Huolimatta väsymyksestäni, tuskastani, ja vaikkapa en voisi kestää niin
suurta vaivaa, tahdon sittenkin kertoa kaikista tämän yön tuskista.
Oi, jos voisin raueta mitättömiin.
Oi rauhaisa kuolema, ihana lepo ruskeassa maassa, joka on hiekkainen ja
köyhä kuin pyhän Teresian ja pyhän Klaran hameet, ainoastaan sinua minä
pyydän enkä mitään paratiisia loistavine meluisine juhlallisuuksineen;
sinä olet lepo rakastaville sieluille, naisten ruumiille; ylpeitten
ja intohimoisten naisten, jotka ovat tunteneet koko olemuksensa
horjuvan välttämättömän suutelon edessä, ja jotka ovat lahjana antaneet
maailmalle solvatun kunniansa voimakkaan ja kiihdyttävän hyväntuoksun.
Koetan muistaa tämän yön jokaisen hetken.
Yhdentoista aikana Julien, jolla aina on erään luostarinportin avain,
tuli hiljaisin askelin. Odotin häntä. Huone oli kuten tavallisesti
vilpoisa ja hiljainen, hieman hämärä; kynttilä paloi. Nousin tuolilta,
jolla istuin, mutta Julien vei minut sille takaisin ja polvistui
eteeni, nojautuen minuun.
Katselin häntä. Hän oli kalpea ja tyyni, ja hänessä oli tuo liikuttava
heikkous, joka häntä melkein rohkaisee.
Ja minä ajattelin: "Minulla on valta valita rakkauteni ja uhrini
välillä". Olimme kauvan sillä tavoin, ja minä tunsin, ettei minulla
olisi ikinä voimia, etten milloinkaan voisi sanoa hänelle: "Näemme
toisemme viimeistä kertaa".
Olin murtunut, toivoin saavani kuolla, ja samalla tunsin itseni
tylsäksi ja kovaksi.
Julien puhui olkapääni yli. En juuri kuullut hänen sanojaan, tunsin ne
kuin olisivat ne olleet jotakin pehmeätä ja lämmintä, joka haihtuu pois.
Ja sitten hän sanoi katsomatta minuun, jotta hän ei näkisi, mitä
silmäni vastasivat:
-- Tule; eikö totta? sinä tulet...
Ensiksi en vastannut mitään.
Olin välinpitämätön itsestäni, onnettomuudestani ja elämästäni; olin
sivultakatsoja, joka ajatteli: "Nyt, nyt..."
Sitten sanoin: "Unohda minut". Mutta heti tunsin syvää tuskaa siitä,
että olin sanonut jotakin niin hullua ja ajattelematonta, sillä hän
katsoi minuun äärettömän tuskaisana ja hän kysyi monta kertaa:
-- Etkö sinä minua rakasta?...
Mutta katsoin häneen niin lohduttomasti, että hänen säälistä täytyi
sanoa: "Näen että kärsit aivan liian paljon, tahdon surmata sinut ja
kuolla kanssasi".
Mutta hän toisti:
-- Sinä et minua rakasta, ajattele mitä olet tehnyt, olet pitänyt
elämääni niin kauvan kuin se sinua on huvittanut. Olet antanut
intohimoni kasvaa; ja, pitäessäsi minua tässä luostarissa kiinni,
oletko tuntenut omantunnontuskaa, oletko ollut levoton sisarkunnastasi,
jota häpäiset? Toivoit että elämä jatkuisi täten, rauhasi ja
hauskuutesi tähden. Oletko milloinkaan ajatellut, että minulla on
omaisia, velvollisuuksia, tulevaisuus, ja että mies ei vuosikausia
voi elää luostarikäytävissä hulluuteen saakka rakastuneena nuoreen
omituiseen naiseen, joka enemmän ajattelee rukouksiaan, jumaliaan,
keijukaissatujaan...
Tällaiset sanat koskivat minuun niin kipeästi, että lempeästi pyysin:
-- Julien, mene pois...
Mutta hän ei tahtonut kuunnella eikä kuullut ääntäni, vaan jatkoi:
-- Oi! jos olisit mitä ensin toivoin, ystävällinen hiljainen nunna,
jonka luona olisi ollut hauska jutella illan ratoksi, joka aina olisi
pelännyt, ja joka ei milloinkaan olisi mitään antanut -- silloin voisin
tänäpäivänä rauhallisesti sanoa hyvästi. Mutta sinä...
Keskeytin hänet ja rukoilin häntä peläten:
-- Mene toki! Mene...
Mutta hän jatkoi matalalla, kiihkeällä äänellä:
-- En mene, eikä sinun huutosi minua säikytä; sinä, sisareni, pelkäät
siksi että tiedät, että jos tahdon, joka kerta kuin tahdon, käännät
kasvosi Jumalasta, varmuudestasi ja rauhastasi ja käännät minuun
silmäsi, jotka avautuvat katsomaan onnea, epävarmuutta...
Ja minä vastasin hänelle:
-- Etkö lainkaan muista että kymmenen kuukautta sitten tunkeuduit tänne
kuten heittiö, kuten varas...
Silloin hän tuli aivan luokseni, hänen kasvonsa olivat julman näköiset
ja hän painoi suunsa hiuksiani vastaan ja sanoi:
-- Matkustan, mutta kerran sinä pyydät minua palaamaan; matkustan,
mutta annan sinulle osoitteeni siinä kaupungissa johon lähden, ja
tulen saamaan kirjeitä, jotka ovat onnettomampia kuin ne, jotka eräs
portugalialainen nunna kirjoitti sata vuotta sitten... Minä matkustan,
mutta jätän sinulle, oma armaani, kaikki äänensoinnut, kaikki katseet,
kaiken tulen, jonka sinulle olen antanut. Päätäsi tulee polttamaan
iltasin kun ajattelet minua, niin että sinun täytyy nojautua kammiosi
muuria vastaan ja kylmiin ikkunaruutuihin, ettet kaatuisi. Viattomuus,
oikea puhtaus on kuuro ja sokea, mutta sinä olet täynnä valoa ja
sointuja. Et ole tietävä mitä tehdä sielullasi kesäkuun öinä. Sielusi,
rakkautesi tähtiin, sinun kaipuusi, jota tunsit syreenien tuoksussa,
ne sinä tyydytät suuteloilla, kyynelillä, toivottomuudellasi ja
syntituskallasi...
Hän pidätti itseään, sitten hän jatkoi kiihkoisasti:
-- Et ole koskaan ollut kuin nunna; ensi kerran, kun sinut näin, olit
minulle kuin yksi niistä hunnuilla peitetyistä turkkilaisnaisista,
jotka istuvat Scutarin kirkkomaalla... Sinä koettaisit tehdä parannusta
ja uhrauksia! Elävänä ja kuolleena kuulut sinä onnelle, sinä kuulut
sille kuin onneton, kuten sidottu orja...
Minä huokasin väsymyksestä, tuskasta ja äärettömästä surusta hänen
puhuessaan.
Pidin hellästi hänen kättään, ainoan ystäväni kättä.
-- Oi Julien, anna minun sanoa sinulle, että sinun noin puhuessasi
en ole ollut vihainen sinulle ainoatakaan kertaa; miehen suuresta
vääryydestä naista kohden en sinua soimaa, sillä on syvin juurensa
intohimossa.
Julien jatkoi:
-- Rakastan sinua, minun oma armaani, eikä kukaan sinua rakasta kuten
minä, joka olen hengittänyt pelkoasi, juonut kyyneleittesi katkeruuden
ja suudellut tuskan hien ohimoiltasi. Käsivarteni ovat raskaasti ja
tiukasti kiedotut ympärillesi, niinkuin kerran synkkä ruumiskirstusi
sinut sisäänsä sulkee. Minä kiusaan sinua ja vihaan sinua, mutta
himoitsen sinua, kaipaan sinua, ja se kaipuu on pohjaton kuilu, rajaton
orjuus...
Oli kuin vähemmin olisin kuullut hänen sanojaan, enemmän näin niitten
liekkien lailla vapisevan silmieni edessä.
Raskas kylmyys jäädytti jalkojani ja käsiäni; tunsin että olin
pyörtymäisilläni. Pidin Julienin kättä, hänen lämmintä kättään, joka
minulle vielä oli rauhan satama, lepo, hyvyys, ainoa ihana paikka
maailmassa. Olin tyytyväinen ja tunsin itseni viimein niin heikoksi,
että sanoin:
-- Pelkään pyörtyväni...
Silloin Julien tehden viimeisen ponnistuksen kysyi minulta äkkiä
ikäänkuin käyttäen hyödykseen heikkouttani:
-- Tahdotko tulla? Tänäpäivänä, huomenna, milloin haluat? Mutta vanno
että seuraat minua?
Ja minä itkin, sillä se tuntui minusta mahdottomalta, sillä pääni,
ajatukseni ei voinut käsittää tätä tekoa, siksi etten voi, siksi että
on helpompi kuolla...
Julien nousi äkkiä ja sanoi:
-- Minä jätän sinut, hyvästi. Vielä kaksi viikkoa odotan sinua,
odotan kirjeitäsi tässä kaupungissa. Ja sitten matkustan Pariisiin
missä voit minut löytää kodistani Condén kadun varrelta. Sinun täytyy
tehdä valintasi, sinun täytyy olla vapaa ja kokonaan minun. Hyvästi,
hyvästi...
Hän meni, minä varmaankin pyörryin.
Nyt aamulla voin vielä hyvin pahoin. Miten olen voinut tämän kaiken
kirjoittaa?
Pääni menee pyörälle, luulen että vaivun uneen.