Ei kukaan, ei äiti prioritar eikä rippi-isä aavista minun tekojani,
minä olen ainoa joka ne tiedän. Olen kirjoittanut Julien Viollettelle,
että tänä iltana puolen yön aikana tahdon nojautua ulos ikkunastani,
niinkuin hän on pyytänyt minua tekemään. Vielä minulla on aikaa jättää
se tekemättä... En halua jättää sitä tekemättä... Jumalani, minussa on
jotakin, joka noudattaa sitä mitä miehet tahtovat, ne miehet, jotka
eivät ole pappeja. Kun lääkäri, joka tulee tänne, pyytää minulta
jotakin, teen minä sen. Jumalani, käske, että heti jätän suletun
ikkunani...
Oi! onko keskiyö ohitse? enkö vielä ole avannut ikkunaani...
Kello kaksi aamulla.
Avasin ikkunani nähdäkseni oliko hän tullut. Hän seisoi siellä, tunsin
itseni loukatuksi hänen läsnäolostaan. Sanoin kiivaasti ja suuttuneesti:
-- Herra, en tiedä mitä tahdotte.
Mutta hän puhui, ja kun vastasin pyytääkseni häntä poistumaan, huokui
yön hempeä henkäys vastaani, ja minä itkin ja sanoin:
-- Menkää, menkää, on väärin että olette täällä...
Hän vastasi minulle:
-- Se ei ole väärin, minä vannon teille, että se ei ole väärin.
Uskon häntä.
Minä sanoin:
-- Ette saa puhua minulle, pelkään niin kovin.
Hän sanoi:
-- Älkää pelätkö.
Minulla on suuri luottamus häneen. Hän oli niin kaunis seisoessaan
siinä puutarhan kivillä, aivan valoisassa yössä. Kuu hopeoitsi hänet,
matalan muurin, ikkunani alla kasvavan kamelian.
Minä seisoin kauvan siinä, nojauduin silmänräpäykseksi enemmän ulos
kuullakseni paremmin; hän sanoi minulle pelästyneenä:
-- Älkää olko varomaton, hyvä sisar!
Ah! koko olemukseni laskeutui hänen luokseen kuni avatut hiukset
putoavat hartioille, kuten jyrkänteeltä syöksyvä puro vierii laaksoon...
Olin hänestä kaukana, mutta kun hän puhui, olivat kasvoni käännetyt
hänen kasvojaan kohden.
Olen onnellinen, mielessäni tuntuu hyvältä, olen rauhallinen.
Se, mitä olen tehnyt, ei ole syntiä.