SIGRID. Neiti! Sanokaa Sigrid, niinkuin ennenkin! Olemmehan nyt vielä
lähempänä, kuin ennen. Rakastanhan minä teitäkin, rakastaessani
Alfredia.
GARP. En minä Alfredia vihaa, vaikka erimielisyys onkin kylmentänyt
meidän välimme.
SIGRID. Sellaista minä en ymmärrä. Se ei ole luonnollista! Minä tiedän
vaan, että Alfred rakastaa teitä. Rakastaa kaikesta sydämmestänsä.
Sen hän on monta kertaa minulle sanonut. Ja minä rakastan myöskin
teitä. Rakastan, kuin toista isääni. Sehän on ihan luonnollista. Eikö
siis myöskin ole luonnollista, että te rakastatte meitä molempia? Isä
Garp! Sanokaa että rakastatte, sanokaa! Ettehän te muuta voi, ettehän?
(Heittäytyy Garpin kaulaan.)
AHLSTRAND (Tulee. Rouva seuraa häntä.) Mitä lempoa! Sigrid!
ROUVA (Lempeästi,) Sigrid! Tule luokseni! (Sigrid menee äitinsä
kaulaan.)
AHLSTRAND. No, miksi vielä olette täällä? Mitä vetelehtimistä tämä on?
Kuulittehan päätökseni — tai ehkä jo viisastutte, ehkä peräännytte?