Avaan ikkunani, niin että tuuli puhaltaa sisään. Suvi on jo ohitse,
suvi, joka näki onneni syntyvän ja kasvavan.
On satanut vettä, mutta taas taivas vähitellen selvenee. Mäki josta
pidän, Gélosin rakas rinne, kiiltää kosteana, loistavana, äärettömän
sievänä, unisena kuin lintu, jonka höyhenet ovat kostuneet.
Katselen kumpuani, vienoa, vihreätä, siniseltä vivahtavaa. Muutamia
viivoja taivaanrantaa vastaan, -- miten ne liikuttavatkaan sydäntäni!
Oi kesätaivas, joka niin ihanana ja salaperäisenä kaareilit luostarini
yli, niin kirkkaana ja sinisenä, vannon että katselen sinua ainoastaan
tämän asuntoni viattomien ikkunain lävitse, puutarhan rauhallisen
muurin sisältä.
En voisi elää sinutta, luostarini.
Onni, suloinen ja myrkyllinen intohimo, ihana hekuma, oi yksinäisyys,
sinä olet tehnyt tämän kaiken niin merkilliseksi, niin rikkaaksi!
Hyväilyt, jotka ovat hohtavat kuin hopea ja kulta ja soinukkaammat kuin
kaikki harput, teet sinä, oi pakko, sinä, tämän talon ilman puhtaus,
niin loistaviksi minulle, virität ne varjossa sointuisiksi!
Minä yksin olen kuningatar täällä, olen työtön ja uinailevainen, ja
toiset ovat orjia jotka työtä tekevät. Kun Julien kysyi minulta, enkö
joskus tahtoisi seurata häntä, elää koko elämääni hänen kanssansa,
maailman ihanimmassa maassa, niin suutuin häneen; miten hän saattaa
uskoakaan, että joku voi tehdä niin suuren, niin mahdottoman uhrauksen?
Oi, luostarini! sinä, joka olet rakennettu kalkista ja auringosta...