Yössä tähtikirkas avaruus
syvän rauhan syleilyssä nukkuu--
suuri hiiskumaton hiljaisuus,
autius, min helmaan aatos hukkuu.
Ihminen, mi yössä yksinäs
katsot rajatonta rauhaa taivaan,
pohjaan tunne osa elämäs:
murun murtuvan sun sielus sai vaan.
Tummuudessa yön soi tunnustus:
elää--tomu, tuulten tuoma olla;
toden tuska, kauniin kajastus--
pilvein varjoleikki aavikolla...
(_Otava_ 4, 147)
* * * * *
WILLIAM JAMES
AMERIKAN FILOSOFI
(1912)
I
Se maailmankatsomus, jolla nykyään yleisen mielipiteen korvissa on
paras kaiku, on »tieteellinen» ja kun joku toinen yhdellä sanalla
tahdotaan leimata kelvottomaksi, sanotaan siitä, että se on
»epätieteellinen». »Tieteellinen» (älyyn perustuva) katsomus antaa
omistajalleen--kuten kuvailen--suunnilleen tämänkaltaisen tunnelman:
Hän istuu ja _katselee_ maailmaa. Kaikki mitä hän näkee, on hänen
ajattelevaa ihmistänsä _alempana_, sillä näkemänsä ilmiöt hän
erittelee ja saa tulokseksi laskun, jossa on vaan matalampia lukuja,
äärimmäisessä tapauksessa aineellisia pikkuosasia. Samoin kuin hänen
katseleva asemansa on passiivinen, toimeton, samoin on myös hänen
näkemänsä todellisuus kokonaan _passiivinen_; kaikki todellinen
toiminta, aktiivisuus, joka tavalliselle käytännön ihmiselle on
elämän tutuin ja ilmeisin asia, on hänen, tuon katselevan subjektin
terässilmän edessä vain harhanäkyä--liikettä tosin on, voipa sanoa,
että kaikki on liikettä, mutta se liike on täsmälleen yhtä
passiivista kuin lepo, kuollutta sysäystä, työntöä, vetoa. Hän,
subjekti näkee myös kaltaisiaan eikä hänkään jokapäiväisessä elämässä
voi olla käsittelemättä heitä kuin itseään, aktiivisina toiminnan
lähteinä, mutta heti kun hän istuu ajatuksensa valtaistuimelle,
muuttuu asia: hänen kaltaisensakin ovat nyt nukkeja, marionetteja
maailmanmyllyn teatterissa; mikä heistä äsken näytti aktiivisuudelta,
osoittaakin olevansa hienon hienoja lankoja: heidänkin sisällinen
liikkeensä on kuollutta sysäystä, työntöä, vetoa.
Ja niin se ääretön mylly pyörii, kuuluu maailmanrattaiden
iankaikkinen, yksitoikkoinen, nukuttava pauhu...
Mutta yhden seikan on meidän ylhäinen katselijamme jättänyt laskusta
pois: itsensä, oman aktiivisen ajatuksensa, joka on tämän omituisen
taulun tehnyt. Ja silloin nousee kysymys: millä tavoin suhtautuu tämä
hänen sisällinen minuutensa saamaansa tulokseen?
Esiintyy useampia mahdollisuuksia:
Ensinnäkin voi hän olla siihen tyytyväinen, voi tuntea tässä
ilmakehässä puikkelehtivansa kuin kala vedessä, voipa hänen
kyynillinen sydämensä miltei huokaista vapautuksesta ja päästää
pienen pilkkanaurun: arvasinhan sen, tietysti ei sitä »korkeampaa»
ollut olemassa! Ja muistaen samalla, että korkein, mitä on, on hänen
oma minuutensa, hän nousee ja palvelee itseään, joka on tyhjyys. Ja
hänet jätämme siihen, sillä hänelle ei meillä enää ole mitään
sanomista.
Mutta on toinenkin mahdollisuus. Saattaa tapahtua, että miettivä
katselija, kyllikseen tarkasteltuaan näytelmää edessään, yht'äkkiä
huomaa jotakin kauhistuttavaa: että hän on saattanut itsensä kolkkoon
yksinäisyyteen, että hän on kuolettanut ympäriltään ja sisästään
kaiken runouden ja kauneuden, ettei ole mitään korkeampaa, jolle hän
voisi antautua, jota hän voisi rakastaa ja palvella. Silloin tuo
maailmanmyllyn pauhu häntä kaamoittaa, hän sulkee korvansa ja koettaa
kuunnella entisiä onnellisia ääniä sisästään. Mutta sieltä ei kuulu
enää mitään. Mitä ennen oli kaunista ja hyvää hänen sisässään, se oli
kunnioitusta korkeampaa kohtaan ja antautumista sille; nyt on se
korkeampi hänen maailmastaan kuollut, ja silloin on kuollut myös
hänen sydämensä. Hän herpautuu ja ääretön alakuloisuus tulee hänen
yllensä ja päinvastoin kuin edellisen pikkumiehen lausuu _hänen_
huokauksensa: siis ei maailma ollutkaan mitään! Sen nimessä, mikä
hänessä on korkeinta, _järkensä_ nimessä, luulee hän olevansa
_velvollinen olemaan pessimisti_, sillä hänen järkensä ei voi tehdä
muuta kuin hävittää sitä unelmaa, mikä antoi hänen elämälleen arvoa
hänen omissa silmissään: unelmaa korkeammasta, jolle voi antautua.
Tässä on meillä esillä, luulen, aikamme sairain hermo, vuosisadan
tauti; mutta ne jotka sitä sairastavat, ovat kaikista parhaat, ja
heille on meillä vielä paljon puhumista. Kysymys on siitä, mitenkä
sen, joka ei tahdo luopua järjestään eikä myöskään sen kanssa tehdä
mitään kurjia kompromisseja, mitenkä sen on meneteltävä
_uskonnollisten tarpeidensa kanssa_, halunsa kanssa löytää elämästä
jotakin korkeampaa henkistä sisällystä, jonka halun tyydyttämisestä
riippuu koko hänen elämänsä onni: siis tuo ikivanha kysymys uskosta
ja tiedosta.
Antakaamme puheenvuoro Amerikan suurelle ajattelijalle _William
James'ille_, jonka koko filosofia ytimeltään on vastaus--ja _uusi_
vastaus--tähän kysymykseen. (William James (1842-1910), »kaikkien
aikojen suurin Psykologi», oli sielutieteen ja filosofian professori
kuuluisassa Harvard-yliopistossa Amerikassa. Hän on aikamme
huomattavimman filosofisen liikkeen, pragmatismin, levittäjä.
Seuraava selonteko käsittelee muutamia hänen perusaatteistaan.)
* * * * *
William James nimittää filosofiaansa »_pragmatismiksi_». Nimi johtuu
kreikkalaisesta sanasta »pragma», joka merkitsee toimintaa. Tästä jo
näkyy mikä on hänen filosofiansa lähtökohta.
Mikään ei ole jyrkemmin vastakkaista ylläkuvatulle passiiviselle
tavalle suhtautua elämään kuin toiminnan ihmisen, käytännön miehen
sielunasento. Eikä tämä vastakkaisuus taas missään ilmene niin
jyrkkänä kuin kysymyksessä _uskosta_. Ilman uskoa omaan
menestykseensä ei tässä maailmassa ole otettu ainoatakaan askelta,
ilman luottamusta itseensä ei ole tehty mitään, oli se pientä tai
suurta. Otaksukaamme esim., sanoo James, että vuoristossa
kiivetessämme olemme joutuneet asemaan, josta poispääsy voi tapahtua
vain peloittavan hyppäyksen kautta. Jos uskot itseesi, niin onnistut
hyppäyksessäsi, mutta jos epäilet ja viivyttelet, tahtoen ensin
täyttä varmuutta siitä, riittävätkö voimasi, joudut epätoivon valtaan
ja syöksyt kuiluun. Tässä tapauksessa siis sekä viisaus että rohkeus
kehoittaa meitä uskomaan siihen, mikä on tarpeemme mukaista ja vain
tämän uskon kautta tulee tarpeemme tyydytetyksi.
Voimme kutsua tätä ankaran jokapäiväisen kokemuksemme opettamaa
ajatustapaa _toiminnan logiikaksi_ ja määritellä sen perusaatteen
näin: on uskallettava (»riskeerattava») erehdyksen mahdollisuus, jos
tämän uskaltamisen kautta _mahdollisesti_ voidaan saavuttaa arvokas
totuus (asia). On helppo nähdä, että me jokapäiväisessä elämässä
aina, kun on saavutettava joku arvokas, mutta epävarma asia,
seuraamme tätä ajatustapaa. Me emme katso niin vaaralliseksi, jos
olemme erehtyneet ja tulemme petetyiksi, päinvastoin olemme
tyytyväisiä siihen, ettemme päästäneet tilaisuutta käsistämme, sillä
onnistumisen mahdollisuushan myös oli olemassa.
Kuinka poikkeaakaan tämä toiminnan logiikka sen passiivisen
katselijan logiikasta, jonka yllä kuvasin! Hänen ajatuksensa
ensimmäinen sääntö on: vältä erehdystä! Älä sentähden otaksu mitään
ilman riittäviä perusteita! Älä missään tapauksessa tule petetyksi!
Se, mikä tässä erottaa passiivisen katselijan ja toiminnan ihmisen,
ei ole heidän järkensä, vaan heidän _asemansa erilaisuus_. Tuon
katselijan on mukava ja helppo sanoa: ennen kaikkea vältä erehdystä!
ja liehakoida itseään sillä, että hänen päässään on varmasti
ainoastaan tosia ajatuksia. Toimiva ihminen ei tosin voi suoda
itselleen tätä onnea, mutta hänellä on omalla puolellaan ääretön
valtti: koko se ajatuspääoma, jonka omistajaksi katselija nyt
rauhallisesti on asettunut ylpeine tunnuslauseineen, on saavutettu
seuraamalla _toiminnan logiikkaa_. Katsokaamme asiaa tarkemmin!
Mitä on tieteellinen koe? Mitä on tieteellinen hypoteesi? Näihin
perustuvat kaikki tieteen voitot.
Molemmissa tapauksissa _uskomme_, että asia, jota tutkimme, on
määrätyllä tavalla, ja toimimalla tämän uskomme mukaan, siis
pitämällä sitä totena saamme varmuuden: koe onnistuu tai epäonnistuu,
hypoteesi tulee todistetuksi tai osottautuu vääräksi. Me siis tieten
tahtoen annamme itsemme alttiiksi erehdyksen mahdollisuudelle, me
»riskeeraamme» sen, sillä me tiedämme, että ilman tätä »riskiä» emme
saavuta yhtään mitään!
_Tässä_ on ero passiivisen katselijan ja toiminnan ihmisen välillä,
olipa hän käytännön tai tieteen mies. Toiminnan ihminen kulkee
eteenpäin, hän valloittaa uutta, sillä hän uskaltaa jotakin; tuo
passiivinen katselija sitävastoin on parasiitti, sillä senkin mitä
hänellä on, ovat muut hänelle valloittaneet.
Ja oikeastaan: koko tuo passiivinen katselija-asema on vain
kuvittelu, fiktsioni emmekä koskaan noudata elämässä sen logiikkaa.
Jos sitä noudattaisimme, pitäisi meidän ensimmäiseksi pidättyä
hengittämästä, sillä hengittäminen perustuu epävarmaan otaksumaan:
että ilma on terveellistä! Voihan minä hetkenä tahansa kuolettava
basilli tulla keuhkoihimme.
Koko elämä on sentähden oleellisesti uskaltamista, »riskeeraamista»--
uhkayritys, jossa panemme alttiiksi paljon ja paljon kenties
voitamme. Mutta jos emme pane alttiiksi mitään, emme myöskään mitään
voita, _se_ ainakin on varma.
Tämän, jokapäiväisen kokemuksen alkuviisauden on nyt William James
korottanut filosofiseksi periaatteeksi ja tehnyt siitä yhden
pragmatisen filosofiansa tukipylväitä. Jokaisen elämänkatsomuksen
keskuspiste on _kysymys elämän arvosta_. Sovittakaamme mainittu
periaate tähän kysymykseen.
Juuri siitä alussa lähdin. Mainitsin, että voimme pitää vuosisatamme
älyntautina, intellektuaalisena sairautena sitä ristiriitaa, mikä on
tieteellisen elämänymmärryksemme ja ideaalisten, uskonnollisten
tarpeidemme välillä. Edellinen paljastaa meille maailmankaikkeuden,
universumin, joka on täydellisesti välinpitämätön meidän kalleimmista
tarpeistamme; niillä ei näytä olevan mitään merkitystä
maailmankohtaloissa. Tunnelma, jonka tällainen näky jättää ideaalisia
tunteita omaavaan sieluun, on enemmän kuin pessimistinen. Ennemmin
sittenkin suora vihollinen kuin tämä ikuinen tyhjyys, tämä
»ijänkaikkinen Ei» (the everlasting No). Sanomaton kaameus tulee
yllemme ajatellessamme, ettei olisi mitään ikuista edes lopullisissa
tarkoituksissammekaan, niissä objekteissa, joille olemme uhranneet
syvimmät voimamme, lyhyesti: että olisimme täydellisesti vieraita
tämän maailman sisäiselle olennolle.
Minkälaiseksi on meidän sitten käsitettävä maailma, jotta korkeimmat
tarpeemme siinä voisivat tulla tyydytetyiksi? Vastaus on selvä ja
James määrittelee sen näin: Näkyvä maailma on ainoastaan osa
henkisemmästä ja ikuisemmasta universumista, ja elämämme saa
todellisen merkityksensä siitä, että olemme sen kanssa yhteydessä tai
siihen sopusointuisessa suhteessa.
Siinä on idealismin, uskonnollisuuden jättiläishypoteesi!
Ja tämän, elämämme verrattomasti arvokkaimman hypoteesin kanssa
täytyy meidän _järjen nimessä_ menetellä täsmälleen samalla tavalla
kuin menettelemme muiden arvokkaiden hypoteesien suhteen. S.o. me
uskomme siihen, me pidämme sen totena ja toimimme sen mukaan.
Tietysti me tällöin samalla annamme itsemme alttiiksi erehdyksen
mahdollisuudelle, sille mahdollisuudelle, että tulemme petetyiksi.
Mutta muistakaamme, että on myös toinen mahdollisuus, se että uskomme
on oikea, ja tämän mahdollisuuden me auttamattomasti päästämme
käsistä, jos passiivisen katselijan logiikkaa seuraten ensin vaadimme
riittäviä perusteita uskollemme ja sitten vasta ryhdymme sen mukaan
elämäämme järjestämään. Se että kysymys elämän arvosta on vanha kuin
ihminen, todistaa, ettei koskaan voida pakoittaa vastahakoista
ajatusta tunnustamaan niitä »riittäviä perusteita». Ja epäilys
merkitsee tässä täydellisesti samaa kuin kieltäytyminen uskomasta.
Jos epäilen, ettei joku ole luottamukseni arvoinen, en anna hänelle
luottamustani; jos epäilen, ettei elämällä ole mitään syvempää
merkitystä, elän niinkuin ei sillä sitä olisi.
Kysymykseen elämän arvosta on siis vastattava: se riippuu eläjästä.
Jos en tahdo uskaltaa mitään, vaan, koska kukaan ei voi minulle
_todistaa_, että elämä on arvokas, antaudun epäilykseen, on
pessimismin voitto varma ja maailma on pikimusta minunkin kohdaltani.
Jos minä taas erehdyksen uhallakin rohkenen uskoa elämän
merkitykseen, niin on se valoisa ainakin tässä pisteessä, ja jos
kuolema lopettaa kaiken, en ole voinut sitä paremmin kohdata.
Noudattakaamme siis toiminnan logiikkaa, seuratkaamme elämän suurissa
kysymyksissä samaa ajatustapaa, joka »maallisissa asioissa» niin
loistavasti on todistanut etevyytensä. Sehän juuri, kuten näimme, on
luonut tieteenkin. Tiedettä, sen totuuksia on _tarvittu_; ilman
voimakasta sisällistä tarvetta luojissaan ei se olisi koskaan
syntynyt: siis ovat meidän subjektiiviset tarpeemme ainakin tässä
suhteessa, näkyväiseen maailmaan nähden osottautuneet
_profeetallisiksi_; mikseivät ne voisi osoittautua profeetallisiksi
myös näkymättömään nähden?
Nyt on meidän passiivinen katselijamme jo sangen ahtaalla. Mutta
yhden vastaväitteen hän vielä varmaan vetää esiin: idealistinen eli
uskonnollinen hypoteesi, hän sanoo, eroaa kaikista muista ajattelumme
hypoteeseista järjettömän huimapäisyytensä kautta. Ettäkö olisi
olemassa kokonaan toinen maailma kuin tämä ja henkinen? sitä ei hän
usko koskaan!
Tähän sanoo James miehekkään sanansa siitä, miten tieteellisyyskin
voi muuttua lahkolaisuudeksi: tiedysti voin, jos tahdon, omaksua
ahtaan lahkolaistieteellisen kannan ja kuvailla mieleeni, että tämä
aistimien ja tieteellisten lakien ja ilmiöiden maailma on kaikki mitä
on olemassa. Mutta samalla kun niin teen, kuulen sisällisen äänen
kuiskaavan korvaani: joutavaa! Humbugi on humbugia, vaikka se
kantaisi tieteellisenkin nimeä, ja jos otan huomioon inhimillisen
kokemuksen kokonaisuudessaan, niin kuin sen objektiivisesti näen,
ajaa se minut vastustamattomasti ahtaitten »tieteellisten» rajain
ulkopuolelle. Se mitä tiedämme, on pisara ja mitä emme tiedä,
valtameri.