Äiti prioritar kysyi minulta:
"Tyttäreni, ettekö nyt voi lähestyä pyhää pöytää puhtain sydämin?
En puhunut kanssanne siitä, tahdoin antaa omalletunnollenne ja
mielikuvituksellenne aikaa levätä, mutta nyt näyttää siltä kuin..."
Vastasin:
"Kyllä, äitini".
Mitä muuta olisin sanonut?
Siihen nyt vikamme meidät vievät... Oi Jumalani, sinun edessäsi minä
syytän itseäni kaikesta, ja jos en tee rippiä rippi-isällemme, tapahtuu
se siksi, että hän pitäisi minua liian syyllisenä; mutta sinun edessäsi
minä syytän itseäni nöyrästi, kuten hurskaat protestantit tekevät,
jotka myöskin ovat sinun tyttäriäsi.
Jumalani, tehdä syntiä on olla synnintuntoinen. Mutta minä, teenkö minä
syntiä? Tunnen itseni lapselliseksi ja heikoksi, kun illoin suljen
silmäni ystäväni käsivarrella, ystäväni, joka suojelee minua.
On nurinkurista että meille puhutaan mietiskelemisestä, ajatuksiemme
ohjaamismetoodista, kun pienin tuulahdus ilmassa vie ne kuitenkin
mukanaan.
Tänäpäivänä, kun rippi-isämme nuhaansa parantaakseen keitti
eucalyptuksen lehtiä pienessä kastrullissa sakaristossa, levisi tuoksu
koko luostariin ja täytti pääni unelmilla, tunsin voimakkaan tuulen
puhaltavan yli Provencen huippujen, joista sisar Marthe puhuu, näin
itämaiset ruohokentät hyvältä tuoksuvine suihkulähteineen...