II

Perusteeltaan sellaisena, kuin edellä kuvasin, esiintyy Jamesin

pragmatismi hänen esseekokoelmassaan »_The Will to Believe_» (1896).

Sen ihmisen, jolla on ideaalisia, uskonnollisia tarpeita, täytyy

»tahtoa uskoa». Sekä hänen järkensä että hänen rohkeutensa, jonka

olemus on antaa itsensä alttiiksi mahdollisuudelle, käskevät häntä

tekemään näin. Hänen täytyy katsoa koko elämänsä kokeeksi: uskoa,

että elämällä _on_ arvoa. Kuka tietää, kenties meidän ihmisten usko

elämän ikuiseen merkitykseen juuri antaakin sille tätä merkitystä?

Missä määrin kokeemme onnistuu, missä määrin olemme oikeassa

uskossamme, siitä tosin ei saada »tieteellistä todistusta» ennenkuin

tuomiopäivänä.

_Näin_ auki ei James kuitenkaan ole kysymystä jättänyt.

Kuuluisassa teoksessaan »_The Varieties of Religious Experience_»

(1902) (joka teos ilmestynee ennen pitkää suomeksi) käsittelee hän

ensi käden uskonnollista elämää, persoonallista uskonnollista

kokemusta kaikessa laajuudessaan. Tämä tutkimus perustuu mitä

runsainpaan kokemus-ainehistoon, joka on koottu sekä nykyiseltä että

menneiltä ajoilta, ja valtaa lukijansa yhtäpaljon sen mahtavan

avara-mielisyyden kautta, jonka läpitunkema se on, kuin sillä

kunnioituksella ja rakkaudella, jolla tekijä käsittelee arkaa

ainettaan--arinta, mistä inhimillisen sielun historia tietää kertoa

vanhimmista ajoista aina meidän päiviimme asti. Tämän teoksen

rikkaitten teoreettisten tulosten joukossa on muutamia, jotka luovat

valoa kysymyksenalaiseen periaatteelliseen kohtaan Jamesin

filosofiassa. Kaikki korkeammat persoonalliset uskonnot ovat

tietäneet ja tietävät yhä vielä kertoa keskuudessaan esiintyneistä

»uskonnollisista neroista», kuten voimme heitä nimittää, hurskaista,

profeetoista ja pyhimyksistä, joiden sisällisen elämän perus tosiasia

on horjuttamaton vakaumus heidän elävästä yhteydestään korkeampien

voimien kanssa. Nämä personallisuudet esittävät myös ihmiskunnan

korkeimpia saavutuksia siveellisessä, eetillisessä suhteessa;

onnellisuus, siveys, rakkaus, kärsivällisyys, itsekieltäymys, kaikki

nämä korkeimmat eetilliset ominaisuudet ovat »pyhimyksessä»

toteutuneet mahdollisimman täydellisessä määrässä, ja psykologinen

keskus, josta ne virtaavat, on hänen tuntonsa jumaluudesta, jonka

kanssa hän on välittömässä yhteydessä ja jonka tahto on astunut hänen

oman tahtonsa sijalle.

Mutta usein, ennenkuin uskonnollinen personallisuus on kehittynyt

tälle asteelle, on hän läpikäynyt toisen, jota, uskonopillista

nimitystä seuraten, hyvin voimme kutsua _kääntymykseksi_ ja joka on

uskonnonpsykologian huomiota herättävin objekti. Jameskin omistaa

sille päähuomionsa.

Tässä kohden paljastuu eräs vallan hämmästyttävä seikka.

Siihen tapaan nähden, miten kääntymys tapahtuu, voimme erottaa eri

tyyppejä. Mieltäkiinnittävin kaikista on se, josta James käyttää

nimeä »the type of self-surrender»: lukuisissa uskonnollisissa

personallisuuksissa on uskonnollinen ponnistus vienyt perille

(kääntymykseen) vasta sitten kun yksilön oma tahto on täydellisesti

herpaantunut, uupunut, kun yksilö on radikaalisesti tuntenut oman

voimattomuutensa koettaessaan itse vapahtaa itseään, ja hän sentähden

on kaikkinensa antautunut uskomansa korkeamman armoille, asettunut

täydellisesti vastaanottavalle kannalle sen edessä. Tämä itsestään

luopuminen ja korkeammalle antautuminen on ja tulee aina olemaan,

lausuu James, uskonnollisen elämän vitaalinen käännekohta, sikäli

kuin uskonnollinen elämä on jotakin henkistä eikä ulkonaisten sanojen

ja pyhien menojen asia. Kristinuskon kehitys yhä suurempaan

sisällisyyteen on merkinnyt juuri sitä, että yhä suurempaa painoa on

pantu tähän antautumiseen. Eikä se kehitys vieläkään ole päättynyt.

Päinvastoin esim. sellainen nykyaikainen liike kuin amerikkalainen

»mindcure», joka käyttää psyykillisiä välineitä, panteististä

Jumala-aatetta suoranaiseen parantamiseen, esittää tässä yhä etenevää

kehitystä.

Mikä tässä on niin hämmästyttävää ja samalla niin ilahduttavaa, on,

että nykyaikainen psykologia voi todeta ei ainoastaan tämän

uskonnollisen kokemuksen _reaalisuutta_ vaan myöskin sen

_luonnollisuuden_. Uusi psykologia puhuu mielellään personallisuuden

keskuksesta, joka toisilla yksilöillä osottautuu erittäin

liikkuvaksi, se väittää sielunsisällön kokonaisuudessaan olevan

suunnattoman paljon laajemman kuin mitä tämä keskus kulloinkin

ilmaisee, ja suurimman osan tätä sisällystä se väittää olevan

kerrassaan tajunnan »kynnyksen alapuolella» (subliminaalista).

Toisilla ihmisillä (erittäinkin hysteerisillä) tämä alatajuinen

»maanalainen» sielunelämä muodostaa kokonaisia järjestelmiä, siellä

voi piillä aiheita kokonaan uusiin personallisuuksiin, ja näistä

hämäristä valtakunnista voi nousta omituisia keskeytyksiä, aiheita ja

sysäyksiä ylös itsetietoisen minuuden päivänvalo-elämään. Tällaisia

alatajuisen aktiivisuuden ilmauksia kutsutaan »sielulliseksi

automatismiksi» ja niihin kuuluu myös uskonnollinen kääntymys

sellaisena kuin se mainitulla tyypillä esiintyy. Tutkijat ovat

katsoneet epäilemättömäksi, että voimakas alatajuinen sielunelämä on

välttämätön ehto, _conditio sine qua non_, uskonnollisen kääntymyksen

esiintymiselle.

Niinkauan kuin uskonnollista pelastusta kaipaava ponnistaa omaa

tahtoaan, elää hän vielä siinä sielunpiirissä, jossa pahimmin tuntuu

hänen epätäydellisen minuutensa avonainen haava. Mutta jos hän lakkaa

vaivaamasta itseään, saattaa tapahtua, että hänen ponnistuksensa

herättämät alatajuiset voimat rauhassa tekevät työtään, kunnes ahtaan

minuuden hauraat seinät äkkiä hajoavat ja uudet vilpoiset

voimanlähteet vapauttavina kuohuvat yli vaivatun sielun.

Persoonallisuus tuntee nojautuvansa jotakin mahtavaa tukea vastaan,

joka häntä kannattaa, kokonaan uudet energiat muodostuvat hänen

sielunkeskukseen--kauas entisestä--ja ihme on tapahtunut, suurempi

kuin mikään muu, ei vähimmin siksi, että se useimmissa tapauksissa on

ratkaiseva koko elämälle.

Otaksun, ettei kukaan lukijoista loukkaannu tästä uskonnollisen

kääntymyksen sielutieteellisestä selityksestä. Onhan jyrkästi

erotettava toisistaan kysymykset selittämisestä, siis ilmiön

alkuperästä ja sen arvioimisesta. Ja toiseksi ei tämän psykologisen

teorian tarkoitus tietysti suinkaan ole _korvata uskonnollista_

uskoa. Psykologia tosin on paljastanut arvaamattomia voimanlähteitä

ihmisessä itsessään, mutta se jättää kuitenkin personallisuuden

yksinäisyyteensä, joka voi olla niin kaamea ja usein juuri on

»maailmantuskan» syy. Uskonnollisia tarpeita voivat tyydyttää vain

loppumattomat syvyydet; niiden polttava tahto on juuri lentää niiden

kosmillisten kuilujen yli, jotka näyttävät erottavan sielumme

maailmankaikkeuden ytimestä.

Mutta kuitenkin, kuten yllä sanoin: James on uskonnonpsykologisessa

tutkimuksessaan ainakin yhdellä askeleella lähestynyt suuren

kysymyksensä ratkaisua. Ideaalisia tarpeita omaavan abstraktinen usko

elämän ikuiseen henkiseen merkitykseen pyrkii välttämättä pukeutumaan

mielikuviin maailman metafyysillisestä rakenteesta. Niin petollinen,

jopa vaarallinen, kuin tämä teoreettinen puoli uskonnollisissa

sieluntuloksissa onkin--se kun persoonallisen kokemuksen väljähtyessä

heti pyrkii tulemaan _pääasiaksi_, vaikka se itse teossa on jotakin

vallan toisarvoista--emme kuitenkaan voi sitä välttää. Ja

yllämainitulla tavalla käsitetty uskonnollinen kokemus antaa selviä

viittauksia siitä, mitenkä uskonnollinen personallisuus voi käsittää

metafyysillisen yksinäisyytensä poistetuksi ja elävän yhteytensä

maailman korkeimpien voimien kanssa taatuksi. Voimme uskoa, että

sielumme alatajuisten regioniensa kautta on suoranaisessa yhteydessä

muiden universumissa löytyvien tajunnan muotojen kanssa ei ainoastaan

kaltaisiemme, vaan myös korkeampien henkisten voimien kanssa. Ja me

olemme kuulevinämme, että kuiskauksia sieltä syvyyksistä sekaantuu

ymmärryksemme arkipäiväiseen toimintaan. Me uskomme esim.

mielellämme, että iankaikkisuus on ajaton, ja että

»kuolemattomuutemme», jos me elämme ikuisuudessa, ei ole niinkään

tulevaisuudessa kuin nyt jo täällä ja meissä ja näin tehdessämme

kuulemme sisällistä ääntä, joka sanoo, että niin on. Me tajuamme,

että oikea elämän tunnelma sittenkin lopulta on panteistinen,

anti-naturalistinen ja optimistinen (»iankaikkinen Jaa», »The

everlasting Yes») että _suuret mystikot_ kaikkina aikoina ovat olleet

totuutta lähinnä.

Nyt tietysti, sanoakseni sen vielä kerran, kaikki tämä

uskonnollisellekin on vain hypoteesia--eihän muuten olisikaan kysymys

uskosta. Ero naturalistin ja hänen välillään on vain siinä, että

edellinen ei tätä hypoteesia tarvitse eikä sentähden siitä välitä.

Uskonnollinen sensijaan tarvitsee sitä ja katsoo, että naturalisti

välinpitämättömyytensä takia menettää elämän korkeimmat arvot.

Uskonnollinen sentähden menettelee tämän hypoteesin kanssa samalla

tavoin kuin muiden hypoteesien kanssa, jotka ovat tarpeellisia; hän

tekee kokeen, hän pitää sen toistaiseksi totena, järjestää elämänsä

sen mukaan ja antaa kokemuksen ratkaista. Ja se mitä hän

uskonnollisesta kokemuksesta on oppinut, antaa hänelle syytä olla

toivehikkaalla rohkealla mielellä. Uudet mittaamattomat alueet ovat

auenneet hänen eteensä, alueet, jotka ovat häntä likempänä kuin hänen

oikea kätensä ja joissa suuret salaisuudet odottavat ratkaisuaan.

Vielä positiivisemmalla kannalla on James viimeksi valmistuneessa

teoksessaan »_A Pluralistic Universe_» (1909). Tässä hän tulee siihen

johtopäätökseen, että eri aloilta, psykologiasta, »psyykillisestä

tutkimuksesta» ja uskonnollisesta kokemuksesta saadut todisteet

puhtaasti teoreettisesti katsoen antavat erittäin suuren

todennäköisyyden sille yleiselle maailmankatsomukselle, joka

»uskonnollisessakin hypoteesissakin» ilmenee, s.o. opille

korkeammista tajunnan muodoista, henkisestä ilmapiiristä, jossa me,

sitä käsittämättä, liikumme kuten--koiramme ja kissamme meidän

ilmapiirissämme ja johon me suhtaudumme samoin kuin nämä meihin.

Kuten nimestä (»pluralistinen maailma») näkyy, asettaa James tässä

filosofiansa lähinnä _monismin_ vastakohdaksi, joka pyrkii

käsittämään maailman yhteydeksi, kokonaiskappaleeksi (»a block

universe»). Sikäli kuin monismi on idealistinen, sekaantuu se Jamesin

mukaan voittamattomiin vaikeuksiin koettaessaan selviytyä pahan ja

universaalisen välttämättömyysopin eli determinismin ongelmasta.

James sentähden suosittelee käsittämään maailman moninaisuudeksi.

Tässäkin voimme sanoa hänen seuraavan »toiminnan logiikkaa»:

käytännön mies pitää elämää aina moninaisuutena, hän käsittää siinä

olevan eri piirejä, tasoja, jotka vaativat kukin omalaatuista

suhtautumistaan--mitä on joku Beethovenin jousikvartetti? Hevosen

jouhien hankaamista kissan suolia vastaan. Ja samalla!--asia, kuten

paha ja onnettomuus, joiden olemassaolo on kiellettävä, hävitettävä,

joiden muistokin on unohdettava niinkuin ei niitä koskaan olisi

ollut. Irti monistisesta taikauskosta! huudahtaa James. Maailmaa ei

suinkaan saa kokonaisuudessaan hyväksyä ja tunnustaa. Niinpä ei James

universumin korkeampiakaan voimia käsitä absoluuttisiksi ja

kaikkivaltiaiksi, vaan kylläkin rajoitetuiksi; niilläkin on oma

ulkonainen ympäristönsä ja omat taistelunsa.--Jamesia voi, jos

tahtoo, syyttää polyteismistä. Mutta hän huomauttaa, että näin juuri

on toiminnan ihminen aina käsittänyt maailman. Hyvä ja paha ovat

maailman akselin vastakkaiset navat, ja juuri tämä voimakas valo- ja

varjomaalaus antaa tälle filosofian Rembrandtille sellaisen elämää

syleilevän avaramielisyyden.

Hyvin ymmärrettävästä syystä olen tässä syrjäyttänyt varsinaisen

teknillisen puolen Jamesin filosofiassa, hänen pragmatisen

tietoteoriansa sellaisena kuin hän sen on esittänyt teoksessaan

»_Pragmatism_» (1907). Hänen pragmatisen totuusteoriansa ydin ei ole

sen ihmeellisempi kuin että, koska arvostellessamme ajatuksiemme

totuutta, näiden »yhtäpitäväisyys» todellisuuden kanssa monessa

tapauksessa ei merkitse mitään eikä sentähden voi tulla täytetyksi

totuus-kriteriona, täytyy meidän tällaiseksi ottaa se, mitenkä hyvin

nämä ajatukset »toimivat», miten hyvin ne vievät meidät

tarkoittamaamme tulokseen. Tosi on ajatus, joka »toimii» hyvin. Tämä

oppi nyt on antanut aihetta huimiin väärinkäsityksiin, Jamesia on

syytetty täydellisestä »illusionismista»: saamme muka tällä

perusteella pitää totena kaikkea, mikä on miellyttävää uskoa. Niin

kernaasti kuin myönnänkin, että Jamesilla tässä kohdin ilmenee

hämäryyttä, jopa ristiriitaisuuttakin, niin on kuitenkin toivoakseni

jo edellinen esitys riittävä osottamaan mainitun syytöksen täysin

perusteettomaksi.--_Toiminnan logiikan_ kannalta merkitsee vähemmän

se, että ajatuksemme kenties eivät ole niin tarkkoja jäljennöksiä

todellisuudesta. Ja kaikkein arvokkaimmat ajatuksemme, jotka aina

menevät yli tämän hetkisen kokemuksen, eivät sitä juuri tästä syystä

koskaan voi ollakaan. Mutta ne voivat siitä huolimatta olla tosia

siinä korkeammassa mielessä, että ne tulevat vaikuttimiksi

hedelmälliselle työlle, että ne _luovat_ omat todellisuutensa, että

ne vievät meidät yli ahtaan maailmamme rajojen tuntemaan uusia

aavistamattomia kosmisia tuulia.

Tosin, näin eivät pysty kaikki ajattelemaan, mutta kun katsoo William

Jamesin muotokuvan rautaisia piirteitä, on ikäänkuin tuntevinaan

hengähdyksen uudesta ihmissuvusta, joka siihen pystyy, suvusta, joka

_voittaa_, sillä se uskaltaa enemmän kuin me, se palvelee korkeampia

jumalia kuin me ja sen maailma on syvempi ja salaperäisempi kuin

meidän.

(_Uusi Suometar_ 8.9. ja 12.9.1912)

* * * * *

KANSALLISTEATTERIN _ERIK XIV_

(1912)

I

Kuten aikanaan ja omassa maassaan Shakespeare, on August Strindberg

Ruotsin valtakunnan päämiesten historiasta löytänyt runsaasti aiheita

draamalliselle luomisinnolleen. Vuosisadan vaihteessa kirjoitti hän

useampia kuningasdraamoja, joista yksi, »_Erik XIV_», tänään tulee

Kansallisteatterissa esitettäväksi.

Elettyään sillä jyrkkyydellä, joka Strindbergille, särkyneitten

tunteitten ihmiselle, kaikessa oli ominainen, elämänsä molemmat

ensimäiset kehityskaudet päähän asti, nähtyänsä, että hänen suuri

kuvitelmansa »intelligenssiaristokraatin» ihanne vei suoraan

hulluuden portille, joutui hän uuden elämänkauden kynnykselle, ja

siitä ovat hänen kuningasdraamansa kirjoitetut. Hänen uusi

elämänselityksensä häämöittää Göran Perssonin vastauksesta kuningas

Erikille, kun he, kohtalon lopullisesti lyöminä, keskustelevat

elämästä: »Elämä on jonninjoutavaa, mutta sillä voi olla joku salattu

tarkoitus.» Strindbergillä oli ikuinen kysymyksensä, ja jonkinlaisen

vastauksen hän aina tiesi siihen antaa.

»Erik XIV» on nerokas sielumaalaus, jännittävä näytelmä ja

mieltäkiinnittävä ajankuvaus. Se tulee varmasti herättämään

huomattavaa vastakaikua yleisössä, varsinkin kun Kansallisteatteri ei

ole säästänyt voimiaan, saadakseen sen niinhyvin ulkoasultaan kuin

sisäiseltä pitoisuudelta tarkoitusta vastaavaksi.

Osat on jaettu seuraavasti:

Erik XIV--Jussi Snellman; Göran Persson--Teuvo Puro; Kaarina

Maununtytär--Päiviö Horsma; Katarina Stenbock, Kustaa Waasan leski--

Olga Salo; Juhana herttua--Oskari Salo; Kaarlo herttua--Urho

Somersalmi; Svante Sture--Axel Ahlberg; Nils Sture--Evert Suonio;

Erik Sture--Kaarlo Astola; Nils Gyllenstjerna--Eero Kilpi;

Lejonhufvud--Aleks. Rautio; Stenbock--Hemmo Kallio; Hovimies--Arvo

Ahti; Göran Perssonin äiti--Hilda Pihlajamäki; Agda--Hanna Räihä;

Peder Welamson, Göran Perssonin sisarenpoika--Yrjö Somersalmi; Max,

vänrikki--Teppo Raikas; Siltavahti--Aapo Pihlajamäki; Huovi Maunu,

Kaarinan isä--Emil Falck; Nigels, kultaseppä--Martti Aronen;

Kamarineito--Alma Nykänen.