Paratiisissa on eräs minun näköiseni pyhimys, se on pyhä Thérèse,
sellaisena kuin hänet on esittänyt muuan neapelilainen kuvanveistäjä,
nimeltään Bernin, ja sellaisena kuin näen hänet Julienin minulle
antamassa valokuvassa.
Hänen pukunsa poimut laskeutuvat niinkuin haaksirikkoutuneen aluksen
purjeet, ja hänen pieni, siro, väsynyt päänsä vaipuu alas kuin lintu,
joka kuolee omasta laulustaan.
Sinä pyhän Thérèsen suu, avonainen ja äärettömän suloinen, mitä juot
sinä sellaista, joka antaa sinulle tämän täydellisen, kuolleen ja
hukkunutta muistuttavan ulkomuodon! Miten sinä olet ääneti! huutoasi
sinä et päästä kuuluviin, sinä kätket sen sisääsi, vaikka se on vähällä
halkaista sydämesi ja keuhkosi.
Oi Pyhimys, sinun ruumiisi on kevyt, eikä se pysy itsestään pystyssä,
sinua kannattaa taivaallisen ystäväsi näkymätön voima, etkä sinä, pyhän
innostuksen täyttämä ruhtinatar, pelkää väsyttäväsi häntä, sinä nojaat
häneen ja annat hänen käsivarsiensa kietoutua ympärillesi.
Oi! sinä tunnet hyvin olevasi kevyt ja että hän nostaa sinua. Näyttää
siltä kuin kaikki elämän paino olisi laskeutunut jalkaasi, joka riippuu
niin auliina, niin luottavaisena, niin raskaana ja todellisena, että se
näyttää hurskaammalta kuin sielusi...
Minä katson sinua, olen aivan lähellä sinun kuvaasi, ja minä näen
sinut: sinussa ei ole yhtäkään piilopaikkaa, johon rauha ei olisi
tunkeutunut ja asettunut asumaan.
Oi pyhimykseni, joka olet innostuksen tulen vallassa niinkuin kuollut
on levossa, niinkuin nälkäinen voi tulla kylläiseksi ravitsevasta
ruuasta, missä sielun seitsemästä linnasta, joissa hiljaisia
hartaushetkiäsi vietät, olet nauttinut tämän ilta-aterian, tätä unta?...