Oi! miten voin jäädä tänne?
Kahden rukousta ja rauhaa täynnä olleen päivän jälkeen tunnen
merkillistä huimausta. En näe enää mitään ympärilläni, mutta pimeässä
häikäisee minua yksi ainoa valo, joka on pistävämpi kuin kultainen
miekka.
Sulkeudun kammiooni ja kuolen kanssasi, sinä verraton säde, joka olet
muisto ja kaipaus -- joka olet tieto -- tieto hyvästä ja pahasta, ja
sen hämmentävä maku.
Miten voin jäädä tänne?
Oi kaipaus, sinä ihana ja jylhä runous, katkerampi kuin koinruoho ja
ketunleipä, ja kuitenkin hienon hieno kuin Arabian kumipuiden parhain
tuoksu!
Elän uudelleen kaiken hurmaavan menneisyyden: alkavan huimauksen,
ihania ja rajuja tunteja, minuutteja, jolloin entistä intohimoisempi
syleily vihdoinkin paljastaa viimeisen salaisuuden, joka on sielu!
Ruumis ja sielu yhtyneinä; paljastettu sielu kärsien tuskaa, vavisten,
paeten, mutta vähitellen käyden rohkeammaksi, riemuiten ja laulaen:
"Palan, katsokaa minua..."
Sielu, olet se ruumiinosa, jossa kuumin veri tykkii, sinua rakkaus
suutelee ja kiusaa, sinä salaperäinen kukka, jolle tuska ja suloisuus
ovat yhtä mieluisat -- sillä sekin, mikä sinua ei miellytä, on sinulle
sittenkin huviksi.
Oi, miten voisin tänne jäädä?
Ruusupensaan varsi on keväällä ohut, mutta kesällä painavat kaikki sen
monet kukat ja taivuttavat sitä maata kohden.
Elämäni on raskasta ja tunnotonta. Jos nuori mies ja toinenkin nuori
mies tulisi tänne, katsoisin heihin luottavasti ja sanoisin heille: "Te
ette ole minulle vieraita, sillä te olette kuin hän..."
* * * * *
Miten voida jäädä tänne?
Mihin käyttäisin päiväni? Mitä erottaisin tässä pimeydessä? Tulenko
käsilläni, sydämelläni ryhtymään jokapäiväisyyden vaatimattomaan
elämään -- tulenko sanomaan aivan välinpitämättömistä asioista: "Tämä
on hauskaa, tämä on ihanaa;" minä joka olen tuntenut rajattoman tunteen
ja sen selittämättömän tainnostilan, jolloin sielu jo tuntuu kuolleelta,
mutta rakkaus vielä antaa sille syyn kuolla...