GARP. Äh! (Katselee Alfredia.) Sinähän olet mahtava miehen alku! Ei
puutu enään muuta, kuin itkun ulina ja voivotukset. Hyi!
ALFRED. (Pitkän vaitiolon jälkeen.) Hyvästi sitten, isä! Tässä eroavat
meidän tiemme nyt — ijäksi.
GARP. Mahdollista kyllä. Sentähden sanon sinulle vielä kerran, sinä et
käsitä näitä asioita. Sinä et ole työmies, etkä ymmärrä missä määrin
meidän vaatimuksemme ovat oikeutettuja, tai ei. Siitä en sinulle voi
puhuakaan. Mutta on olemassa eräs toinen asia, jota sinä rehellisen
miehen poikana ymmärtänet paremmin. Se toinen on kunnia. Ajattele,
että minä, vakuutettuna asiani oikeudesta ja kohtuullisuudesta, olen
uskaltanut ensimmäisenä julkilausua toivomukseni tovereilleni. Ja
ajattele, että minä olen saavuttanut heissä vastakaikua aatteilleni.
Ajattele vielä, että he, kaksi sataa miestä, ovat uskoneet minulle
asiansa, jonka ajamisesta heillä on takauksena minun kunniani —
kunniani, joka ei olisi penninkään arvoinen sen jälkeen, kun saisivat
tietää minut petturiksi. Ja millä tavalla petturiksi? Petturiksi
siitä syystä, että minun poikani pyrkii rikkaisiin naimisiin, joka
heidän käsityksensä mukaan minuakin hyödyttäisi. He sanoisivat minua
konnaksi, joka itsekkäistä syistä on pettänyt yhteisen asian. Voisitko
sinä olla poika sille isälle, joka ei uskaltaisi enään näyttäytyä
kadulla, eikä esiintyä muiden joukossa.
ALFRED. Tämä on katkeraa. Ja tähänkö päämäärään piti teidän
sosialisuutenne johtuman! (Katselee hellästi isäänsä.) Isä! — Isä!
Tuossa seisotte te horjumattomana ja voitonvarmana rakentamassa muitten
ihmisten, ventovierasten ihmisten onnea ja tulevaisuutta. Jääkylmänä
te sitä rakennatte. Ja samalla jääkylmällä mielellä uhraatte oman
poikanne onnen ja tulevaisuuden — oman poikanne, joka on kuitenkin
teidän omaa vertanne ja lihaanne ja jota te kuitenkin olette kerran
rakastanut. — Nyt te seisotte ehkä minun tulevaisuuteni mestauspölkyn
vieressä, katselemassa toimitusta vallan tunteettomana. — Miksi siis
oman henkenne uhalla tartuitte voimakkaalla kädellä väkipyörän hihnaan
ja estitte minut poikapahaisena musertumasta tehtaan hammasrattaisiin.
Miksi sen teitte? Silmänräpäyksen kärsiminen pienelle, avuttomalle
olennolle olisi estänyt nämät murhaavat tuskat ainakin kahdelta
ihmiseltä. Miksi uskalsitte oman kalliin henkenne mokoman roskan
tähden? Mikä antoi teille jättiläisen voimat? Mikä antoi teille
harvinaisen sitkeyden ja kestävyyden, kun kannoitte minut pyörtyneenä
kotia asti, vaikka pelastustyössä taitoitte toisen käsivartenne? Sitäkö
varten teitte tällaisia hämmästyttäviä töitä, joita vuoskymmeniä
kertoillaan, että nyt saisitte minut henkisesti surmata oman
väkipyöränne voittokulkuun? Isä — tämä on luonnotonta. Olenhan
minä kuitenkin teidän oma poikanne, joka taas on hengenvaarassa,
taas hukkumaisillaan. — Mitä merkitsee teille muutamien ihmisten
kymmen-penniset, jos te hankitte ne oman verenne kustannuksella.
Ovatko nuot sadat vieraat teille enemmän, kuin oman itsenne eläminen
onnellisissa jälkipolvissa?
GARP (Kääntyy poispäin liikutettuna.) Lapsellisuuksia!
SIGRID (Tulee oikealta. Juoksee Alfredin kaulaan.) Alfred, Alfred. Minä
en tahdo luopua sinusta. Kuuletko, sinä et saa minua hyljätä! — Isä
sanoi, että hän antaa minulle kirouksensa, jos minä en tottele. Mutta
en minä sellaista ymmärrä. Vastikään hän sanoi ihan toista. Minä en
käsitä, että näin yhtäkkiä —
ALFRED. Mitä tähän sanotte, isä?
SIGRID (Menee Garpin luo.) Mestari Garp! Mitä kauheata te isältä
vaaditte? Sanokaa, mitä se on? Ettekö te voi peruuttaa vaatimustanne,
kun näette miten se tuottaa onnettomuutta? (Ottaa Garpia kaulasta.) Isä
Garp! Enkö minä aina ole pitänyt teistä, aina ollut teille hyvä? Mitä
pahaa olen teille tehnyt ja mitä Alfred on tehnyt, koska ette ollenkaan
välitä meistä? — Muistatteko miten hyvä te aina ennen olitte, kun olin
pikkutyttönä? Silloin taluttelitte minua ympäri tehdasta ja näyttelitte
minulle kaikkea. Ja nyt, kun minä olen kasvanut isommaksi, hylkäätte te
minut. Onko se sentähden, että minä rakastan Alfredia? Vihaatteko te
häntä niin kovasti?