Sitä tuulta! viiri katolla valittaa kuin pieni pöllö.
Rippi-isämme on vilustunut. Minusta hänen vilustumisensa on kovin
uppiniskainen. Hän sotii vastaan, vihastuu ja harmistuu, kuulee
hänen niistävän ja yskivän kovaa, ollenkaan säälimättä itseään. Hän
kolistelee vihaisesti ja on koomillinen kuten kyökissä puuhaileva
sisar, joka nopeasti ja ilman järjestystä tekee työnsä, saadakseen olla
vapaa.
Sitten hän saa tehdä kaikki toistamiseen.
Syksy on luostarin herkullisin vuodenaika.
Puut, joita jo ruvetaan kantamaan kellareihin talven varalta,
levittävät pihkan hajua. Nauretaan syyttä suotta. Taivas on sininen,
ilma on raitis ja silti lämmin.
On hetkiä, jolloin kaiken yllä ja kaikessa on sellainen iloisuus, että
pysähdyn kuuntelemaan.
Luostarin kaapit puhuvat:
"Olen täynnä liinavaatetta ja ajuruohoa, ja ja'an myöskin rauhaisuutta
ja onnea..."
Puutarhassa oleva kaivo sanoo:
"Täällä olen ympyriäisenä ja syvänä, kootakseni onnea".
Pienet narisevat ovet, jotka kaikki ovat vernissalla siveltyjä, ja
valkoiset portaat, kirkkaat ikkunat ja elämänlanka ajattelevat: Me
olemme tällaisia, jotta rauha vallitsisi ympärillämme, tulisi ja
menisi, nousisi ja laskisi.
Ja näyttää siltä kuin pieninkin naula talossa kuultaisi
päivänpaisteesta ja sanoisi: "Minun toimenani on pitää kiinni onnea,
onnea..."