Minun rakkaani, olen jo ollut sairaana kauvemmin kuin kolme viikkoa.
Minulle ei anneta sinun kirjeitäsi, ja jos kirjoittaisin, ei niitä
lähetettäsi sinulle.
Minä olen nyt aivan voimaton, toivon kovasti saavani kuolla. Joskus
näen sinut, kuin olisit hyvin kaukana, tuskin enää kuulen ääntäsikään,
ja toisilla kerroilla täyttää sinun kuvasi minut kokonaan ja riipii
rikki surunpainaman sydämeni. En tiedä, pelkäänkö vai toivonko että
haihtuisit mielestäni.
Olen kärsinyt kaikki mitä kärsiä voi, olen luullut että raukeisin
tyhjiin tuskasta ja vihasta, mutta nyt suruni on lempeä ja ääretön,
ja tämä hiljainen suru koskee kipeämmästi, sillä ajattelen sinua
hellyydellä, joka surmaa minut.
Lepään tässä sisar Marthen lähellä; hän neuloo. Ja ikkunan läpi näen
sinisen talvitaivaan.
Jos olisin tuntenut ainoastaan sinun ja minun intohimoni, niin
tänäpäivänä, kun olen näin sairas, voisin unhottaa, mutta, armaani,
olen kokenut hyvyyttäsi.
Olen tuntenut hellyytesi minua kohtaan, ja siihen verrattuna on äiti
priorittaren hellyys köyhää ja loukkaavaa ja sisarten myötätunto kurjaa.
Olet antanut äärettömän ihania hetkiä minulle niin paljon, että
kaikkien muiden pienet tunteet eivät voi muuta kuin loukata minua.
Puhtautta, täydellistä ystävyyttä olemme tunteneet hetkinä, jolloin
epäluulotta, mitään peittämättä, todellakin olimme yksi sielu ja yksi
katse.
Olkoot ystävät varuillansa, olkoot huomaavaisia, veljet ja sukulaiset
varokoot itseään ja pelätkööt loukkaavansa, mutta me, -- mitä meidän
sitä tarvitsisi pelätä, kun sielumme oli yksi.
Muistan, että olit raskaalla mielellä sinä yönä, jona minut jätit.
Oi, en ole voinut seurata murhettasi. Millainen olit kun tulit kotiin,
huoneeseesi, kun käsivartesi riippuivat velttoina, kun onnettomana
istuuduit, sillä miehet kummastelevat surun saapumista, eikö totta?
Rakkaani, tästä surumielisyydestä, jonka lempeys koskee niin kipeästi,
en voi itseäni vapauttaa, se painaa sydäntäni ja tukehduttaa minut,
kuten tekevät kauniit, lämpöiset, villit kissat, jotka öisin
laskeutuvat lepäämään pienten lasten rinnoille.
Näen lapsuuteni ja elämäni, ja kaikki olet sinä. Sinä olet se kumpu,
jolla lapsena leikin syksyisin kuivilla oksilla, joita tuuli taitteli
puista, pistelevien kastanjien ja loistavien apiloitten seassa. Sinä
olet kevään ensimmäinen puu, jonka alle istuin, nähdäkseni lehtien
välitse sinistä, kirkasta, tummansinistä taivasta.
Ajattelen pähkinäpuu-käytävää, joka kätki auringonsäteitä, lokakuun
kastehelmistä kiiltäviä begonioita, raikkaita ja vilpoisia kuten
kellon-ääni päivänkoitteessa; sinua...
Ajattelen myöskin, oma rakkaani, sitä etten milloinkaan ole ollut
sinulle sydämessäni suuttunut.
Jos joskus olen vastustellut, kun olet ollut ärtyisä ja kärsimätön,
jos olen äkkinäisesti vastannut moitteisiisi, niin älä usko minua,
silloinkin on vaistoni minua vaatinut hyväilemään kättäsi. Emme teitä
tuomitse; intohimon, jota meitä kohtaan tunnette ja johon me vastaamme,
otamme vastaan kuin suuren kohtalon, jossa kaikki on salaperäistä ja
välttämätöntä.
Tiedät hyvin, etten ollut kapinallinen. Ymmärsin aivan heti, että
nainen ja mies eivät ole samanlaisia rakkaudessa.
Muistan hellän ja lempeän ivasi, kun kasvoistani luit sen
silmänräpäyksen tulleen, jolloin nunnan rinnassa kiusaus voittaa
omantunnon varoitukset.
En ole sinulle siitä vihainen. Emme voi moittia rakkauden vääryyttä
emmekä sen pahuutta, vaan ainoastaan sen vähenemistä.
Olet rakastanut ja vihannut, moittinut ja ylistänyt minua; olet
täyttänyt minut sielullasi, olet minulle kaikki antanut.
Sitä usein ajattelin, silloin -- muistathan -- kun lepäsin vasemmalla
sivullani, molemmat käteni yhteenliitettyinä poskeni alla, ja puhumatta
katsoin sinua, sellaisella sydämen hellyydellä, jota ei milloinkaan voi
saada tietää...
Juuri tällä hetkellä lankee Marthe sisaren sormille ja työlle auringon
säde.
Minä katselen.
Pelkään mitä vielä saan kärsiä, kun kauniit ilmat taas tulevat.
Ajattele, oma armaani, mitä on kesä! -- sinitaivas! -- Kesällä, jolloin
aamusta alkaen kaikki rauhaiset luostarin ikkunat kimmeltävät valosta,
kun ilmassa on pitkällistä kuumetta ja kaihoavaista sykintää, kun
auringon säteissä loistavat viljalyhteet hajoavat ikäänkuin sanoen:
"Miksi pelkäätte? hengittäkää syvästi, tahdomme täyttää suunne
onnella..."
Sisar Marthe kysyy mitä kirjoitan. Vastaan: "En mitään, kirjoitanpa
vaan vihkooni."
Katso, miten minua pidetään silmällä.
Ja kun olen heikko ja väsynyt, epäilen hieman koko maailmaa, pelkään.
En ollut koskaan peloissani sinun kanssasi...