Yö, joka tunkee luokseni muurien ja ikkunoitten lävitse, ei ole enää
kesän hempeä ilta. On kylmä, ulkona jäätyy; mutta kuinka hehkuvana
sydämeni kiitääkään riemua kohden.
Ystäväni sulkee minut syliinsä.
Oi iloa, oi tuskaa hurmaavaa ja herkkää!
Huoneeni loistaa kuin helmi, ja lamppu valaisee vienosti ja rauhaisasti
kuten palveleva aurinko.
Elää! Herätä intohimosta! Olla liikuttamatta jalkojaan, käsiään,
katsettaan; hengitys, ääni, hymy on kuin kukkanen josta tulvailee hyviä
tuoksuja.
Maata aivan elävänä patjoilla, nukkuvana ja kullattuna kuin
kallisarvoinen muumio; ja puserrettuna, sidottuna; väsyä intohimosta,
suloisesta intohimosta...
Suon anteeksi Julienille että hän muutaman päivän kuluessa on
ollut ärtyinen ja mustasukkainen; hän vihaa luostariani, hän
moitti toimettomuuttani, rauhaani, kirkkoa, pappeja, Jumalaakin.
Se on merkillistä vihaa, mutta se hurmaa minut kummallisella
turhuudellaan. Oi! tietää, että sisimmän sydämemme, kaikki ajatuksemme,
toimettomuutemme, öittemme unet, kaiken he tahtovat valloittaa.
Heidän kärsimättömyytensä saattaa heidät julmiksi ja panee heidät
käyttäytymään sopimattomasti.
He luulevat loukkaavansa meitä, mutta he ainoastaan saattavat mielemme
kuohuksiin, ylpeytemme on kauhea, mutta intohimon hetkinä tunnemme
ainoastaan intohimoa...
Eilen Julien vihan hetkellä veti rikki rukousnauhani, jota joka päivä
kannan vyössäni.
-- Vihaan, sanoi hän, näitä kaulaketjuja, joilla teidän Jumalanne
teidät kahlehtii...
Hänen täytyi sitten etsiä ja noukkia kaikki pienet puupallot, jotka
kierivät pitkin lattiaa, ja minun täytyi kärsivällisesti aamuun saakka
pujottaa lankaan noita pieniä ympyriäisiä palloja, jotka tuoksuvat
orvokeilta ja pyhältä savulta, niin että sormissani vielä on tuo
tuoksu...