Edellisessä on avaruuden tunnusmerkillisenä ominaisuutena mainittu
homogeenisuus. Mutta jos tämä on oikein, näyttää myös päinvastoin
siltä kuin pitäisi jokaisen homogeenisen »miljöön» olla avaruutta.
Sillä kun homogeenisuus merkitsee kaiken kvaliteetin puutetta, on
vaikea ymmärtää, millä tavoin kaksi eri homogeenisuuden lajia olisi
toisestaan eroitettavissa. Tästä huolimatta pidetään yleisesti
_aikaa_ eri asiana kuin avaruus, mutta määräämättömänä ja
homogeenisena kuin se: täten saa homogeenisuus kaksi eri muotoa
riippuen siitä, täyttääkö se jonkun yhtäaikaisuuden (coexistence) tai
seuraannon (succession). Mutta totta on, että kun ajasta tehdään
homogeeninen »miljöö», jossa tajunnan tilat näyttävät virtaavan, on
tämä »miljöö» samalla myös annettu kerta kaikkiaan, joka merkitsee,
että ajallisuus itse (la durée)[1] siitä on hävitetty. Tämän
yksinkertaisen refleksionin pitäisi meille selvittää, että me tällöin
itsetiedottomasti olemme langenneet takaisin avaruuden kuvaan. On
sentähden syytä kysyä, eikö aika, käsitettynä homogeeniseksi
»miljööksi», oikeastaan ole sekakäsite, avaruuden kuvan ja puhtaan
ajallisuuden sekasikiö...
Täten ei tiede ollenkaan kykene lausumaan ilmi itseänsä ajan
realiteettia, sen perättäinseuraantoa ja kestämistä. Yhtävähän kuin
sillat, jotka aina matkan päästä ovat rakennetut yli joen, seuraavat
veden virtausta, joka soluu niiden holvien alatse--yhtävähän
seuraavat tieteen kaavat ajan virtaa. Voidaan siis sanoa, että tiede
käsittelee aikaa ja liikettä ainoastaan ensin eliminoituaan
kummastakin pois oleellisen, kvalitatiivisen aineksen,--ajasta
kestämisen ja liikkeestä liikkuvaisuuden...
Näin ratkaisee kysymyksen ajan homogeenisuudesta analyysi tästä
käsitteestä, sellaisena kuin tiede sitä käsittelee: kaikki, mikä
tieteen aika-käsitteessä on homogeenista, osoittautuukin olevan
avaruutta. Koska tiede siis ei anna mitään vastausta kysymykseen,
mitä aika on, on meidän turvautuminen välittömään kokemukseen.
Tällöin käy selville sangen merkillisiä asioita. Osoittautuu näet
tavattoman vaikeaksi saada kuvaa ajallisesta kestämästä sen puhtaassa
muodossa, ilman ulottuvaisuudesta saatujen vääristelevien symbolien
sekaantumatta tähän...
Psykologia tieteenä, joka järjestelmällisesti tutkii yksityisiä
sielunelämän aloja kerrassaan, on luonnollisesti jo metodinsa kautta
enemmän tai vähemmän pakoitettu omaksumaan saman katsantotavan
inhimillisestä minuudesta, jonka jokapäiväinen »kokemus» ja kieli
istuttavat meihin, s.o. kiteyttämään meidän sisäiset, lakkaamatta
muuttuvat sieluntilamme muuttumattomiksi asioiksi, jotka tarkasti
ovat toinen toisestaan eroitettavissa ja muodostavat tarkkarajaisen
moninaisuuden. Huolimatta tämän katsantotavan virheellisyydestä käy
se laatuun niin kauan kuin on kysymys »staatillisesta» psykologiasta,
s.o. jo suhteellisesti valmiista sielullisista muodostumista. Paraat
esimerkit tällaisista ovat jo vakaantuneet assosiatsionit; ideat,
joiden välillä ne tapahtuvat, ovat jo täydellisesti
kristallisoituneet kielen ja sosiaalisen elämän vaikutuksen alla.
Sama koskee suurinta osaa jokapäiväisistä teoistamme. Kun
assosiatsionit ovat vakaantuneet, kiteytyvät myös reaktsionit
ulkoapäin tulevia vaikutuksia vastaan liikkeiksi, jotka tajuisuutensa
ja älykkäisyytensä ohella muistuttavat refleksejä. Yhdessä
muodostavat nämä kaikki jonkunlaisen aktiivisuutemme alustan, jolla
tähän nähden on sama merkitys kuin orgaanisilla toiminnoilla tajuisen
elämämme kokonaisuuteen nähden.
Mutta kuta syvemmälle tungemme varsinaiseen personalliseen ja
tuoreeseen sielunelämään, sitä ontuvammaksi käy mainittu katsantotapa
ja senmukana psykologia, joka pyrkii nojautumaan yksinomaan siihen.
Kun tämä psykologia--assosiatsioni-psykologia, kuten sen nimi kuuluu--
käsittelee personallista, kehittyvää ja muuttuvaa, »dynaamista»
puolta sielunelämässämme saman, jo kuolleita muodostumia edellyttävän
metodin mukaan kuin edellistä, johtuu se voittamattomiin vaikeuksiin,
jotka suuresti muistuttavat elealaisten sofismeja. Onhan tässäkin
korvattava liikkumattomalla liikkuva, muuttumattomalla muuttuva--
menetelmä, jonka aina täytyy epäonnistua. Tunnetuin näistä
sielutieteellisistä valhe-ongelmista on _tahdonvapauden kysymys_,
johon puhtaan kokemuksen kannalta lähtien ei siis sisälly mitään
vaikeuksia.
Minkälaiseksi kuvaa assosiatsioni-psykologia yksinkertaisen
tahdontoiminnan? Se puhuu motiivien taistelusta, heilahtelusta kahden
tai useamman eri mahdollisuuden välillä, joista yksi valitaan. Minuus
ja tunteet, jotka tätä liikuttavat, esiintyvät siis tarkasti
määriteltävinä asioina, jotka pysyvät kukin identtisinä koko
toiminnan kuluessa. Mutta jos minuus, joka toimittaa ratkaisun, pysyy
aina samana ja jos tunteet, jotka sitä liikuttavat eivät myöskään
muutu, niin kuinka ihmeessä ratkaisu voi tulla koskaan? Itse asiassa
se luonnollisesti syntyy senkautta, että minuus koettuaan ensimäisen
tunteen jo on jonkunverran muuttunut, kun toinen tulee lisäksi; täten
minuus läpi koko tahdontoiminnan muuttuu ja muuttaa silloin myöskin
niitä tunteita, jotka sitä liikuttavat. Täten muodostuu sarja
dynaamisia tiloja, jotka tunkeutuvat toisiinsa ja vahvistavat
toisiaan päättyen näin luonnollisen kehityksen kautta vapaaseen
ratkaisuun.
Sekä tahdonvapauden puoltajat että sen vastustajat kuvailevat
tahdontoimintaa viivana, joka määrätyssä pisteessä o haaraantuu
jatkoihinsa ox ja oy. Pisteessä o heilahtelee tahtoni mekaanisesti
x:n ja y:n välillä, kunnes valitaan toinen. Jos valitsen x:n, sanovat
tahdonvapauden puoltajat: olet valinnut x:n, mutta y oli yhtä
mahdollinen. Vastustajat taas väittävät: kun valitsit x:n, saattoi
sinut siihen joku syy, ja kun y selitetään yhtä mahdolliseksi,
unohdetaan tämä syy.--Nyt on huomattava, että molempien ratkaisujen
yhteinen edellytys on väärä: kahtianne haaraantuva viiva, jonka
pitäisi kuvailla tahdontoimintaa, on symboli eikä mikään kuva
todellisuudesta. _Viiva ei voi esittää aikaa, joka paraikaa kuluu_,
vaan korkeintaan jo loppuunkulunutta aikaa. Tämän unohtavat sekä
tahdonvapauden puoltajat että vastustajat,--edelliset myöntäessään ja
jälkimäiset kieltäessään mahdollisuuden toimia toisin kuin on
toimittu. Edelliset ajattelevat näin: »Rataa ei ole vielä vedetty,
siis saattaa sillä olla mikä suunta hyvänsä.» Tähän on vastattava:
»Te unohdatte, että radasta voi puhua ainoastaan sitten kuin toiminta
on jo suoritettu, mutta silloin se jo myöskin on vedetty.» Toiset
sanovat: »Rata on vedetty näin; siis sen tuleva suunta ei saattanut
olla mikä tahansa, vaan juuri tämä.» Johon taas on sanottava: »Ennen
kuin rata vedettiin, ei ollut mahdollista tai mahdotonta suuntaa,
siitä yksinkertaisesta syystä, ettei vielä voinut olla radasta
kysymys.»--Lopuksi siis, jos vapaudutaan kaikesta karkeasta
symbolisoimisesta, huomataan, että deterministien todistelu saa tämän
lapsellisen muodon: »Toiminto, joka on tapahtunut, on tapahtunut»,
johon heidän vastustajansa nerokkaasti vastaavat: »Toiminto, joka ei
ole tapahtunut, ei vielä ole tapahtunut.» Täten on koko
tahdonvapauden kysymys, sellaisena kuin sen nämä vastapuolueet
käsittävät, olematon.--Bergson kyllä puhuu vapaista
tahdontoiminnoista; mutta vapaus ei ole mikään tahdontoiminnoille
absoluuttisesti kuuluva ominaisuus, vaan voi esiintyä eriasteisena.
Jos otamme tahdontilat niine personallisine sävyineen, joka niillä
määrätyssä henkilössä on ja joka niille tulee heijastuessaan toinen
toiseensa, silloin ei ole tarvis yhdistää useampia kuolleita
tajunnantiloja koettaessaan niistä turhaan luoda elävää tahtomusta:
annettuna on kokonaistila, jonka jokaisessa osassa minuus on
kokonaisuudessaan. Tämän sisäisen tilan ulkonainen ilmestys on vapaa
tahtomus, koska minuus yksistään on sen tekijä, koska se vastaa
minuutta kokonaisuudessaan. Mutta todellisesti vapaat tahtomukset
ovat harvinaisia. Useimmat jokapäiväisistä toiminnoistamme eivät
vaadi sielunliikettä, jonka olisi mentävä syvemmälle pintakerrosta,
missä vallitsevat kuolleet tottumukset ja koneelliset
vastavaikutukset.
(_Aika_ 5, 424-440, 501-509)
* * * * *
JUHANI AHON _JUHA_
(1911)
Loistoisassa esseessään Juhani Ahosta--teoksessaan »Suomalaisia
kirjailijoita»--on Eino Leino tullut eräässä suhteessa sangen
merkillepantavaan tulokseen. Hän lausuu m.m.: »Juhani Ahon teokset
seuraavat toisiaan elimellisellä, miltei elämäkerrallisella
välttämättömyydellä.--Ne merkitsevät hänelle yhtä monta oman
sielunelämän ja maailmankatsomuksen kehitysastetta.» Täten olisivat
esim. perättäin seuraavat romaanit _Papin rouva_ ja _Panu_
kirjallishistoriallisesti aivan erilaatuisia ilmiöitä: edellinen
realistinen, jälkimäinen romantinen tuote.
Tähän väitteeseen tuskin saattanee yhtyä. Näyttää melkein siltä, kuin
olisi Eino Leino liiaksi antautunut tuohon kirjalliselle kriitikolle
niin luonnolliseen houkutukseen: kaikessa jyrkkyydessään seurata sitä
periaatetta, että kirjailijan tuotanto on suoranainen tulos hänen
»moraalistaan» tämän sanan ranskalaisessa merkityksessä ja siis myös
välittömästi kuvastaa siinä tapahtuneita liikkeitä ja muutoksia. Näin
siis se valinta, johon kukin hänen teoksistaan viime kädessä
perustuu--se aihe, jota hän käsittelee, se tapa, jolla hän tätä
katsoo, ja se ratkaisu, jonka hän »juonelle» antaa--välittömästi kuin
kuvastin heijastaisi kirjailijan älyllistä, eetillistä ja
sentimentaalista sieluntilaa, joten seuraamalla hänen teoksiaan
niiden aikajärjestyksessä ja tutkimalla niiden keskinäisiä
eroavaisuuksia voidaan suorastaan nähdä hänen oman
persoonallisuutensa eri kehitysasteet ja niiden keskinäiset
eroavaisuudet. Toisin sanoin: tämä periaate sisältää, että puhtaasti
_taiteelliset_ motiivit kirjailijan tuotteiden sielullisessa
alkuhistoriassa tulevat vasta toisessa sijassa, jos niillä vielä
silloin on merkitystä ollenkaan.
Tällä periaatteella on tosin valtavan laaja psykologinen perusta.
Harvassahan lienevät suurtenkin kirjailijain joukossa ne, jotka eivät
olisi uraansa alkaneet persoonallisella purkauksella, olkoon tämä
sitten sentimentaalista, yhteiskunnallista tai isänmaallista, mutta
joka tapauksessa ei taiteellista laatua.
Mutta tulivuoretkin sammuvat, sitä helpommin, kuta ylhäisempiin
ilmoihin niiden huippu nousee. Ja voi käydä niinkin, että samaan
kraateriin, joka ennen syöksi tulta ja laavaa, syntyy syvä, kirkas ja
kylmä järvi, jonka liikkumattomaan kalvoon heijastuvat ohi
purjehtivat pilvet, niin hyvin synkät kuin valoisat, ja yön taivaan
kaukaiset tähdet.
Ja tosiaan: jos katsomme niitä kirjallisia ilmiöitä, jotka kulumatta
ovat kestäneet ajan ruosteen, niin epäilemättä on näiden joukossa
verrattomasti suurempi prosentti kuin kirjallisuudessa yleensä niitä,
joiden liikkeelle panevat voimat ovat olleet »esteettistä» laatua.
Toisin sanoin: jota suurempi kirjailija on kysymyksessä, sitä
ontuvampi on yllämainittu taiteen »subjektiivisuuden» periaate, sitä
varmemmin vie se erehdyksiin.
Näiden selvittelyjen jälkeen lähdemme kenties koko lailla toisilla
edellytyksillä tarkastamaan Juhani Ahonkin kirjailija-muotokuvaa.
Yrittämättä pirstoa sitä enemmän tai vähemmän keinotekoisiin,
jyrkkärajaisiin »moraalisiin» kehityskausiin koettakaamme päinvastoin
katsella häntä _taiteilijana_, jonka katse liukuu esineestä toiseen,
kulloinkin koettaen säilyttää silmäänsä sen, mikä siihen aukaisee
taiteellisia näköaloja, mikä antaa sen oman elämän parhaiten kuultaa
esiin. Ja luonnollisesti on meillä tällöin oikeus otaksua, että se,
missä hänen katseensa parhaiten viihtyy, samalla myös voimakkaammin
koskettaa jotain puhtaasti persoonallista kieltä hänessä, sisältää
jotain heijastuksia hänen omasta minuudestaan.--Kenties meille
tällöin selvenee pääpiirteissään suhteellisesti ehjä ja kirkas kuva,
luonteenlaatu, jonka psykologinen mieltäkiinnittävyys samalla on
nykyhetken suomalaiselle mitä suurin...
Lyhyesti sanoen on siis Aho mielestäni _artistinen_, ei intuitiivinen
taiteilija: hänen suunnaton merkityksensä suomalaisen kirjallisuuden
historiassa on enemmän tyylillisten voittojen kuin niiden
sisällisesti yllättävien saavutusten alalla, joista tulevat
»kulttuuripsyyken» uusien kehityskausien tekijät. Jälkimäisessä
suhteessa on hän liian passiivinen, liian--_suomalainen!_
Olen näin, läpikäymällä Ahon tärkeimmän tuotannon, koettanut siitä
pusertaa esiin voimakkaasti yhtenäisen luonteenkuvan. Lukija
ratkaiskoon, missä määrin se _lyyrillinen passiivisuus_, jonka
useammalta kuin yhdeltä näkökohdalta lähtien olen koettanut osoittaa
Ahon kirjailija-muotokuvaa huomattavasti esiinpistäväksi
peruspiirteeksi, tosiaan on tulos oikeaan osatusta erittelystä.
Mutta tässä asiassa on sananvalta myös eräällä toisella:--
_kirjailijalla_ itsellään. Hän se lopulta ratkaisee asian; älkäämme
unohtako, että hän on mies parhaissa voimissaan. Ja hän on kerran
lausunut tämän kirjoittajalle: kirjailija on kuin metsän otus, joka
voi tuttuja seutuja ja entisiä jälkiään kiertää, mutta myös saattaa
oikasta suoraa tietä uusille maille. Hän yksin voi tulevassa
tuotannossaan näyttää, onko alussa painostamani varovaisuus vieläkin
ollut liian pieni, olenko sittenkin liian rohkeasti tehnyt
johtopäätöksiä taiteilijan teoksesta tekijäänsä, toisin sanoin: onko
Juhani Aho suurempi taiteilija kuin olen otaksunut!
(_Nuoren Suomen Joulualbumi_ 21, 1-15)
On suuria kirjailijoita, jotka rakastavat jyrisyttää tuomion kelloa
kansansa yli, vitsoa kirpeällä ruoskalla sen vikoja ja kolkuttaa sen
uinuvaa omaatuntoa. Mikä on muisto heidän työstään? Hetken seisovat
he ajan temmellyksen polttopisteessä, keskellä vihasta tai
innostuksesta kuumenneita silmiä, tuhansien intohimoisesti
ojennettujen käsivarsien osoittamina. Mutta vaahto tummuu ja laineet
laskevat ja pian on heidän taistelemansa taistelu kaukainen
menneisyys, joka ei mieliä enää tuleen sytytä. Yksi vaan voi silloin
pelastaa heidät joutumasta iäksi kirjastojen tomuisille hyllyille:
jos se, mitä he parantamisen tai surmaamisen tarkoituksessa ovat
sanoneet, on kummunnut esille syvästä ja suuresta elämän
tuntemisesta, jos se on luonut elämän kuvan, josta jokainen aika voi
löytää pyrkimyksensä, omat hiljaiset tai meluisat taistelunsa suureen
taiteeseen olennoituina, jos se on synnyttänyt jonkunkin ihmistyypin,
joka rehellisessä ja laajassa inhimillisyydessään on jokaiselle
tuttu, silloin tulee heidän työstään tämä yleisinhimillinen puoli
säilymään--mutta vain se. Onnellisessa asemassa ovat sentähden ne
kirjailijat, jotka ovat voineet pysyttäytyä hetken intohimojen
yläpuolella, ja vapaina intoilusta ja sokeasta katkeruudesta
toteuttavat vain omaa taiteellista pyrkimystään valaa kypsään ja
kestävään muotoon elämästä se, mikä on heitä on lähinnä, mikä
kuvastaa heille arvokkaan ja rakkaan kohtaloa tässä kummallisessa
maailmassa. He tulevat jälkipolville säilyttämään työnsä enemmän tai
vähemmän ehjänä, ja nykyhetkikin jo voi heitä arvostella
puolueettomammin kuin edellisiä, joiden työ tuskin koskaan voi
kokonaisena, niinkuin he ovat sen tarkoittaneet, jatkaa elämäänsä
tulevaisuudessa.
On jo muutamia vuosia kulunut siitä, kun Juhani Aho viimeksi
yleisölleen tarjosi uutta. Luonnollista on, että odotusajan näin
pidentyessä myös odotukset ovat kasvaneet; on aavistettu jotain
entistä merkillisempää ja suurempaa. Joka perehtyy »Juhaan», ei tule
väittämään näissä odotuksissa ja aavistuksissa pettyneensä. »Juha»
merkitsee monessa suhteessa mahtavaa nousua edeltäjistään. Ja kun
suomalaisesta kirjallisuudesta kerran valitaan ne kirjat, jotka siitä
kuuluvat maailmankirjallisuuteen, on »Juha» niitä, joiden paikka
varmimmin on taattu.
Omituiseen pulaan joutuu, kun tahtoo »Juhan» luonteen ilmaista
yhdellä sanalla. Onko se n.s. kansankuvaus? Ei, sillä lukija tuskin
huomaakaan, että se mikä hänen silmäinsä eteen on loihdittu, on
tapahtunut kaukana hänestä, erikoisissa olosuhteissa ja jossain
etäisessä menneisyydessä; kaikki on samalla aivan läheistä ja tuttua.
Jännityksestä kuumeisin silmin elää hän kuin omana elämänään Juhan ja
Marjan kohtalokkuudessaan niin laajalle yleisinhimillisyyteen
aukeavan suhteen. Onko »Juha» siis verhotusta muodostaan huolimatta
nykyaikainen avioliittoromaani petoksineen ja kostoineen? Ei, sillä
mitään petosta ei Marjalla ole mielessään, kun hän elämänsä hädän
ahdistamana juoksee rantaan, josta Shemeikka hänet tempaa
venheeseensä vieden hänet alas koskia mukaansa Karjalaan. Ja mitään
kostoa ei ajattele Juha, kun hän--itse lempeys ja hyvyys--Shemeikan
raa'asta pilkkanaurusta sokeasti raivostuneena tekee tuhotyönsä.
Kukaan ei lopulta ole omaansa eikä toisten onnettomuuteen syypää.
Juha on vanha ja ruma, Marja nuori. Eikä syy ole Shemeikan,
viettelijänkään. Hän on oman maansa lapsi eikä voi toisin olla--ei
silloin, kun hän ottaa Marjan mukaansa, ei, kun hän tämän jättää
hänestä kyliänsä saatuaan. Eri ihmisten tahdot lyövät vastakkain kuin
laineet koskessa, jonka pauhina kuuluu ylös aholle, kaskelle, missä
Juhan kirves viikot ja vuodet heiluu ikihonkien huojuessa sen
tahtiin, samalla, kun hänen aina samat ajatuksensa tekevät toivotonta
työtään. Elämän intohimojen kuohupää virta vie ihmiset mukanaan, ja
taistelu sitä vastaan käy kaikille yli voimain--yli voimain lopulta
Juhallekin...
Schiller jakoi aikoinaan taiteilijat naiveihin ja senttimentaalisiin.
Edelliseen ryhmään kuuluvat ne, jotka lähtivät välittömästä
elämyksestään, joille taiteellinen työ oli omien kokemuksien ja
tuntojen sovittelua ja veistämistä taiteelliseen ylhäiseen muotoon,
jälkimmäiseen taas ne, jotka ensinnä synnyttivät jonkun abstraktisen
aatteen ja vasta vähitellen, kohta kohdalta, kykenivät pukemaan sen
konkreettiseen, havainnolliseen muotoon ja antamaan sille sen lihan
ja veren, sen oman itsenäisen elämän, joka taideteoksesta vasta
taideteoksen tekee. Olkoon tämän jaottelun laita kuinka hyvänsä, joka
tapauksessa on se valaiseva ainakin Juhani Ahoon nähden. Hän on
»naivi» taiteilija koko siinä täydessä merkityksessä, minkä Schiller
tälle sanalle antoi. Juhani Aholle »aate» on aina jotakin
intohimoista mielenkiintoa herättämätöntä, jotakin kuollutta,
elämästä ja sen psykologisista valloista irti temmattua, usein
jotakin suuremmassa tai vähemmässä määrässä naurunalaista
pakoitetussa, umpisokeassa »ylevyydessään». Juhani Aho pysyy suurena
elämäntuntijana juuri siksi, että hän tosiaan on elänyt läpi sen
asteikon, että hänen tarkkanäköiseen silmäänsä lähtemättömällä
selvyydellä ovat piirtyneet lukemattomat pikkuseikat, itsessään
vähäpätöiset, mutta oikeassa ympäristössään ja taiteellisiin
kokonaisuuksiin sulautuneina sinisiksi hämärtyviä näköaloja
aukaisevat. Juhani Aho on epikurealainen, jos tämän paljon
väärinkäytetyn sanan osaa ymmärtää sen kreikkalaisessa rohkeassa ja
elämälle antautuvassa mielessä, ja Juhani Aho on valkoisten, elämän
pohja-arvojen tunnustaja, kun katsoo, millä ymmärryksellä hän seuraa
intoutuneen ja kituvan ihmismielen sisimpiä ja hartaimpia
värähdyksiä. Juhani Aholla on näin mielestäni jo alusta alkaen ollut
verrattomat henkiset edellytykset suureksi taiteilijaksi, suureksi
realistiksi tämän sanan oikeassa taiteellisessa,
ihmiskunnan-ikäisessä merkityksessä.
»Juhassa» on minusta Juhani Aho ensi kerran saavuttanut näitä
edellytyksiä vastaavan taiteellisen tuloksen. »Juha» ei ole
»kansankuvaus», ei »avioliittoromaani»; »Juha» on pala todellista
ihmiselämää. Se elää jokaisessa nikamassaan, se on kokoonpantu
psykologisista pikkupiirteistä, jotka irralleen otettuina eivät olisi
muuta kuin tarkkanäköisen ja kauneudelle alttiin silmän hetkellisiä
havaintoja. Mutta siinä äärimmäisen taiteellisessa kokonaisuudessa,
jonka ne »Juhassa» luovat ja jonka Juhani Aho tässä nyt on
saavuttanut, muodostavat ne rautaisen ketjun. Jokainen rengas siinä
on yhtä tärkeä kuin toinenkin, kaikki ovat ne kokonaisuudelle yhtä
välttämättömiä. Ja kokonaisuus itse on kuin triumfikaan, jonka alla
kosken väkevässä pauhussa kuuluu elämän ihmeellinen meno.
Surullisen suuri osa niistä, jotka meillä pidetään taiteilijoina,
eivät ole muuta kuin sellaisia, joita on tapana kutsua diletanteiksi.
Joku liikuttava ja intresantti kansantarina herrasväestä, jonka
lapsena on sattunut kuulemaan, joku tomuinen pergamentti jossain
kirjastossa, jota sattumalta on tullut hätimiten katsoneeksi--siinä
kaikki! Sitten pannaan vähän kullankarvaista »kaunista» siloitusta
päälle ja taideteos on valmis. Vahinko vaan, että se on kuolleena
syntynyt, että sen ihmiset ovat hauraita elottomia nukkeja ja sen
tapahtumat vain efektejä. Katsokaa, miten »Juha» elää joka sivullaan!
Hakkaako Juha kaskea siksi, että tekijällä olisi sopiva tilaisuus
hänet lukijalle esittää yksinäisine mietteineen? Eikö hän sitä tee
siksi, että me ilman tätä työtä emme voi häntä ajatella, että hän
juuri siinä elää omaa elämäänsä ja niin aina on tehnyt? Katsokaa,
kuinka elää Juhan äiti, vanha kämäleuka akka, riippumatta siitä, mitä
tarkoituksia kirjailijalla hänen suhteensa on ollut, ja siihen
kuitenkin ihmeellisesti soveltuen. Kuinka täynnä omaa luonnettaan ja
runollisuuttaan on Marjan ja Shemeikan koskenlasku ja saarella olo,
ilman että se romanttisuudellaan vähääkään rikkoo kokonaisuutta! Ja
kuinka ihmeellisen luonteva on lopuksi Juhan perikato. Kaikki päättyy
siihen, mihin sen täytyy päättyä. Juhan täytyy katketa, niinkuin hän
katkeaa.
Lieneekö enää tarpeellistakaan kiinnittää huomiota siihen, mitenkä
kirjailija tässä teoksessa kaiken aikaa pysyy piilossa, mitenkä
kaikki siinä on katsottu milloin minkin henkilön silmillä. Juhani Aho
ei ole psykologinen kirjailija siinä mielessä, että hänen tarjoamansa
olisi jotakin psykologisia erikoisuuksia ja hienouksia, hänen
luomansa tyypit eivät ole outoja ja syviä, vaan laajoja ja
yleisinhimillisten sielullisten mahtien kannattamia. Mutta juuri
hänen katsoessaan näiden luonteitten silmillä kaikkea, kuten
»Juhassa» on laita, kohoaa kokonaisuus tavattoman ehjään
taiteellisuuteen. Katsokaamme esim. luonnonmaalausta. »Papin
rouvassa», jota tätä uutta teosta lukiessa muuten usein tulee
ajatelleeksi, on vielä luonto, niin ihanasti kuin se juonta
säestääkin, siitä kuitenkin kokolailla irrallaan, kehyksessä, jonka
kirjailija ikäänkuin erikseen meille esittää, kuvaten sitten sen
sisältämän tapahtuman. »Juhassa» on laita toinen. Vain yksi
esimerkki! Marjan lähdettyä on Juha kauan aikaa omituisessa
sielullisessa tainnostilassa. Vihdoin selvittyään ja taas tajuttuaan
lohduttoman todellisuuden hän eräänä aikaisena aamuna astuu ulos
rappusille, »ja huomasi, että aamu sarasti sihittävän sateen läpi.
Koira tuli rappujen alta ja pyörähteli jaloissa. Kuikka huusi
järvellä...» Miksi Juha sen nyt huomaa. Siksi, että niin oli kuikka
huutanut kaikkina edellisinäkin aamuina, kun kaikki vielä oli hyvin
ja elämä näytti turvalliselta. Nyt oli kaikki toisin, oma elämä
rikki, repaleina, mutta aamuisen sumun läpi kuuluu sama salaperäinen
luonnonääni. Se tuo mukanaan tunnelmallisen muiston entiseltä ajalta,
jolloin se vielä oli läheinen ja rakas, säestäessään jokapäiväisen
elämän turvallista kulkua. Mutta se ei siihen kuulunutkaan, se pysyy
samana kaiken muun muututtua. Ja niin kasvaa tuosta vähäisestä
pikkupurteestä mahtava sävel, joka yhdellä ainoalla iskulla tuo
esille edustavan kuvan koko tapahtumaa verhoavasta todellisuudesta.
Ja lopulta säestää tuollainen kaukainen kuikan huuto sumuiselta
järveltä koko inhimillistä elämää. Me uskomme, että todellisuus on
meille läheinen ja elämäämme kuuluva; se on meille rakaskin, mutta
lopulta se kuitenkin jää oudoksi ja kummalliseksi, niinkuin siihen
kuuluva oma todellinen itsemmekin, jonka määräävistä valloista meidän
on niin vaikea saada oikeata tietoa--lopulta se kuitenkin menee omaa
tietään, poikki niiden teiden, joita meidän kaipauksemme ja
tahtomisemme kulkee.
»Juhan» varsinaisesta tyylillisestä puolesta vielä muutama sana!
Juhani Aho on niitä harvoja suomalaisista kirjailijoista, joilla on
yksilöllinen, taiteellisesti kypsynyt ja helposti tunnettava
sanontatapansa. Ja tässäkin suhteessa ilmaisee mielestäni »Juha»
samanlaista nousua edeltäjistään kuin muissakin. Kaikki viivat ovat
voimakkaasti yksinkertaistuneet, Juhani Aholle ominaisten vehmaiden
runokuvien kesken on toimitettu rohkea valinta, ja niin on saavutettu
se tavaton taiteellinen keskitys ja ehjyys, joka on tämän teoksen
suurenmoisin puoli. Ja niin on myös koko kuvauksessa kaiken kireän
jännityksen rinnalla suuri rauha ja tasapaino. Kuumeisena seuraa
lukija intohimojen vuolasta virtaa. Mutta jokin pysyy hänessä samalla
täydessä levossa, keinuen vain hiljaa ja tasaisesti tämän ihanan
runollisen kielen tahdissa. Sellaisia lauseita kuin monet »Juhan»
sisältämistä, ei ole vielä koskaan ennen suomenkielellä kirjoitettu.
Katsokaa esim. kuinka kirja alkaa, huomatkaa ensimmäisten
lausejaksojen suunnaton taiteellinen varmuus ja sopusointu! Milloinka
on suomalaisessa kirjallisuudessa ennen uusi henkilö esitetty
sellaisella mahtavalla taiteellisuudella kuin Juha ensimmäisine
itsepuheluineen: »Pitipähän taas epäsovussa erottaman» jne.? Ja
samanlaisia ehjiä jaksoja myöten jatkuu esitys loppuun asti, kohoten
toisinaan, kun kuvien runollisuus kasvaa, silmiä huikaisevaan
ihanuuteen: »Ja kun ei puhuttu, vaan äänettöminä soudettiin, ei Marja
päästänyt ajatuksiaan edemmä laineen viriä, jonka venhe teki veteen,
missä se jälelle haihtui, haihtui entinen elämä, missä se kokassa
kohahteli, siinä kohahteli uusi eikä hän tahtonut koettaakaan sitä
edempää kuunnella.»
Ne arvostelut, joita tästä uudesta teoksesta olen nähnyt, ovat
minusta olleet eräässä suhteessa puutteellisia. On jätetty
vertaamatta tätä teosta entisiin ja niin on kokonaan jäänyt
huomaamatta kaikki se Juhani Aholle uusi ja ennen tuntematon, joka
tässä teoksessa esiintyy. Meillä on kauan totuttu puhumaan Juhani
Ahosta jo aikaa sitten kypsyvänä ja valmiina, oman Parnassonsa
saavuttaneena, jonka uusia tuotteita voi odottaa siinä turvallisessa
tiedossa, etteivät ne ole entisiään huonompia. Uudella teoksellaan on
kirjailija osoittanut, ettei hänen kehityksensä ollenkaan ole
pysähtynyt, että hänessä tapahtuu jatkuva taiteellinen nousu. Ja
suoraan voi minusta sanoa, että juuri se tie, jota hän »Juhassa»
kulkee, voi hänen luonteisensa kirjailijan viedä eittämättömään
taiteelliseen korkeuteen--kuten se on vienytkin.
Juhani Ahon luonne ja sen mukana hänen taiteellinen näkemyksensä on
passiivinen ajatuksellisesti verrattain vaivattomaan tarkasteluun
taipuvainen. Sentähden eivät myöskään hänen luomansa tyypit herätä
erikoista mielenkiintoa uusina psykologisina ennätyksinä, niihin ei
sisälly mitään erikoista ajatuksellista voittoa. Ne liikkuvat, esim.
Yksin-kirjan sankari, Elli ja Kevään ja Takatalven Antero,
sielullisen elämän keskitasolla. Mitä yleislaatuisempaa on
taideteokseen sisältyvä sielullinen elämä, sitä suurempaa luovaa
kykyä vaaditaan kirjailijalta hänen saavuttaakseen sen taiteellisen
suppeuden ja kirkkauden, joka on välttämätön, se kun on tällöin
lukijan mielenkiinnon pääasiallisena esineenä. Tämä on »Juhassa»
saavutettu.
Ja niin on Juhani Aho--vielä kootakseni pariin sanaan ajatukseni--
tässä teoksessa saavuttanut meillä aniharvoin nähdyn taiteellisen
korkeuden: me olemme eläneet palan todellista ihmiselämää, iloinneet
iloitsevien kanssa ja kun laskemme kirjan kädestämme, on mielessämme
rauha ja lepo, hiljaa aaltoileva silmän ohi kulkeneiden ihanien
rytmien tahdissa. »Juha» ei ole yksi Juhani Ahon teosten joukossa: se
on niistä ensimmäinen, ja me uskomme, että se on oleva alku pitkään
sarjaan samanlaisia.
(_Uusi Suometar_ 26.4.1911)
* * * * *
POROPORVARI JA KAMARIFILOSOFI
(1911)
Kynään on minut saattanut tarttumaan eräs lauseparsi, joka ulkomailta
tuotuna on alkanut näkyä meikäläisessäkin kulttuurikeskustelussa:
_luonnontieteellinen maailmankatsomus_. Tosin voinee tuntua turhalta
yritys lähteä tällaista epämääräisyyksiin haihtuvaa otusta lähemmin
katsastelemaan, mutta kun uskon, että alla piilee itse asiassa sangen
tuttu fysionomia, lähden kuitenkin taipaleelle. Mikä tämä fysionomia on,
siitä antaa kenties räikeä otsikkoni jotain aavistusta--ja muu selvenee
seuraavasta.--Koetan siis piirtää muutamia kuvaavia ajatusviivoja siitä,
kuinka eri älylliset tyypit suhtautuvat olemistoon ja mikä arvo näin
syntyneitten maailmankatsomusten sarjassa on n.s. luonnontieteellisellä
maailmankatsomuksella, niinkuin tämän sanan nyt ymmärrän.
Aine tulee tällöin epäilemättä jonkunverran arkaluontoiseksi, sitä
enemmän, kun en tule salaamaan, minne päin omat sympatiani kallistuvat.
Kukapa mielellään näkee toisen laatimaa luokittelua, jossa itse on
joutunut jollekin alemmalle portaalle, kun taas tekijän yksilölliset
ihanteet loistavat ylhäisessä korkeudessa? Kuitenkin on huomattava, että
kysymys tässä on vain tyypeistä, s.o. vissiltä näkökannalta lähtien
laadituista käsite-kaavoista eli yksinkertaisesti--kamarifilosofiasta.
Ja kamarifilosofiasta on helppo selvitä, ellei muuten niin kohauttamalla
olkapäitään! Ja sitäpaitsi: muuan kuuluisa meikäläinen taideniekka
väittää, että kauppiailla usein on enemmän mielikuvitusta kuin
taiteilijoilla; ja ketäpä kuitenkin olisi valmiimpi otaksumaan
poroporvariksi kuin »saksaa», jos kerran ruvetaan koiraa karvoihin
katsomaan. Kuinka moni taas filosofeista saattaa puhtaalla
omallatunnolla väittää, ettei häneen ollenkaan kohdistu Heinrich Heinen
pilkka:
»Zu fragmentarisch ist Welt und Leben--
Ich will mich zum deutschen Professor begeben,
Der weiss das Leben zusammen zu setzen,
Und er macht ein verständlich System daraus:
Mit seinen Nachtmützen und Schlafrockfetzen
Stopft er die Lücken des Weltenbaus».
Lyhyesti: jätettäköön siis muut näkökohdat sikseen, ja annettakoon
ajatusten taistella kiihkotonta taisteluaan!
Mikä on siis se fysionomia, joka piilee »luonnontieteellisen
maailmankatsomuksen» takana. Jos »maailmankatsomuksella» tässä
ymmärretään sitä, mitä sillä tavallisesti ymmärretään: niiden
käsitteiden kokonaisuutta, jotka meillä on todellisuuden
yleislaadusta, niin on räikeä väitteeni se, että »luonnontieteellinen
maailmankatsomus» on kokoumus poroporvarillisuutta ja
pintapuolistettua luonnontiedettä.
Ymmärryksen poroporvarillehan--jos sellainen tyyppi on
todellisuudesta löydettävissä--olisi ominaista se, ettei hänen
järkensä vaaka heilu puoleen eikä toiseen, koska molemmat painot ovat
yhtä raskaat tai paremmin: yhtä kevyet. Toisella puolen ovat
persoonallisen elämän käytännölliset pyrinnöt ja tarpeet
rajoitettuine kysymyksineen, toisella taas niiden mukaiset
vastaukset, yleis-verhonaan joukko käsityksiä--koriste, jota
juhlatilaisuuksissa tarvitaan--elämästä ja muusta todellisuudesta,
jotka joko ovat saadut perinnäisiltä auktoriteeteilta tai sitten ovat
päivän kuosin käteen tyrkyttämät.
Eikö »luonnontieteellinen maailmankatsomus» ole juuri tällainen
poroporvarillinen koriste?
Sillä mitkä ovat tämän maailmankatsomuksen ainesosat? Epäilemättä
katsantokannat sellaiset kuin mekaaninen luonnonkäsitys, joka
työ-ohjelmasta dogmaattisesti koroitetaan ihmisajatuksen viimeisen
sanan sanojaksi, ja polveutumisteoria, jolloin tämän pääväitteeksi
lapsellisesti käsitetään se, että ihminen polveutuu »apinasta» ja
ettei ihminen siis ole sen kummempi kuin eläin. Kulttuurityön alati
hehkuvissa ahjoissa, niissä muutamissa aivoissa, joissa nero kullakin
aikakaudella kipenöitsee, ovat nämä käsitykset vähitellen syntyneet
ja voittaneet muut aatteiden »luonnollisessa valinnassa». Toisen
rivin miehiä, kaikenkaltaisia epigoneja ovat sitten olleet ne, jotka
itsekylläisinä ovat kadottaneet näkyvistään työn päättymättömyyden
ja--kuten Häckel--vanhan Wagnerin kanssa (Goethen Faustissa)
huudahtaneet: »Und wie wir es zuletzt so herrlich weit gebracht»!
Nämä ne myös ovat sekoittaneet sen keitoksen, jota he itse ylpeästi
kutsuvat luonnontieteelliseksi maailmankatsomukseksi ja jonka kautta
kaikki maailmanarvoitukset ovat ratkaistut; vanhat, homehtuneet
»aivokummitukset» ovat ajetut pois kunniallisten ihmisten seurasta ja
perustukset lasketut ihmiskunnan ijäiselle onnelle. Kirkkojen sijaan
tulevat biologiset museot, jossa ihmiset hartaudella voivat
polvistua--skvariumin meduusojen eteen ja tyydyttää nääntyneen
sielunsa janon--katsomalla alkuliman liikkeitä suurennuslasin alla!
Kas siinä poroporvarin hengen-leipä koko loistossaan! Itse ei hänen
tarvitse ajatella; sen raskaan työn ovat jo muut hänen puolestaan
valmiiksi tehneet. Hänelle annetaan vain lyhyt yleiskatsaus »tieteen
uusimpiin tuloksiin.» Kaikki on pääpiirteissään selvää ja ratkaistua.
Kaikki mikä on, on kasa avaruudessa purjehtivia atomeja, mutta
pessimismiin ja epätoivoon, minkä niin hyvin tuntee jokainen
ajatteleva ihminen, joka kerran on tähän maailmankuvaan uskonut, ei
sen hirvittävä tyhjyys suinkaan profeettojaan näytä vievän.
Päinvastoin! Ovathan he valloittaneet päivän ajatusten muotimarkkinat
ja onhan aika heidän.
Mutta jos nykyinen viisaus on tällainen, niin nousee vanha
kamarifilosofia huimaavasti arvossa. Astukoon siis taas tomuisten
folianttiensa keskeltä esiin tuo vanha äijä, joka silmiensä edessä on
nähnyt liian monen suuruuden kukistuvan hänen enää suuresti
uskoakseen mihinkään viimeiseen uutuuteen.
Koko hänen ajatusmaailmansa on niin täydellisesti toinen kuin
poroporvarin, että tällä tuskin on edellytyksiä ymmärtää hänen
puheistaan sanaakaan. Eikä hänkään luultavasti ole halukas niitä
seinille tuhlaamaan. Kenties hän ainoastaan iroonisesti hymähtää
nähdessään, kuinka ihmiskunta jo tiesi kuinka monennen kerran
tunnustautuu uuteen uskoon.
Mutta jos hän tahtoo sanaisen lippaansa aukasta, saattaa hän vetää
esille probleemeja, joiden edessä koko tuo ylpeä rakennus kaatuu kuin
korttihuone. Mitä, jos koko meidän jyrkästi esineellinen
käsitystapamme on kokonaan vailla logiikan pyhitystä; jos se on vain
viime kädessä käytännöllisistä harrastuksista johtuva psykologinen
välttämättömyys? Jos olemisto esineelliseksi ajateltuna on puhtaasti
inhimillinen ajatuskaava, joka erillään ihmisen tarpeista ja niiden
synnyttämistä tottumuksista haihtuu ilmaan kuin kangastus päivän
laskettua? Jos voidaan piste pisteeltä seurata monenkin
objektiiviseksi uskomamme käsitteen tunne- ja tahto-peräistä
syntyhistoriaa ja sen otsalla näyttää vissien elämän-intressien selvä
leima?
Älyllinen toiminta tähtää aina lepokohtien saavuttamiseen. Ilmiöiden
loppumattoman virran koettaa se supistaa kiinteiksi pisteiksi, joista
sen on helppo hallita alaansa. Ja tämän kiinteitten pisteittensä
verkon koettaa se jännittää yli kaiken todellisuuden; ja kun se
vähänkin onnistuu siinä, tyytyy se siihen ja tottuu vähitellen
pitämään kaikkea selvänä, kysymyksistä vapaana ja tutunomaisena.
Tästä syystä on jokapäiväisellä maailmankäsitteellä aina
absoluuttisuuden leima. Näkemättä älyntoiminnassa itsessään vaikeinta
ja tärkeintä kysymystä, jolle annetun ratkaisun laadusta kokonaan
riippuu maailmankuvamme yleis-sävy, tuijottaa se vain eteensä
sysättyyn puisevaan kuvaan, ihmiskätten hetkelliseen tekeleeseen.--
»Selittäminen» ei merkitse muuta kuin älyllisen turvallisuuden tunnon
tavoittelua ja saavuttamista ilmiöiden edessä. Sentähden »selitämme»
aina tuntemattoman tutulla ja koetamme uskoa, että edellinen »itse
asiassa» on jälkimäistä. Mutta jos hetkeksi väkevällä
tahdonponnistuksella vapautamme itsemme tuosta tottumuksesta ja sen
synnyttämästä »selityksestä», jos t. s. revimme rikki kaikki verhot,
jotka estävät meitä sellaisenaan näkemästä havaittua olevaa, aukaisee
silmämme huikaiseva valo ja edessämme on huumaavana ja upottavana
koko suunnaton maailmanarvoitus. Silmänräpäyksessä selvenee meille
ihmisajatuksen oikea luonne ja kantovoima. Se on vain voimaton,
kalpeasiipinen perho, joka hetkisen liihoittelee rannattomien
syvyyksien päällä.----
Kaukana siis siitä, että aineen alkeisosista, pyöriteltäköön niitä
kuinka tahansa, koskaan saataisiin syntymään yhtä ainoata havainnon
sirpaletta--sillä tuloksessa ei voi olla sellaista, mitä ei ole
tekijöissä--saatikka sitten tätä tuhansin värein, valoin ja äänin
väreilevää pohjatonta todellisuuttamme, on kenties päinvastoin
jossakin määrin mahdollista ihmisen biologisesta rakenteesta lähtien
osoittaa esineellisen käsitystavan sielullinen välttämättömyys.
Kaikki on riippuvaista havaitsijansa silmälaseista, ja mitään
kertakaikkista, absoluuttista laatua emme voi väittää »puhtaalla»
todellisuudella olevan--olemmehan, jos niin väitämme, taas langenneet
takaisin arkipäiväisiin älyllisiin tottumuksiin. Ja filosofia on
taistelua tottumusta vastaan, kuten Carlyle on lausunut.--Joskin
sentähden on liioiteltua, mitä wieniläinen fyysikko (ja
positivistinen filosofi) Ernst Mach lausuu: fyysikolle on aivan
yhdentekevää, onko pendeliä olemassa aineellisena kappaleena vai eikö:
hän tavoittelee ainoastaan niitä matemaattisia kaavoja, joihin tämä
ilmiö voidaan pukea, niin on tässä lausunnossa ainakin se totuus,
että eksaktisille tieteille on kaikki kaikessa ilmiöiden keskinäiset
suhteet. Ja mielikuvat näiden ilmiöiden laadusta ovat muodostetut
pitämällä silmällä pyrkimystä päästä näitä suhteita hallitsemaan.
Sentähden onkin esim. mekaaninen luonnonkäsitys ainoastaan
työohjelma, tieteellinen tutkimustapa, joka pyrkii kuvailemaan
ilmiöitä niin, että voimme ne mahdollisimman suurella helppoudella
hallita--eikä siis ollenkaan mikään »tieteen viimeinen tulos».
Saattaa hyvin ajatella sitä mahdollisuutta, että se kerran syrjäytyy
edullisemman käsitystavan tieltä--ja oireita sellaisesta on paljo
huomattavissa--, mutta tieteen todelliset tulokset, jotka, luopuen
väittämästä, että ilmiöt »oikeastaan» ovat jotakin muuta kuin mitä
kokemus sisältää, ainoastaan kuvailevat tosiasioita kokemuksen
piirissä ja käyttävät teoriaa uusien löytämiseen, eivät kaadu, vaan
paranevat, eivät osottaudu vääriksi, vaan puutteellisiksi--ovat vain
lepokohta ajatuksen ikuisella tiellä.
Oikein ymmärretty tiede on siis jotain suorastaan päinvastaista kuin
meidän päiviemme poroporvarillinen »luonnontieteellinen
maailmankatsomus». Juuri tieteen koko hienouden, sen tietoisuuden
oman tehtävänsä laadusta ja rajoituksesta, sen läpitunkevan ja kylmän
kriitillisyyden, sen tunnon omasta täydellisestä suhteellisuudestaan--
kaiken sen jättää tuo maailmankatsomus huomioonottamatta, niin
»tieteellinen» kuin se tahtoo ollakin.
Vähitellen ovat näin tiedemies ja »kamarifilosofi» lähestyneet
toisiaan. Tosin jää heidän välilleen yhäkin selvä ja tyypillinen ero.
Edellinen on niin sanoakseni ymmärryksen käytännön, jälkimäinen sen
teorian mies. Mutta heitä yhdistää yhteinen vihollinen: se
poroporvarillisuus, jolle yksi ihmiselämän suurimmista asioista,
maailmankatsomus, on vain ulkopuolinen koriste, vaivatta valmiina
saatu kuva, jonka eloton ilme värisyttää jokaista, poroporvaria
itseään lukuunottamatta. Sillä tämä ei voi uskoa muuta kuin että
todellisuuden pohja on yhtä matalalla kuin hänen oman olentonsa,
sielläkin, missä toinen näkee loppumattoman syvyyden.
(_Aika_ 5, 538-542)
* * * * *
RUNOJA
(1912)