Edellisessä on selvitelty ja kritisoitu muutamia niistä
illusioneista, joissa filosofinen intellektualismi huipistuu ja
joista tärkein on usko todellisuuden liikkumattomuuteen. Samoin on jo
viitattu homogeenisen paikallisuuden merkitykseen ymmärryksemme
intellektualististen, erittäinkin mekanististen vaistojen
varsinaisena synnyttäjänä. Tämä käsite on ikäänkuin se
ponnistuslauta, josta ne vasta pääsevät nousemaan. Ja että avaruuden
kuva juuri kuvatuissa intellektualismin pää-illusioneissa on
välttämätön osa, on helppo huomata. Mitä on liikkumattomuus, ellei
mukaan tieten tai tietämättä ajatella liikkumatonta, homogeenista
paikallisuutta? Mitä on olematon, tyhjä ellei juuri tyhjä avaruus?...
Kiistämätöntä on, että aineellinen maailma, semmoisena kuin se
silmällemme esiintyy, muodostaa keskeytymättömästi jatkuvan
ulottuvaisuuden. Miksi pirstoamme tämän annetun kontinuiteetin eri
kappaleiksi, joista jokaisella on oma substanssinsa ja
yksilöllisyytensä? Epäilemättä tämä kontinuiteetti hetkestä toiseen
näöltään muuttuu: mutta miksi emme yksinkertaisesti tyydy
merkitsemään, että kokonaisuus on muuttunut? Mistä johtuu
vastustamaton taipumus muovailla annettu liikkuva kontinuiteetti
toiselta puolen säilyviksi esineiksi, toiselta näiden paikallisiksi
liikkeiksi?
Taas johdumme elämisen yksinkertaiseen pakkoon ja tarpeisiin, jotka
hallitsevat olennon toimintaa. Olkoon aineen luonto mikä tahansa,
voidaan sanoa, että jo elämä itse on sen ensimäisen dualiteetin luoja
kaksinaisuudellaan tarpeen ja sen tyydyttäjän välillä. Ja
ravitsemistarpeen ympärille keskittyvät muut tarpeet, joiden
tarkoituksena on yksilön ja suvun säilyminen; mutta jokainen niistä
johtaa meidät oman ruumiimme rinnalle eroittamaan niitä
riippumattomia kappaleita, joita meidän tulee tavoitella tai karttaa.
Tai, käyttääkseni Bergsonin omaa verratonta kuvakieltä: meidän
tarpeemme ovat sädekimppuja, jotka kohdistettuina aistikvaliteettien
kontinuiteettiin, eroittavat siitä tarkkarajaisia kappaleita.
Atomiopissa, karkean dogmaattiseksi metafysiikaksi käsitettynä, on
viety tämä eroittelu äärimäisyyteensä. Miksi ajattelemme atomia
kiinteäksi, emmekä juoksevaksi tai kaasumaiseksi? Miksi käsitämme
atomien välisen toiminnan sysäyksenä, emmekä jollain aivan toisella
tavalla? Koska kiinteät kappaleet, ollen niitä, joista meillä on
kaikkein paras ote, eniten kiinnittävät huomiotamme suhteissamme
ulkomaailmaan, ja koska kosketus näyttää olevan ainoa keino
saadaksemme ruumiimme vaikuttamaan toisiin kappaleisiin. Mutta
fysikaalinen kokemus osoittaa, ettei koskaan ole reaalista kosketusta
kahden toistaan sysäävän kappaleen välillä ja ettei kiinteys
likimainkaan ole ehdottomasti itsekseen eroitettu aineen tila.
Kiinteys ja sysäys saavat näennäisen selvyytensä vain käytännöllisen
elämän tottumuksista ja välttämättömyyksistä....
Syvennetty luonnontutkimus osoittaa, että todellisuus on ajateltava
liikkeenä, ei lepona, jatkuvana dynaamisena muutoksien ulappana, siis
paljon _psyykillisempänä_, paljon välitöntä kokemusta läheisempänä
kuin karkeaan esineellisyyteen pyrkivä intellektualismi tahtoo. --
Kuten sanottu, yhtäjaksoisen ulottuvaisuuden jakaminen ehdottomasti
itsenäisiin kappaleisiin on tarpeidemme synnyttämän suggestionin ja
elämän välttämättömyyden tulos. Mutta voidaksemme siten
mielivaltaisesti jakaa todellisuuden, tulee meidän ensin tulla
vakuutetuksi siitä, että todellisuus on siten jaettavissa. Täten
johdumme levittämään aistikvaliteettien yhtäjaksoisuuden alle, joka
on konkreettinen ulottuvaisuus, ikäänkuin hienon-hienon verkon, joka
on tehty rajattomasti venyvistä ja rajattomasti vähenevistä
silmukoista: tämä puhtaasti ajateltu alusta, tämä kokonaan ideaalinen
mielivaltaisen ja rajattoman jaollisuuden kaava on homogeeninen
avaruus. Se ei siis suinkaan ole mikään kappalten ominaisuus eikä
myöskään välttämätön edellytys meidän saamiseksemme niistä tietoa; se
ilmaisee vain abstraktisessa muodossaan kiteytymisen ja jaottelun
kaksinkertaisen työn, jonka alaiseksi me saatamme todellisuuden
liikkuvan yhtäjaksoisuuden, vakuuttaaksemme siinä itsellemme
tukikohtia, kiteyttääksemme itsellemme toimintokeskustoja: kaikki
nämä ovat meidän aineeseen kohdistuvan _toimintamme_ kaavoja. Tämän
symboli on avaruus. Se ei ole tuki, johon reaalinen liike nojautuu;
päinvastoin on se elämän vitaalisen liikkeen kaukaisia psyykillisiä
tuloksia. Mutta meidän mielikuvituksemme, jota ennen kaikkea
vallitsevat aineellisen elämän vaatimukset, asettaa mieluummin
nurinpäin asioiden luonnollisen järjestyksen. Tottunut kun se on
hakemaan tukikohtansa kokonaan konstruoitujen, liikkumattomien kuvien
maailmasta, joiden näennäinen kiinteys heijastaa ennenkaikkea meidän
alempien tarpeidemme muuttumattomuutta, ei se voi pidättyä uskomasta,
että lepo on aikaisempi kuin liike, ottamasta sitä merkikseen,
asettautumasta siihen ja siten näkemästä liikkeessä vain etäisyyden
vaihtelua, avaruus kun käy liikkeen edellä. Homogeenisessa ja
rajattomasti jaollisessa avaruudessa piirtää se tällöin
liikkumattoman radan ja määrää asemat; sovittaen sitten tätä rataa
vastaan liikkeen, tahtoo se sen yhtä jaolliseksi kuin radankin. Ja
niin kulkee se sokeasti kohti määrättömiä vaikeuksia ja
ristiriitaisuuksia.
Mutta ilman homogeenisen avaruuden kuvaa on intellektualismi
täydellisesti voimaton; sen mukana menee tältä kaikki kyky lähteä
liikkeelle. Kun siis on osoitettu tämän kuvan todellinen alkuperä ja
luonne, on samalla myös intellektualismi tuomittu filosofisena
ajatustapana täydellisesti mahdottomaksi.