ALFRED (Vaitiolon jälkeen.) Vai niin, isä! Tämän te teette minulle! Ei,
älkää menkö! Meidänkin keskenämme pitää selvittää tämä asia.
GARP. Tämä ei ole oikea paikka meidän keskusleluillemme.
ALFRED. Jos ei paikka ole oikea, niin on aika sitä sattuvampi.
Meidän tiemme ovat olleet eroitetut jo kauvan. Ettekö te koskaan ole
aavistanut, että ne kerran taas yhtyisivät? Nyt ne ovat yhtyneet. Nyt
on tullut ratkaiseva hetki. — Minä tunnen teidän itsepintaisen, jyrkän
katsantokantanne. Se antaa minulle oikeuden sanoa teille, että te
olette tämän työlakon suunnittelija. Te olette kylmäverisesti seurannut
aatettanne, jonka pidätte oikeana. Mutta minä kysyn teillä, eikö jo
näkemänne seuraukset ollenkaan koske teidän sydämmeenne? Isä, vielä
on aika peräytyä. Antakaa tunteillenne valtaa älkääkä silmittömästi
seuratko kunnianhimonne viettelystä! Jos ette minusta välitä, niin
ajatelkaa tuon nuoren tytön kohtaloa. Jos ette välitä hänestäkään, niin
ajatelkaa, että mahdollisesti saatatte satoja perheitä työttömiksi,
leivättömiksi. — Te ette vastaa? Tässä on juuri se kysymys, joka
on meidät eroittanut, Te uskotte, että työväen tilan parantaminen
ja tasa-arvoiseksi tekeminen voi käydä tuollaisilla äkkinäisillä
rynnäköillä, joiden yllykkeinä on ainoastaan tieto ala-arvoisuudesta
ja joiden voimana on sydämmettömyys. Mutta sivistys, te ette ollenkaan
ota sitä vaakalautaan. Te kohotatte kaikki työmiehet teidän rinnallenne
sentähden, että he ovat työmiehiä, ja itsenne kohotatte taas muitten
rinnalle sentähden, että luulette olevanne siihen oikeutettu enemmistön
nimessä. Teidän punnitustapanne on miesluku.
GARP. Tuollaisilta vastaväitteiltä olen jo monta kertaa purrut pään
poikki. Toimeentulo — toisin sanoen, palkankoroitus on ensimmäinen ehto
työmiehen sivistykseen.
ALFRED. Ja tämän tarkoitusperän nojalla olette te valmis kukistamaan
mitä eteenne sattuu. Sydämmellisyys on heikkoutta ja tunteet ovat
tuulahduksia teidän mielestänne. Niin olette aina sanonut.
GARP. Työmiehen katkera elämänkokemus opettaa sellaista.
ALFRED. Mutta uskotteko te, että elämän katkeruus on todellakin
kokonaan haudannut teidän tunteenne? Ettekö koskaan elämässänne tulisi
katumaan sitä, että olette oman poikanne saattanut onnettomaksi? — Ehkä
ette. Teidän vaitiolonne todistaa sitä.
GARP. Sinä et koskaan ole ollut minulle — oikea poika.
ALFRED. Oikea poika kai sentään, mutta ehkä en teidän mielenne
mukainen poika. Ja miksi minä en sitä ole ollut? Minulta ainakaan ei
ole puuttunut rakkautta teihin. Mutta sen te aina olette työntänyt
halveksien luotanne.
GARP. Ämmien loruja!
ALFRED. Niin olette usein vastannut, sekä äitivainajalle että minulle.
Äidistä sentään lopulta piditte. Hän oli viisas nainen, joka tunsi
kohtalonsa sidotuksi mieheensä ja näki parhaaksi puolustaa teidän
yksiviivaisia mielipiteitänne. Tottuipa lopulta — ehkä naisellisesta
vaistosta — kiihottamaankin teitä.
GARP. Hän ja minä olimme yksi. Mutta sinä olet aina tehnyt parhaasi
kotirauhan hyväksi — omalla tavallasi! (Nauraa ivallisesti.) Niinkuin
nytkin!
ALFRED. Aina sama juttu! Minun olisi pitänyt jäädä työmieheksi. Teidän
mielestänne tein minä rikoksen koko luontoa vastaan, kun jatkoin
opinnoitani ja tahdon "päästä herraksi", kuten te aina olette ivalla
kutsunut minun pyrinnöitäni.
GARP. Jos työmiehen pojasta vahingossa tuleekin herra, niin pitää hänen
korjata erehdyksensä antautumalla työväen aatteen ajajaksi. Sitä sinä
et koskaan ole ymmärtänyt. Siksi minäkään en tahdo ymmärtää sinua.