin
pitkälle; loppuratkaisu tulee vähän yllätyksenä, kuten »Hämähäkissä»
(Hämähäkki--mielikuva ei muuten, eksotisuudestaan huolimatta, oikein
ole mielestäni jaksanut kohota siihen vertauskuvallisuuteen, joka
sille lienee tarkoitettu): Ja joskin kenties muutamissa kertomuksissa
tuntuu pientä abstraktista kalpeutta, niin henkii sensijaan esim.
»Metsävalkeasta» mitä omituisin ja voimakkain tunnelma, kesäiseen
luontoon niin kummallisesti kietoutuneen ihmisnäytelmän takia.
Kirjan lopussa olevasta kolmesta kertomuksesta on »Evangeline» hieno
kuvaus, mutta kenties vähän hauras inspiratsioltaan; »Liitentaalin
vanhuksissa» käydään vanhan rikoksen kaameita jälkiä; viimeinen
kertomus »Isä ja poika» palaa takaisin vanhempien ja lasten
suhteeseen; tällä kertaa on kysymys kuolinvuoteella lepäävästä
paroonista ja hänen aviottomasta pojastaan, taustana kaiketi eräs
tunnettu tapaus todellisuudesta.
Milloinkaan ei Maila Talvio liene taitavasta ja tottuneesta kynästään
tarjonnut niin keskitettyä, niin hallittua ja älyllisesti niin
itsetietoista taidetta kuin tässä omituisessa kirjassaan.
(_Uusi Suometar_ 10.12.1912)
* * * * *
KANSALLISTEATTERIN _HAMLET_
(1913)
I
Kansallisteatterissa on huomenna perjantaina, näytäntökauden kenties
huomattavin ilta. Esitetään _Shakespearen Hamlet_, joka viimeksi on
mennyt yli kymmenen vuotta sitten vanhassa Arkadiassa. Esitys on siis
täysin ensi-illan veroinen; ohjaus ja näyttämölle asetus
luonnollisesti on kokonaan uusi: pääosassa esiintyvät vuorotellen
hrat Eero Kilpi ja Jussi Snellman (edellinen ensi-iltana,
jälkimmäinen ensi kerran maanantaina).
Hamlet-esitys tulee tietysti herättämään erikoista huomiota.
Saattaahan tämän murhenäytelmän kanssa yleiskantoisessa, vuosisatoja
uhmaavassa inhimillisyydessä kilpailla ainoastaan samanaikainen »Don
Quixotte» ja kaksi sataa vuotta myöhäisempi »Faust». Minne tahansa
europalainen sivistys on päässyt kotiutumaan, on myös hautautunut
tämän kuuluisimman, mutta otaksuttavasti olemattoman tanskalaisen
nimi. Hänen lakastumaton nuoruutensa todistaa että hän jos kukaan on
ihmiskunnan ikuisia symboleja. Vanhaan tanskalaiseen, Ranskan
välityksellä Englantiin tulleeseen ja täällä näytelmänkin muodossa jo
käsiteltyyn taruun on Shakespeare sellaisella syvällisellä nerolla
mahduttanut kuumeista yleiskantoista sielunelämää, että siitä riittää
sukupolvelle toisensa jälkeen kysymyksiä haudottavaksi ja arvoituksia
ratkaistavaksi. Lieneekö toista ihmiskuvaa, joka niin salaperäisellä
voimalla vetäisi meitä puoleensa kuin Hamlet? Kukapa ei tuntisi tätä
nuorukaista ja hänen tarinaansa, kukapa ei tietäisi jotain kertoa
mitä ihanteen ja todellisuuden, nuorekkaan uskon ja murskaavan
pettymyksen ristiriidasta, joka repi parantumattomille haavoille
hänen rakastavan ja ihailuun valmiin sydämen? Kuka ei tajuaisi
syvällistä inhimillisyyttä siinä mitenkä hän katkeralla järjen
tyydytyksellä näkee pimeiden aavistustensa olevan tosia? Hamlet on
asetettu rinnan Mefistofeleen ja pessimismin filosofien kanssa.
Yhteistä on näillä ja hänellä elämää kohtaan jyrkästi kielteinen
tunto. Mutta Hamletissa tämä ei lakkaa olemasta vihlovassa
ristiriidassa hänen syvimpien vaistojensa ja tarpeittensa kanssa; hän
on heistä todellisimmin inhimillinen, itse ihmisyyden tuskan murto
vaivan vääntämine kasvoineen.