Oi illan taivas, kattoin usvan yli
sun luokses aatos ikävöivä käy.
Kuin seesnä aukeneekaan sulia syli,
kun kadut ahtaat alla hämärtäy!
Ei kuulu luokses tyhjän touhun humu,
se hukkuu hiljaisuuteen korkeaan;
jää kauas alle luotas sankin sumu,
mi lainehtiipi ohimoilla maan.
Mun sydämeeni nuoreen varjot vaipuu,
kun tietä käyn mä ypö-yksinään;
oi kahlehistaan päästä suuri kaipuu,
ja kuolon onni tuo'os elämään!
Sun luonas vaan, sun kirkkaan rauhas mailla
pois sammuu maisen harhan hämäryys;
sun luonas vaan on lepo tuskaa vailla,
sun luonas yksin suuri iäisyys!
IV. 1910.
(_Aika_ 6, 260-264)