* Tähdellä merkityt kirjoitukset ovat lyhennettyjä
* * * * *
MARIA JOTUNIN _ARKIELÄMÄÄ_
(1910)
Maria Jotuni on uudessa novellissaan siirtynyt kuvaamaan
kansanelämää. Kesäisen arkipäivän kirjava touhu savolaisessa
sydänmaan talossa on nyt hänen terävää silmäänsä ja todellisuuden
tarkkaa kuvauskykyään kiinnittänyt.
Aivan tavallinen ei tämä arkipäivä kuitenkaan ole. Taloon tulee
kiertävä maankulkija, »pappi» Nyman. Hän on 'herrasperua' mutta on
joutunut rappiolle ja kulkee nyt nälkää ja puutetta paeten toisesta
talosta toiseen. Kaikkialla on hän tervetullut, sillä hän on sopuisa
ja mukava mies, joka muiden hyödyksi osaa käyttää pitkän elämänsä
kirjavia kokemuksia. Hän puoskaroi niin ihmisiä kuin elukoitakin,
kirjoittaa talon tytärten puolesta rakkauskirjeitä, istuu tarinoiden
vanhan isännän kanssa ryyppysillä, kykeneepä vielä tarpeen tullen
omalla resignoituneella, mutta toisinaan oudon syvällisellä ja
runollisella elämänviisaudellaan antamaan sielunhoivaa muille, jotka
ajatukseltaan heikkoina ovat taakkansa alle sortua.
Mahdotonta on tietysti vieraan mennä sanomaan, kuinka paljon tässä
neiti Jotunin kansankuvauksessa on hänen oman tempperamenttinsa ja
nykyaikaisen elämännäkemyksensä luomaa subjektivisuutta. Voisihan
kenties tuntua suhteellisesti liian suurelta se osa, jota
sukupuolisuhteet ja -mietteet näissä, tosin aivan alkuperäisissä ja
luonnonomaisissa ihmisissä ja oloissa näyttelevät, niillä kun on niin
ratkaisevasti keskeinen asema niissä. Mutta joka tapauksessa on tämän
kuvauksen lukijalla tunto todellisesta, herkin silmin nähdystä
elämästä. Siihen vaikuttaa suuressa määrässä sen täydellisesti ehyt,
kansanomainen tyyli, joka alkuperäisyydessään hakee vertaistaan
kirjallisuudessamme. Tuntuupa kuin olisi vuoropuhelukin--vanhastaan
neiti Jotunin vahva puoli--käynyt vielä entistäänkin kiinteämmäksi ja
käänteissään sujuvammaksi. Ja aina on välillä joku näkemys, joka
iskeytyen mieleen erehtymättömällä voimalla avaa laajoja näköaloja
kauas yli tämän alkuperäisen savolaisen maalaiselämän--uusia
todistuksia neiti Jotunin läpitunkevasta katseen terävyydestä ja
hänen viileän älynsä väistymättömästä pyrkimyksestä objektiviseen
elämän ja maailman tuntemukseen. Parhaita tällaisista on mielestäni
kymmenes katkelma: talon miehet viettäen päivällislepoaan nukkuvat
päivänpaisteessa pihamaalla; pappi Nyman katselee heitä
ohikulkiessaan ja tulee siinä ajatelleeksi kuinka kiinni maanpovessa
ihminen on ja kuinka se hälle on kaikki. Ihanan runollinen on myöskin
loppu: aamun sarastus yli äärettömän luonnon ja onnettoman Eveliinan
tulo Jahvetin aitasta. Annastiinan, talon toisen piian, nuori äitiys
esiintyy hennossa puhtaudessaan ja kauneudessaan liikuttavan herkkänä
sen yleisen primitivisyyden ja kömpelyyden rinnalla, joka näissä
seikoissa muuten on vallalla. Ihaillen katsoo nuoreen vaimoonsa
rehellinen Jussi, joka näin isänä tuntee itsetuntonsa nousevan ja
elämänsä nyt vasta oikean arvon ja sisällyksen saavan.
Erittäin ilahduttava on se uusi kehitysaste, joka tässä Maria Jotunin
kuvauksessa hänen aikaisempaan tuotantoonsa verrattuna esiintyy. Jos
siinä useinkin tuntui pohjalla kipeä katkeruus ja uhma, niin on hänen
tarkastelunsa nyt intohimottoman rauhallinen, sovinnollinen kuin
elämä itse, johon kaikki unohtuu. Huumori, joka tuolloin tällöin
pilkahtaa esiin, on siitä pettämätön merkki: elämän pienuuden kanssa
on silloin tehty ainakin jonkunlainen sovinto.
Epäilemättä uskallamme ainakin jossain määrin pitää pappi Nymania
tekijättären oman elämäntunnon tulkkina. Kurjan kurja oli hänen,
kodittoman maankiertäjän kohtalo, jos sitä tavallisten mittakaavain
mukaan arvosteli. Ja tuntuipa se joskus siltä hänestä itsestäänkin;
hän heltyi itkemään yksinäisyyttään, elämän autiutta ja kärsimystä.
Mutta naurahtaa täytyi sitten taas sille hetkelliselle tuskalle.
Ajatuksen heikkoutta se vaan oli. Jos oikein oman pienuutensa tunsi,
niin mitä tarvitsi surra, kun ympärillä oli ääretön, rikkaudessaan
rajaton luonto, jonka tuhannet värit ja vivahdukset mielen
huumasivat? Ja mitä katua, kun kulki sitä tietä, jota oli kulkemaan
pantu, ja kun kerran tiesi saavansa levon ja sovinnon, kun joka askel
oli askel sitä kohti?
Näin katsoen oli kaikilla kärsimyksillä oma merkityksensä ja hyötynsä
ihmiselle. Ne riistivät hänen yltään kaiken valheellisen korskan ja
saattoivat ymmärtämään sitä positiivista arvoa, joka on elämän
intohimottoman tarkastelun rauhassa ja ilossa. Onhan suurin hulluus
luulotella olevansa enemmän kuin muut; maan kamarassa on jokainen
ryntäitään myöten kiinni, eikä »tuo niin tärkeä ja mahtava tapaus
tässä luomakunnassa ollut, jos yksi poistui, toinen sijaan tuli». Kun
lois-Lienaa vaivaa omatunto kastamattoman lapsensa kuolemasta niin,
että hän on menettämäisillään järkensä, vapauttaa Nyman hänet
syyllisyydentunnostaan vakuuttamalla, että on rikos epäillä Herran
huoneenhallituksen oikeutta ja hänen asioihinsa sekaantua: pitäkööt
ihmiset vaan huolen omistaan. Suurta kykyään eläytyä näiden
alkuperäisten ihmisten ajatuskantaan ilmaisee tekijätär siinäkin,
miten hän suhtautuu heidän primitiiviseen uskonnolliseen
käsitystapaansa. Resignoitu nöyrtymys kohtalon ylivallan edessä
ilmenee tällöin senkin päävaatimuksena. Ja omituista on nähdä, kuinka
näin ymmärretyn uskonnollisen ajatuskannan ja nykyaikaisen, älyllisen
elämännäkemyksen välillä, mikä kuultaa pappi Nymanin puheiden läpi,
on vain se, usein miltei näkymätön eroitus, mikä on eksaktisen
ymmärryskäsitteen ja ajatusmaailman syvästi juurtuneen symbolin
välillä.
En lopuksi malta olla ilmaisematta surkutteluani siitä kohtelusta,
jonka alaiseksi tämä Maria Jotunin uusi novelli, sellaisenaan
merkkiteos suomalaisessa kirjallisuudessa, on eräillä tahoilla
joutunut. Ovat uudistuneet taas nuo vanhat syytökset
»epäsiveellisyydestä», »raakuudesta» j.n.e. Tiedettäköön, että ne
samalla sisältävät vihollisuutta kaikkia empimättömän rehellisiä ja
itsenäisiä elämänpyrkimyksiä kohtaan. Ja tiedettäköön, että nämä
pyrkimykset juuri siksi ovat tuhannen kertaa siveellisempiä kuin
syyttäjiensä, että ne eivät ota vähintäkään huomioon epäilyttävän
sovinnaisia »siveellisyys»-näkökohtia. Miksi ei koskaan ajatella sitä
läheistä analogiaa, mikä on puhtaasti tieteellisten harrastusten ja
sellaisen taiteen välillä, jota Maria Jotuni tässä novellissaan
edustaa? Tiedettä voidaan harjoittaa puhtaasti sen itsensä vuoksi,
eivätkä siitä ota loukkaantuakseen muut kuin kenties jotkut
äärimäiset hyötyintoilijat. Niin on tämä taidekin puhtainta »taidetta
taiteen vuoksi», sikäli kuin sen ydinolemus on todellisuuden
havainnollisessa näkemyksessä, sellaisena kuin se yksilöllisessä
sielunelämässä kuvastuu.
(_Aika_ 4, 326-328)
* * * * *
NYKYAJAN FILOSOFEJA
HENRI BERGSON
(1911)
Tämänkin aikakauskirjan sivuilla on jo näkynyt heijastuksia niistä
uusista filosofisista virtauksista, jotka suurissa
sivistyskeskuksissa ovat vuosikymmen tai pari sitten syntyneet ja nyt
ovat siellä par'aikaa innokkaan keskustelun ja kuuman kiistankin
esineinä. Jokainen, joka on tullut silmäilleeksi uusinta filosofista
kirjallisuutta, on siellä nähnyt »pragmatismin» nimen ja varmasti
joko sangen voimakkaan vastenmielisyyden tai sitten sympatian
merkeissä. Kuitenkin tuskin saattanee pitää »pragmatismia» ajan uuden
filosofisen tunnussanan ensimäisenä ilmilausujana--tämän tekijä on
ennemminkin se jo maailmankuuluisuuden saavuttanut ranskalainen
ajattelija, jonka nimi on ylempänä.
Ajan kiistakysymys on, kuten sata vuotta sitten Kantin aikaan,
inhimillisen tiedon vaikea probleemi. Mutta tähän kysymykseen ei
tällä kertaa käydä ollenkaan samoilla edellytyksillä eikä samoilla
pyrkimyksillä kuin Kantin aikaan. Päinvastoin kohdistuu yksi liikkeen
päärynnäköitä juuri Kantia vastaan. Tämä ajattelija tahtoi itse
määrätä positiivisten tieteiden työohjelman ja asettaa niiden
peruskysymykset: nyt on yksityistieteissä itsessään laajassa määrässä
huomattavissa filosofista harrastusta; ne tahtovat itse, kukin alansa
mukaan, määrätä työnsä laadun ja edellytykset. Ja monet näistä eri
alojen filosofeista ovat arvoltaan asetettavat ensi riviin nykyajan
ajattelijain keskuudessa. Mutta samalla ovat monet näistä
filosofisista pyrinnöistä yksityistieteiden alalla myöskin tuoneet
runsaita aineksia siihen työpajaan, jossa on nykyisen liikkeen toinen
ja tärkein lähtökohta: inhimillisen ymmärryksen psykologiaan. Tällä
alalla on käsityskannoissa tapahtunut jyrkkä muutos. Jos mikään on
selvää ja kysymyksistä vapaata--ajattelee jokapäiväinen
katsantokanta--, niin tottakai sitä on logiikkamme ja ymmärryksemme
toiminta. Mutta näin ei ole ollenkaan laita. Edistyvän tutkimuksen
edessä hajaantuu inhimillinen ymmärrys yhä selvemmin joukoksi
taipumuksia ja pyrkimyksiä, jotka ovat aivan yhtä emotsionaalista
(tunneperäistä) laatua kuin muutkin sielunelämämme liikunnot. On
osoittautunut mahdottomaksi eroittaa älyä muista sieluntoiminnoista
ja halkaista sielunelämämme kahtia: teoreettiseen ja käytännölliseen
puoleen.
Henri Bergson on iiriläistä sukuperää; hän syntyi Pariisissa 1859.
Käytyänsä läpi Ècole Normale'n oli hän pari vuosikymmentä filosofian
opettajana eri maaseutukaupungeissa. V. 1900 nimitettiin hänet
Collége de France'in professoriksi ja valittiin seuraavana vuonna
Ranskan Instituutin jäseneksi. Hänen tähänastisista teoksistaan ovat
tärkeimmät: _Essai sur les dunnées immédiates de la conscience_
(Tutkimus tajunnan välittömistä tosiasioista; 1889,
tohtorinväitöskirja), jossa hän lyhyessä muodossa jo on esittänyt
useimmat nerokkaista perusaatteistaan. _Matière et Mémoire_ (Aine ja
muisto; tutkimus ruumiin ja sielun keskinäisestä suhteesta, 1896),
jossa Bergson osoittautuu omituisen dualismin kannattajaksi. Samalla
hän kuitenkin tavallaan voittaa tämän dualismin, määrittelemällä
sielunelämän tunnusmerkilliseksi ominaisuudeksi muiston ja aineen
tunnusmerkiksi konkreettisen ulottuvaisuuden, mitkä molemmat yhtyvät
inhimillisessä havainnossa. _Le Rire_ (Nauru, 1900), pieni nerokas
tutkimus koomillisuuden näennäisesti vähäisestä, mutta vaikeasta
kysymyksestä. Tämä teos on vasta-alkajalle sopivin johdatus Bergsonin
ajatusmaailmaan (on käännetty m.m. ruotsiksi nimellä Skrattet, 1910).
_L'Evolution créatrice_ (Luova kehitys, 1907), joka yleisen,
kriitillisesti käsitellyn kehitysopin valossa esittää muutamia puolia
inhimillisen älyn kehityksestä ja samalla sisältää laajimmassa
muodossaan Bergsonin metafyysillisen katsantokannan.
Bergsonin merkitys kotimaassaan on tavaton. Kuten aikoinaan Hegeliä,
käyttävät hänenkin ajatuksiaan jyrkästi vastakkaiset puolueet, sekä
uskonnollismieliset että sosialistit, aseenaan. Osaksi on tämän
ajattelijan kuuluisuuteen varmasti vaikuttanut hänen verraton
tyylinsä, jonka kaltaista psykologisessa taipuisuudessa ja
nerokkaasti käytettyjen vertauskuvien häikäisevässä kirkkaudessa saa
hakea vain kaikkein suurimmilta kirjailijoilta. Välittömästi
ymmärretyn elämän raikas tuoksu henkää lukijaa vastaan hänen
abstraktisimmaltakin sivultaan.
I
Ymmärryksen tehtävä on ohjata meidän toimintaamme. Mutta toiminnassa
kiinnittää harrastustamme päämäärä; välikappaleet merkitsevät vähän,
kunhan vain se saavutetaan. Tästä johtuu, että olentomme
kokonaisuudessaan ojentuu kohti toteutettavaa päämäärää, mutta siitä
johtuu myös, että me selvästi käsitämme ainoastaan toiminnan
loppupään, jossa aktiivisuutemme asettuu lepoon. Sensijaan itse
toiminnan varsinaiset liikkeet joko jäävät tajunnastamme pois tahi
saapuvat siihen vain aivan hämärinä. Ottakaamme esimerkiksi aivan
yksinkertainen toiminta: käden liike. Minne joutuisimmekaan, jos
meidän ennakolta täytyisi kuvailla kaikki siihen sisältyvät
jännittämiset ja kokoonvetämiset tahi vaikka vain yksitellen havaita
ne sillä aikaa kuin toiminta tapahtuu. Ymmärryksemme asettuu heti
kohta loppupäähän; se luo kuvan, kaavamaisen ja yksinkertaistutetun,
toiminnasta, jonka se ajattelee jo suoritetuksi. Ymmärryksemme ei
siis aktiivisuudesta kuvaile muuta kuin saavutettavat päämäärät, s.o.
lepokohdat. Meidän aktiivisuutemme siirtyy hyppäyksittäin päämäärästä
toiseen, vanhasta lepokohdasta uuteen, mutta älymme kääntyy mikäli
mahdollista poispäin paraillaan tapahtuvasta liikkeestä katsellakseen
vain jo suoritetuksi ajatellun liikkeen ennakkokuvaa.
Mutta kaikki todellisuus on liikettä, muutosta. Turhaan haetaan
muutoksen alta oliota, joka muuttuu. Ainoastaan tyydyttääksemme
mielikuvitustamme liitämme me liikkeeseen liikkuvan esineen. Tieteen
silmien edessä liikkumaton yhä enemmän hajaantuu liikkeeksi tai
pakenee yhä kauemmaksi. Mutta jos jäisimme tähän käsitykseen
todellisuudesta, jos pitäisimme ainetta vain ikuisena virtailuna,
kävisivät meidän toimintamme mahdottomiksi; yhdellekään näistä emme
saisi päämäärää. Me tuntisimme kunkin niistä haihtuvan tyhjään mikäli
se lähestyisi päämääräänsä, emmekä voisi saada ennakkotietoa
ikuisesti pakenevasta tulevaisuudesta. Jotta aktiivisuutemme pääsisi
yhdestä _toiminnosta_ toiseen _toimintoon_, täytyy aineen kulkea
yhdestä _tilasta_ toiseen _tilaan_. Loppumaton muuttuminen hajoaa
täten joukkoon muuttumattomia tiloja: keinotekoisia, mutta
välttämättömiä tuotteita, joilla me korvaamme epäkäytännöllisen
puhtaan todellisuuden. Tämän pysähtymättömästä liikkeestä otamme
liikkumattoman silmänräpäyskuvan, jota kutsumme käyttämämme ilmiön
tämänhetkiseksi olotilaksi ja jota pidämme todellisuutta vastaavana,
kunnes pysähtymättä jatkunut muutos on kasvanut kyllin voimakkaaksi
voittaakseen meidän ajatuksemme onnellisen inertian: me sanomme, että
ilmiö on muuttanut olotilaa. Tällainen kinematograafinen luonne on
ajatuksellamme ja tällaisista liikkumattomista silmänräpäyskuvista on
kokoonpantu luonnollinen käsityksemme todellisuudesta. Ja niinkuin
filminauha, kyllin nopeasti liukuessaan silmiemme ohi, antaa
illusionin liikkeestä, josta kuitenkaan ei näy jälkeäkään niissä
itsessään, samalla tavoin uskomme me, että asettaessamme peräkkäin
tilat, joihin ajatuksemme on kiteyttänyt konkreettisen tapahtumisen,
voimme uudelleen todellisuuden tarkasti rakentaa tämän. Ja me
unohdamme, että nämä »tilat» ovat vain meidän oman ajatuksemme
tuotteita, sen määrätystä pisteestä ottamia liikkumattomia
silmänräpäyskuvia.
Jos ymmärryksemme olisi olemassa puhdasta teoriaa varten, niin se
luonnollisesti koettaisi asettautua liikkeeseen itseensä, sillä tämä
on todellisuus, ja liikkumattomuus ei koskaan ole kuin näennäinen tai
relatiivinen. Mutta ymmärryksen tarkoitus on kokonaan toinen. Se
kulkee päinvastaista tietä; sen luonnollinen taipumus on lähteä
liikkumattomasta, ikäänkuin tämä olisi viimeinen realiteetti; ja kun
se tahtoo luoda kuvan liikkeestä, konstruoi se sen asettamalla
vierekkäin liikkumattomuuksia. Tämä kuva, niin keinotekoinen kuin se
onkin, on sille kuitenkin riittävä. Käytännöllistä loppupäämääräänsä
varten tarvitsee ymmärrys ainoastaan »praktillisen ekvivalentin»
todellisuudelle. Siitä johtuukin, että _meillä ei ole selvää
mielikuvaa muusta kuin liikkumattomasta_.
Samaten kuin liikkumattomuus on myös _diskontinuiteetti_
ymmärryksellemme positiivisempi seikka kuin kontinuiteetti. Se mikä
meistä kulloinkin näyttää varsinaisesti todelliselta, on valitsemamme
ja luontoon sovittamamme diskontinuiteetin muoto. Se kiinnittää
meidän tarkkaavaisuuttamme, koska meidän toimintamme järjestyy sen
mukaan. Sensijaan yhtäjaksoisuuden, kontinuiteetin, mielikuva on
enemmänkin negatiivinen; omaksuessaan sen määrätyssä tapauksessa
meidän ymmärryksemme itse asiassa vain kieltäytyy pitämästä sitä tai
tätä jaottelua ainoana mahdollisena. Meidän ymmärryksellemme on
sentähden luonteenomaista kyky suorittaa jaottelua minkä lain mukaan
tahansa ja taas panna ilmiö kokoon minkälaiseksi järjestelmäksi se
haluaa. Tämä dekompositsioni- ja kompositsionikyky on meillä
mielessä, kun sanomme, että on olemassa _avaruus_ (l'espace), s.o.
homogeeninen ja tyhjä tila, rajaton ja rajattomasti jaollinen,
kelpaava yhtä hyvin mihin jaottelutapaan hyvänsä. Tämänlaatuista
tilaa ei mikään havainto sisällä; se on ainoastaan ajateltu. Se mikä
on havaittua, on värillinen, vastustuskykyinen ulottuvaisuus, joka
jakaantuu reaalisten kappalten ääriviivojen mukaan. Mutta kun
kuvailemme kykyämme vaikuttaa tähän aineeseen, s.o. kykyämme
hajoittaa ja panna kokoon se mielemme mukaan, projisioimme me yhdellä
kertaa kaikki mahdolliset hajoitukset ja kokoonpanot reaalisen
ulottuvaisuuden taakse ja käsitämme ne homogeenisen, tyhjän ja
indifferentin avaruuden muodossa. Tämä avaruus on sentähden ennen
kaikkea meidän mahdollisen, esineihin kohdistuvan toimintamme kaava,
ymmärryksen kertakaikkinen ennakkokuva.
Avaruuden, abstraktisen paikallisuuden merkitys meidän ymmärryksemme
mekanismissa, erittäinkin sen muotojen syntyhistoriassa on
suunnattoman suuri. Se vasta antaa ymmärryksemme taipumuksille
vapaan, menestyksellisen työalan ja synnyttää senkautta meissä
erikoisen _mekanistisen vaiston_ (l'instinct mécanistique de
l'esprit), joka niillä aloilla, missä on kysymys vaan mahdollisimman
suuresta käytännöllisestä herruudesta yli aineen, on luonnollinen,
mutta toisilla aloilla taas, missä sen käyttämät karkeat,
liikkumattomat muodot eivät ole paikallaan, synnyttää vaan
loppumatonta sekaannusta ja ihmiskunnan ikäisiä ratkaisemattomia
kysymyksiä.
Tarkastakaamme esim. sitä muuttuvaisuutta, joka on homogeniteettia
lähinnä, paikallista liikettä. Minä voin pitkin koko tätä liikettä
kuvailla mahdollisia pysähdyspaikkoja: näitä kutsun liikkuvan
kappaleen asemiksi tai pisteiksi, joiden kautta kappale kulkee. Mutta
asemista, olkoot ne luvultaan kuinka äärettömän monet tahansa, ei
voida mitään liikettä muodostaa. Ne eivät muodosta osia liikkeestä,
kaikki ovat ne siitä otettuja silmänräpäyskuvia; ne ovat, voisi
sanoa, ainoastaan edellytettyjä pysähdyspaikkoja. Milloinkaan ei
liikkuva esine _ole_ yhdessäkään näistä pisteistä, korkeintaan voi
sanoa, että se liukuu niiden kautta. Mutta liukumisella, joka on
liikettä, ei ole mitään yhteyttä paikallaanolon kanssa, sillä sehän
tarkoittaa liikkumattomuutta. Liikkuvaisuus ei voi perustua
liikkumattomuuteen, sillä muuten se lankeisi yhteen tämän kanssa,
mikä olisi ristiriitaista. Pisteet eivät ole liikkeen _sisässä_ sen
osina, eivätkä myöskään liikkeen _alla_ liikkuvan kappaleen asemina.
Me itse olemme aivan yksinkertaisesti projisioineet ne liikkeen alle
asemiksi, joihin liikkuva esine jäisi, siinä tapauksessa että se
pysähtyisi. Mutta sitä se edellytyksen mukaan ei tee. Ne eivät siis,
tarkkaan ottaen, ole asemia, vaan alustoja tai näkökantoja, jotka
meidän ajatuksemme ottaa. Ja kuinka voitaisiin näkökannoista luoda
asia?
Ja kuitenkin yritämme juuri tätä joka kerran kun ajattelemme
liikettä. Syvälle olentoomme juurtuneen illusionin kautta, joka
perustuu ajatuksemme mekanistisiin taipumuksiin, koetamme korvata
jakamattoman jaollisella ja sen mukaisesti liikkuvaisuuden
liikkumattomuudella, ja pidämme jälkimäistä edellisen ekvivalenttina.
Näin me pitkin koko liikkeen kulkua eroitamme joukon pysähdyspaikkoja
eli pisteitä, jotka me ilman muuta teemme tämän liikkeen osiksi.
Mutta kun emme kykene näistä pisteistä uudelleen panemaan kokoon
liikettä, lisäämme niiden väliin uusia pisteitä ja uskomme siten
päässeemme lähemmäksi liikkeen liikkuvaisuutta. Ja kun nyt
liikkuvaisuus yhä edelleen pakenee tieltämme, korvaamme me äärellisen
pisteitten luvun »äärettömästi kasvavalla» luvulla--ja koetamme
täten, vaikka turhaan, ajatuksemme liikkeellä, joka yhä edelleen
lisää pisteen pisteeseen, jäljitellä liikkuvan kappaleen todellista
ja jakamatonta liikettä. Lopuksi väitämme, että liike on kokoonpantu
pisteistä, mutta että siihen senlisäksi sisältyy tuo hämärä,
salaperäinen siirtyminen yhdestä asemasta toiseen. Ikäänkuin ei
hämäryys perustuisi yksinomaan siihen, että edellytetään
liikkumattomuus selvemmäksi kuin liikkuvaisuus ja lepo
alkuperäisemmäksi kuin liikunto! Meidän on totuttava liikkeessä
näkemään todellisuutemme selvin ja yksinkertaisin asia, koska
liikkumattomuus on vain liikkeen pysähtymisen äärimäinen raja, joka
kenties on vain ajateltu, muttei koskaan luonnossa toteutettu.
Tosin kaikki ymmärryksemme vaistot nousevat kapinaan tätä
eittämätöntä seikkaa vastaan. Käytännöllinen toiminta, jota elämä on,
vaatii meitä asettumaan liikkumattomuuden perustalle, joka on sen
tukikohta, ja luomaan sellaisen, missä sitä ei ole. Ja
ymmärryksellämme on vastustamaton taipumus pitää selvempänä sitä
ideaa, jota se entisestä kokemuksestaan tietää voivansa menestyksellä
käyttää, ja katsoa varsinaiseksi todellisuudeksi se, mikä paraiten
vastaa sen omia taipumuksia. Tästä syystä on liikkumattomuus sen
mielestä selvempää kuin liikkuvaisuus ja lepo alkuperäisempi kuin
liike.
N.s. »elealaisten sofismien» alkuperä on tämä illusioni...
Mikään ei muuten olisi helpompaa kuin ulottaa Zenonin argumentatsioni
kvalitatiivisen muutoksen alalle. Täältä löydetään samat
ristiriitaisuudet. Että lapsesta tulee nuorukainen, sitten mies,
lopuksi vanhus, se on ymmärrettävissä, kun ottaa huomioon, että
vitaalinen kehitys on tässä realiteetti itse: lapsuus, nuoruus,
keski-ikäisyys eivät ole muuta kuin ymmärryksemme silmänräpäyskuvia,
meidän ulkoapäin, pitkin jatkuvaa kehitystä kuvailemiamme
_mahdollisia pysähdyspaikkoja._ Jos me sensijaan käsitämme nämä
ikäkaudet kehityksen omiksi kokonais-osiksi, niin tulevat ne
_todellisiksi pysähdyspaikoiksi_ ja kehitys käy käsittämättömäksi,
sillä yhdistetyistä pysähdyspaikoista ei koskaan saada syntymään
liikettä. Kuinka voitaisiinkaan rekonstruoida se mikä syntyy sillä,
mikä on syntynyt? Jos »lapsuus» kerran asetetaan _asiaksi_, kuinka
silloin päästään »nuoruuteen», kun kerran olettamuksen mukaan on
annettuna vain lapsuus? Kun tarkastellaan lähempää, niin huomataan,
että meidän jokapäiväinen puhetapamme, joka perustuu jokapäiväiseen
ajatustapaamme, johtaa meidät kaikkialla todellisiin loogillisiin
umpikujiin, joihin me antaudumme ilman levottomuutta, koska hämärästi
tunnemme, että aina saatamme niistä vapautua: meidän on vain oltava
antautumatta visseihin intellektualistisiin illusioneihin, joihin
ymmärryksellämme on voimakas taipumus.
Mutta se on usein liian voimakas. Intellektualismi, elettävän elämän
käytännöllisen pakon heijastus ymmärryksen piirissä, saattaa painaa
henkistä ilmastoamme kaikkien olentomme vaistojen voimalla. Ja jos
nousemme kapinaan sitä vastaan, saattaa varmasti monen mielestä
näyttää siltä kuin olisi tuho uhkaamassa yhtä kalleimmista henkisistä
aarteistamme: johdonmukaisesti perilleviety intellektualismin
kritiikki hävittää meistä ainaiseksi uskon puhtaan järjen ja
_logiikan_ kaikkivaltaan.
Ja mikä on vielä pahempaa: puhdas järki tulee johtopäätöksiinsä
vietynä--koomilliseksi. Puhdas järki »todistaa», että on mahdotonta
oppia uimaan: voidakseen oppia uimaan täytyy välttämättömästi kyetä
pysymään veden pinnalla, mutta se taas jo edellyttää uimataitoa.
Puhdas järki »todistaa», kuten inhimillisen ajatuksen historia
osoittaa, a priori mahdottomiksi useimmat suurista paljastuksista ja
keksinnöistä, jotka selvä ja rohkea kokemus tekee, välittämättä
meidän logiikastamme enemmän kuin hyttysen surinasta.
Elämän ja muun todellisuuden pääominaisuus on jatkuva muutos. Mutta
meidän käsitteemme ovat sensijaan kiinteitä ja katkonaisia. Ainoa
tapa saada ne lankeamaan yhteen todellisuuden kanssa on edellyttää
mielivaltaisia lepokohtia muuttumisen pysähtymättömässä virtailussa.
Mutta nämä käsitteet eivät silloin ole _osia_ todellisuudesta, ne
eivät ole siihen sisältyviä asemia: ennemminkin ovat ne vain meidän
tekemiämme merkkejä; ja me voimme niiden avulla tyhjentää
todellisuuden substansiaalisuutta yhtä vähän kuin vesiastiaa
seulalla, olkoon se kuinka tiheä tahansa.
Kun me muodostamme käsitteet, leikkaamme ja kiteytämme niihin
määrätyn osan, eliminoimalla kaikki, mitä emme ole kiteyttäneet.
Käsite ilmaisee aina: »Tämä asia eikä mitään muuta». Meidän
käsitteissämme liike sulkee pois levon; pelkkä läheisyys kosketuksen;
poissaolo läsnäolon; moninaisuus ykseyden; relatiivisuus
riippumattomuuden j.n.e. loppumattomiin. Konkreettisessa
todellisuudessa, elämän aistimellisessa virtailussa sensijaan kaikki
on toisensa läpitunkemaa, niin ettei varmasti tiedä, mitä siitä on
poissuljettu, mitä ei. Nyt esiintyvät käsitteet tavallisesti
parittain, esittäen kahta vastakohtaa. Sentähden on tuskin olemassa
mitään konkreettista todellisuutta, jota ei yht'aikaa voisi katsoa
kahdelta eri näkökannalta ja joka ei siis lankeisi kahden eri
käsitteen alaan. Näin syntyvät lukemattomat teesit ja antiteesit,
joita turhaan koetetaan loogillisesti sovittaa ja jotka varsinkin
filosofiassa ovat antaneet aihetta lukuisien keskenään toivottomasti
väittelevien koulujen syntymiseen. Vain yksi esimerkki: Onko
inhimillinen persoonallisuus ykseys vai moninaisuus? Siitä
kysymyksestä tulevat ratsionalistit ja empiristit epäilemättä
väittelemään niinkauan kuin heitä vaan kukaan viitsii kuunnella. Ja
kuitenkin on päivänselvä se seikka, että todellinen tieto on koettaa
katsoa todellisuutta niin monelta näkökannalta kuin suinkin, eikä
pakoittaa sitä johonkin ymmärryksemme ennakolta valmiista kaavoista:
Prokrusteen sänky, johon se kerta kaikkiaan ei sovi.
Filosofian historia on sentähden erittäin edullinen intellektualismin
psykologian kokemuskenttä. Siinä versoneet maailmanajattelun muodot
ovat tosin tavattoman monenkirjavat, mutta joitakin yhteisiä
piirteitä saattanee sentään löytää. Onhan filosofian hallitseva
traditsioni aina ollut usko siihen, että muuttumattomuus on ylevämpi
asia kuin muutos ja että siis todellisuuden tulee perustukseltaan
olla yksi ja muuttumaton. Käsitteet ovat, kiitos olkoon niiden
kiinteyden, eniten tämän todellisuuden kiinteyden mukaisia. Ollakseen
siis ehdottomasti tosi tulee meidän tietomme sisältyä
yleiskäsitteittemme järjestelmään. Tässä on lausuttuna
intellektualismin perususko, joka kenties on saanut puhtaimman
ilmaisunsa Platonin oppijärjestelmässä.
Kreikkalaisilla oli uskoa luontoon; he uskoivat sentähden myös
ymmärryksen luonnollisiin taipumuksiin. Mutta ymmärryksen
luonnollinen taipumus on asettua liikkumattomuuden perustukselle ja
luoda liikkumattomia käsitteitä. Kuitenkin on olemassa muutosta; se
on tosiasia. Kuinka on siis se käsitettävissä, kun annettuna on vain
liikkumattomuus. Se ei voi tapahtua jonkun seikan lisäämisen kautta,
sillä ideojen järjestelmän ulkopuolella ei ole mitään positiivista:
tämä vastaa täydellisesti todellisuutta. Se tapahtuu siis vähennyksen
kautta. Ja sentähden ilmaisee koko antiikin klassillinen filosofia,
Platonista aina Plotinokseen asti, ainakin pääpiirteissään erään
periaatteen kehityksen, joka voidaan lausua näin: »Liikkumaton
sisältää enemmän kuin liikkuva, ja liikkumattomasta johdutaan
liikkuvaan pelkän vähennyksen kautta.» Mutta totuus on juuri
päinvastainen: liike on enemmän kuin sarja asemia, s.o. mahdollisia
pysähdyspaikkoja; jatkuva muutos on enemmän kuin sarja tiloja, s.o.
mahdollisia poikkileikkauksia....