6 p:nä lokakuuta.

Se on uskomatonta, ja olen vielä aivan hämmästynyt. Sisar Colette jota

en koskaan ajattele ja josta en pidä hänen rastaan-kasvojensa tähden,

jotka ovat kuin viiniköynnös tai pensasto. Sisar Colette rukka on

tänään osoittanut että hän tuntee ystävyyttä minua kohtaan, enkä käsitä

miksi hän otti minut uskotukseen.

Hän puhui katkerasti, mutta sydämensä syvyydessä hän on kohtaloonsa

alistuvainen. Hänellä oli tarve saada avata sydämensä jollekin ja

puhua, siinä kaikki. Tiedän siis hänen elämänsä vaiheet, ja miksi

hän on tullut tänne. Hän uskoi minulle elämänsä salaisuuden, kun

vierekkäin kävelimme valkoisissa holvikäytävissä. Ei kuulunut muuta

kuin askeleittemme kaiku, rukousnauhamme liikkeet ja sisar Coletten

ääni; sisar Colette, nuori ja ruma, oli aivan punainen, kovin

kiihkoissaan, tuntien että tämä oli yksi harvoista suurista hetkistä

hänen elämässään, syystä että hän sai puhua itsestään ja joku kuunteli

häntä.

Joskus tuli luostarin angorakissa aivan minun luokseni, ja sisar raukka

oli kuolemaisillaan pelosta että kääntäisin siihen huomioni enkä

kuulisi hänen puhettaan.

Tällainen oli hänen tarinansa. Muutamia hetkiä elämässään sisar

Colettea on rakastettu. Hänen vanhin sisarensa, joka oli kovin kaunis,

kovin hemmoteltu, hyvin paha, -- niin vakuutti hän, -- oli naimisissa

nuoren Tarbesista kotoisin olevan miehen kanssa, joka oli kaunis ja

rikas, eduskunnan jäsenen poika, ja sisar Colette, joka jo silloin oli

hyvin hurskas, ei ajatellut mitään, ei sisartaan, ei lankoaan, eikä

heidän pientä tyttöään, hän ajatteli Jumalaa. Sitten tuli hän olleeksi

kesän heidän kanssaan, heidän luonaan. Sisar nalkutteli, lanko kohteli

häntä ystävällisesti, hän rakasti heidän pientä tytärtään, jolle hän

lauloi lauluja, sillä -- se on totta -- sisar Coletten lauluääni on

kaunis.

Silloin, kertoi sisar Colette, silloin eräänä päivänä, kun kävelin

auringon laskun aikana heidän kauniissa puutarhassaan, viittasi

lankoni, jonka nimi on Jean, huoneensa ikkunasta minulle; ja sanoi:

"Louise", -- se oli nimeni ennenkuin tulin nunnaksi, -- "Louise, tule

tänne, minulla on sinulle jotain kerrottavaa". Minä menin; hänellä ei

ollut mitään kerrottavaa, hän virkkoi: "Tahdoin vaan sanoa, että sinä

rasitat itseäsi; sinä kuljet aina vaieten ja sinä uneksit, en tiedä

mitä; ole toki levollinen, istuhan tuohon..." Olin hämmästynyt; istuin,

hänen huoneensa oli kylmä, se sijaitsi pohjoiseen päin, ja kaikki

näytti niin surulliselta. Kysyin häneltä: "Mitä sinä tahdot?" Hän

vastasi hellästi: "En mitään, olen mielissäni, kun sinä olet tuossa.

Istu hiljaa. Näet niin paljon vaivaa sisaresi tähden. Levähdä; oletko

tyytyväinen?"

Olin hämmästynyt ja vastasin: "Olen". Hän sanoi: "Sinä luulet aina,

ettei kukaan sinua rakasta; ja että sinun on oltava hyvin kiltti, hyvin

kohtelias kaikille; mutta tiedätkö, minä rakastan sinua suuresti".

Sanoin: "Tiedän sen, Jean". Ja hän jatkoi: "Minusta sinä olet niin

sievä. Tuonoin kun pianon säestyksellä lauloit barcarollea, teki minun

mieleni suudella sinua". Sanoin: "Oi Jean!" Mutta hän alkoi jälleen:

"Tiedän hyvin, ettet sinä minua usko, ettet usko ystävyyteeni, mutta

katso, tässä on nauha, joka oli hiuksissasi eräänä iltana kun juoksit

pöydän ympäri lasta huvittaaksesi, sinä pudotit sen, vaan minä talletin

sen". Silloin tunsin itseni aivan tyytyväiseksi ja varmaksi, enkä

koskaan ole tuntenut itseäni niin onnelliseksi, ja ajattelin vain, en

tiedä minkä tähden: "Saapuukohan Marie, Marie saapuu..."'

Jean sytytti kynttilän, sillä huone rupesi hämärtymään. Ja tämä huone,

jonka niin tarkasti tunsin, aikoi näyttää minusta aivan uudelta ja

kauniilta kuin olisi se koristettuna juhlaa varten, sitä päivää varten,

jolloin onni alkaa; ja minä sanoin itselleni: "Tahdon aina muistaa

tämän hetken, tämän huoneen". Jean oli hämmentynyt ja äärettömän hyvä;

ja minä ajattelin: "Mitä se tekee että Marie on kauniimpi, enemmän

hemmoteltu, rikkaampi kuin minä. Minä se voin nauraa hänelle, eikä

hän tiedä mistään, ei mistään. Tällä hetkellä hän istuu juttelemassa

ystäviensä luona, vaan minulla on Jeanin ystävyys". Mutta minä kärsin

siksi, että tämä huone pelotti minua; näin avonaisen kaapin, jossa oli

Jeanin liinavaatteita, ja rautasängyn, joka minua vaivasi, ja mieleni

teki itkeä, mennä pois, ja sanoa Jeanille: "Katso. Jean, miten kiusaat

minua, miten olet paha", ja teki mieleni sanoa: "Uskon sinua, hyvästi

Jean; en milloinkaan enää ole surullinen, kun sinä olet ystäväni;

lähden, mutta ensin, ensin paina minut rintaasi vasten, Jean, paina

lujasti rintaasi vasten..."

En tiedä sitten enempää; Jean suuteli minua, ja minä suutelin häntä.

Inhosin häntä, kun hän sen teki, tahdoin paeta, mutta painoin itseäni

häntä vastaan sanoen: "Jean, pelasta minut, pelasta minut". Ja silloin

tunsin etten ollut kaunis, ja kun ei ole kaunis, niin ei voi puolustaa

itseään, sillä silloin mieluummin tahtoo piilottaa kasvonsa ja suudella

sen käsiä, jota rakastaa; ja Jean tuli aivan hulluksi, ja hän sanoi

minulle: "Sinä olet minulle rakkaampi kuin sisaresi, olet ujo, olet

hiljainen, sinulla ei ole iloa..." Ja hän puristi minua rintaansa

vasten, hän sanoi sanoja, jotka kauhistuttivat minua; ja minä huusin,

huusin kuin minua olisi murhattu, ja poistuin. Ja minä halusin päästä

tänne. Siitä lähtien olen täällä ollut, enkä voi valittaa...

Colette sisar rauhoittui, hän näytti ajattelevan, muistelevan. Sitten

hän sanoi tyynesti ja ilman liikutusta: -- Eikö totta -- ymmärrätte,

että on olemassa rakkauden sanoja, joita voi kuunnella, ja toisia jotka

kiihdyttävät...

Ja minä vastasin ajattelemattani:

-- Niin, sanoja jotka kiihdyttävät, jotka tuottavat meille tuskallisen

ja syvän riemun, sanoja, joita vastaan emme mitään voi, sanoja, jotka

avaavat sylimme ja jotka koko hehkullaan painuvat sydämiimme...

Sisar Colette, kaikeksi onneksi, ei kääntänyt huomiota sanoihini, hän

ajatteli itseään. Sitten hän kysyi minulta:

-- Ja te, te ette ole mitään senkaltaista kokenut elämässänne?

Ja minä vastasin tyynesti:

-- Minäkö, sisareni, en!

Nyt minä ajattelen tätä sisar Coletten tarinaa. Minun on paha olla

ja minä tunnen mustasukkaisuutta, olen mustasukkainen sinun köyhän

romaanisi tähden, sisareni, joka et ole kaunis ja jota kuitenkin

rakastettiin. Mustasukkainen siksi että kaikki rakkaus on minun ja

minua varten.

Siksi, etten tahdo tietää, että joka hetki jokaisessa maailman paikassa

on olemassa epätoivoon saakka rakkaudenjanoisia miehiä ja naisia, jotka

ovat yhtä intohimoisesti kuin minä. Ei minulle saa sitä kertoa.

Sisareni, ette ollut kaunis, luostarin varjoon ja rauhaan piilotettuna

olette onnellinen. Ehkäpä olisitte ollut onnellinen maailmassakin.

Olette ruma: miestä, jota olisitte rakastanut, olisitte rakastanut

tulisesti ja nöyrästi, kuten palvelija; ette olisi mitään muuta häneltä

pyytänyt kuin saada olla hänen. Olisitte katsellut häntä, kaivannut,

odottanut.

Kun on kaunis, ei ole milloinkaan levollinen, siksi että ajattelee:

"Rakastan ystävääni; mutta koska olen kaunis, voi minua rakastaa

runoilijakin, joka laulaa niin että laulu nousee yli pilvien,

säveltäjä, sotilas, nuori kuningas, jolla on kultainen smaragdeilla

koristettu kruunu..."

Kummastuneet kasvot · 第 85 / 116 题