Ystäväni on syleillyt minua, kuten hän teki kerran ennen, ja niin,
että minua peloitti. Mutta ei se ole sen syntisempää nyt kuin viime
kerrallakaan, sehän on sama asia. En tahdo olla levoton.
Olen tullut huomaamaan, ettei äiti prioritar rukoile enempää kuin
on välttämätöntä. Paitsi mitä ohjesäännöt määräävät, emme näe hänen
milloinkaan polvistuvan kappelissa tai rukoushuoneessaan.
Hän ei ole haltioissaan Jumalasta kuten sisar Catherine on, kuten minä
joskus olen ollut. Hän rukoilee samaten kuin hän johtaa luostariamme,
täydellisesti ja maltillisesti. Olen jonkun aikaa luulotellut,
että hänellä on sydämessään ollut jotakin, joka on kaikkea tätä
voimakkaampaa, jotakin kuollutta.
Luulen tuntevani hänet hyvin.
Tiedän, mitä hän sanoisi, jos tässä silmänräpäyksessä paljastaisin
sieluni hänelle. Näen mielessäni, miltä hän näyttäisi, jos lausuisin:
"Äitini, yöllä, kun te kaikki nukutte, tulee nuori mies, joka on
kovin hyvä, joka on ystäväni, puhumaan kanssani; hän viipyy muutamia
tunteja huoneessani, hän rakastaa minua". Olen nähnyt millainen äiti
priorittaren katse joskus on, olen nähnyt, että se on ankara kuten
puristettu nyrkki; hän työntäisi minut pois, pitäisi minut loitolla
luotansa. Hänen katseensa sanoisi: "Sisar, tunne ylenkatseeni, sinä
olet huono nunna, niinkuin on huonoja sotamiehiä, huonoja paimenia,
huonoja hoitajia, huonoja palvelijoita. Lupauksemme pitäminen on meidän
kunniamme. Jos olisimme sitoutuneet olemaan vihaamatta Judasta, vaikka
hän möi Vapahtajamme, täytyisi meidän se pitää... Minun mielestäni olen
nyt kunniaton".
Vaan tiedän, että äiti prioritar sitten sydämessään ajattelisi:
"Tyttäreni, pieni tyttäreni, elämä on sellaista, että saattaa joutua
epätoivoon; minäkin kaikessa rohkeudessani olen epätoivoinen; mene
rauhaan, rakastan sinua vieläkin, sinua, jolla on hyväilyjä kaipaava
sielu, sinua, joka olet sellainen kuin olet, yhtä luonnollisesti kuin
sisar Catherine on kuiva ja polttava ja sisar Marthe nöyrä, yhtä
luonnollisesti kuin minä olen väkevä ja käskevä".