Eilen en häntä ajatellut, hän täytti sydämeni niin valtavasti, että
ajatuksille ei jäänyt tilaa. Teki mieleni nauraa, keittää muhennosta
sisar Marthen kanssa, vaikkapa auttaa liinavaatehuoneessa. Olin
samallainen kuin pienenä tyttönä.
Syleilin äiti prioritarta ja hän syleili minua.
Tänään olen väsynyt, hämmentynyt. Muistan, elän ajatuksissani yön
hetket uudestaan; hän seisoi tuolla, aivan lähellä muuria, puutarhan
kivillä...
Hän palaa tänne kolmen päivän kuluttua.
En tahdo sitä enää ajatella...
En pidä rippi-isästämme. Hän nyt kerta kaikkiaan on papinkauhtanassaan,
mutta se ei tee häntä arvokkaammaksi, ei lempeämmäksi, eikä
varovaisemmaksi. Hän niistää kuuluvasti nenäänsä. Hänen
papinkauhtanansa lieve lyö hänen kenkiänsä vastaan kun hän liikkuu.
Papinkauhtanan liepeenkin pitäisi olla jotakin pehmeätä, jotakin
hurskasta.
En mainitse hänelle ripissä, että olen puhunut ystäväni kanssa, sanon
vain, että olen ollut utelias, että olen ollut malttamaton; se on
samaa; ja sanon sielussani Jumalalle: "Sinä näet..."
Oi! miten levoton ja suruissani olisinkaan, jos edessäni olisivat
pitkät talvi-illat mietteineen! Mutta kesä on liikkuvainen kultatie,
joka vie meidät mukanaan; ulkona huutaa ääni: "Tule! tule!..."
Kas, kuinka päivä paistaa käsilleni. Oi aurinko! joka kuvastut lintujen
silmissä, joka panet talvikinsydämen sykkimään, joka valaiset tuhannet
pienet onnen ikkunat...