Se on uskomatonta, ja olen vielä aivan hämmästynyt. Sisar Colette jota
en koskaan ajattele ja josta en pidä hänen rastaan-kasvojensa tähden,
jotka ovat kuin viiniköynnös tai pensasto. Sisar Colette rukka on
tänään osoittanut että hän tuntee ystävyyttä minua kohtaan, enkä käsitä
miksi hän otti minut uskotukseen.
Hän puhui katkerasti, mutta sydämensä syvyydessä hän on kohtaloonsa
alistuvainen. Hänellä oli tarve saada avata sydämensä jollekin ja
puhua, siinä kaikki. Tiedän siis hänen elämänsä vaiheet, ja miksi
hän on tullut tänne. Hän uskoi minulle elämänsä salaisuuden, kun
vierekkäin kävelimme valkoisissa holvikäytävissä. Ei kuulunut muuta
kuin askeleittemme kaiku, rukousnauhamme liikkeet ja sisar Coletten
ääni; sisar Colette, nuori ja ruma, oli aivan punainen, kovin
kiihkoissaan, tuntien että tämä oli yksi harvoista suurista hetkistä
hänen elämässään, syystä että hän sai puhua itsestään ja joku kuunteli
häntä.
Joskus tuli luostarin angorakissa aivan minun luokseni, ja sisar raukka
oli kuolemaisillaan pelosta että kääntäisin siihen huomioni enkä
kuulisi hänen puhettaan.
Tällainen oli hänen tarinansa. Muutamia hetkiä elämässään sisar
Colettea on rakastettu. Hänen vanhin sisarensa, joka oli kovin kaunis,
kovin hemmoteltu, hyvin paha, -- niin vakuutti hän, -- oli naimisissa
nuoren Tarbesista kotoisin olevan miehen kanssa, joka oli kaunis ja
rikas, eduskunnan jäsenen poika, ja sisar Colette, joka jo silloin oli
hyvin hurskas, ei ajatellut mitään, ei sisartaan, ei lankoaan, eikä
heidän pientä tyttöään, hän ajatteli Jumalaa. Sitten tuli hän olleeksi
kesän heidän kanssaan, heidän luonaan. Sisar nalkutteli, lanko kohteli
häntä ystävällisesti, hän rakasti heidän pientä tytärtään, jolle hän
lauloi lauluja, sillä -- se on totta -- sisar Coletten lauluääni on
kaunis.
Silloin, kertoi sisar Colette, silloin eräänä päivänä, kun kävelin
auringon laskun aikana heidän kauniissa puutarhassaan, viittasi
lankoni, jonka nimi on Jean, huoneensa ikkunasta minulle; ja sanoi:
"Louise", -- se oli nimeni ennenkuin tulin nunnaksi, -- "Louise, tule
tänne, minulla on sinulle jotain kerrottavaa". Minä menin; hänellä ei
ollut mitään kerrottavaa, hän virkkoi: "Tahdoin vaan sanoa, että sinä
rasitat itseäsi; sinä kuljet aina vaieten ja sinä uneksit, en tiedä
mitä; ole toki levollinen, istuhan tuohon..." Olin hämmästynyt; istuin,
hänen huoneensa oli kylmä, se sijaitsi pohjoiseen päin, ja kaikki
näytti niin surulliselta. Kysyin häneltä: "Mitä sinä tahdot?" Hän
vastasi hellästi: "En mitään, olen mielissäni, kun sinä olet tuossa.
Istu hiljaa. Näet niin paljon vaivaa sisaresi tähden. Levähdä; oletko
tyytyväinen?"
Olin hämmästynyt ja vastasin: "Olen". Hän sanoi: "Sinä luulet aina,
ettei kukaan sinua rakasta; ja että sinun on oltava hyvin kiltti, hyvin
kohtelias kaikille; mutta tiedätkö, minä rakastan sinua suuresti".
Sanoin: "Tiedän sen, Jean". Ja hän jatkoi: "Minusta sinä olet niin
sievä. Tuonoin kun pianon säestyksellä lauloit barcarollea, teki minun
mieleni suudella sinua". Sanoin: "Oi Jean!" Mutta hän alkoi jälleen:
"Tiedän hyvin, ettet sinä minua usko, ettet usko ystävyyteeni, mutta
katso, tässä on nauha, joka oli hiuksissasi eräänä iltana kun juoksit
pöydän ympäri lasta huvittaaksesi, sinä pudotit sen, vaan minä talletin
sen". Silloin tunsin itseni aivan tyytyväiseksi ja varmaksi, enkä
koskaan ole tuntenut itseäni niin onnelliseksi, ja ajattelin vain, en
tiedä minkä tähden: "Saapuukohan Marie, Marie saapuu..."'
Jean sytytti kynttilän, sillä huone rupesi hämärtymään. Ja tämä huone,
jonka niin tarkasti tunsin, aikoi näyttää minusta aivan uudelta ja
kauniilta kuin olisi se koristettuna juhlaa varten, sitä päivää varten,
jolloin onni alkaa; ja minä sanoin itselleni: "Tahdon aina muistaa
tämän hetken, tämän huoneen". Jean oli hämmentynyt ja äärettömän hyvä;
ja minä ajattelin: "Mitä se tekee että Marie on kauniimpi, enemmän
hemmoteltu, rikkaampi kuin minä. Minä se voin nauraa hänelle, eikä
hän tiedä mistään, ei mistään. Tällä hetkellä hän istuu juttelemassa
ystäviensä luona, vaan minulla on Jeanin ystävyys". Mutta minä kärsin
siksi, että tämä huone pelotti minua; näin avonaisen kaapin, jossa oli
Jeanin liinavaatteita, ja rautasängyn, joka minua vaivasi, ja mieleni
teki itkeä, mennä pois, ja sanoa Jeanille: "Katso. Jean, miten kiusaat
minua, miten olet paha", ja teki mieleni sanoa: "Uskon sinua, hyvästi
Jean; en milloinkaan enää ole surullinen, kun sinä olet ystäväni;
lähden, mutta ensin, ensin paina minut rintaasi vasten, Jean, paina
lujasti rintaasi vasten..."
En tiedä sitten enempää; Jean suuteli minua, ja minä suutelin häntä.
Inhosin häntä, kun hän sen teki, tahdoin paeta, mutta painoin itseäni
häntä vastaan sanoen: "Jean, pelasta minut, pelasta minut". Ja silloin
tunsin etten ollut kaunis, ja kun ei ole kaunis, niin ei voi puolustaa
itseään, sillä silloin mieluummin tahtoo piilottaa kasvonsa ja suudella
sen käsiä, jota rakastaa; ja Jean tuli aivan hulluksi, ja hän sanoi
minulle: "Sinä olet minulle rakkaampi kuin sisaresi, olet ujo, olet
hiljainen, sinulla ei ole iloa..." Ja hän puristi minua rintaansa
vasten, hän sanoi sanoja, jotka kauhistuttivat minua; ja minä huusin,
huusin kuin minua olisi murhattu, ja poistuin. Ja minä halusin päästä
tänne. Siitä lähtien olen täällä ollut, enkä voi valittaa...
Colette sisar rauhoittui, hän näytti ajattelevan, muistelevan. Sitten
hän sanoi tyynesti ja ilman liikutusta: -- Eikö totta -- ymmärrätte,
että on olemassa rakkauden sanoja, joita voi kuunnella, ja toisia jotka
kiihdyttävät...
Ja minä vastasin ajattelemattani:
-- Niin, sanoja jotka kiihdyttävät, jotka tuottavat meille tuskallisen
ja syvän riemun, sanoja, joita vastaan emme mitään voi, sanoja, jotka
avaavat sylimme ja jotka koko hehkullaan painuvat sydämiimme...
Sisar Colette, kaikeksi onneksi, ei kääntänyt huomiota sanoihini, hän
ajatteli itseään. Sitten hän kysyi minulta:
-- Ja te, te ette ole mitään senkaltaista kokenut elämässänne?
Ja minä vastasin tyynesti:
-- Minäkö, sisareni, en!
Nyt minä ajattelen tätä sisar Coletten tarinaa. Minun on paha olla
ja minä tunnen mustasukkaisuutta, olen mustasukkainen sinun köyhän
romaanisi tähden, sisareni, joka et ole kaunis ja jota kuitenkin
rakastettiin. Mustasukkainen siksi että kaikki rakkaus on minun ja
minua varten.
Siksi, etten tahdo tietää, että joka hetki jokaisessa maailman paikassa
on olemassa epätoivoon saakka rakkaudenjanoisia miehiä ja naisia, jotka
ovat yhtä intohimoisesti kuin minä. Ei minulle saa sitä kertoa.
Sisareni, ette ollut kaunis, luostarin varjoon ja rauhaan piilotettuna
olette onnellinen. Ehkäpä olisitte ollut onnellinen maailmassakin.
Olette ruma: miestä, jota olisitte rakastanut, olisitte rakastanut
tulisesti ja nöyrästi, kuten palvelija; ette olisi mitään muuta häneltä
pyytänyt kuin saada olla hänen. Olisitte katsellut häntä, kaivannut,
odottanut.
Kun on kaunis, ei ole milloinkaan levollinen, siksi että ajattelee:
"Rakastan ystävääni; mutta koska olen kaunis, voi minua rakastaa
runoilijakin, joka laulaa niin että laulu nousee yli pilvien,
säveltäjä, sotilas, nuori kuningas, jolla on kultainen smaragdeilla
koristettu kruunu..."