He ovat poikenneet savimajaan, missä Simon asuu. Joku opetuslapsista
seisoo ovella, seuraten vilinää Jaffan portin tienoilla. Siinä kiehuu
ja kuohuu, on kuin kaikenväristä vaahtoa pursuisi pitkin katua. Yli
ihmispäiden nousevat kameelien kaulat ja keinuvat satulakatokset.
Viikunoita, taateleja, rypäleitä, öljyä ja vettä huudetaan kaupan.
Telttavaatteita levitetään. Ja yhä kestää pääsiäisvieraiden lähestyvää
jonoa.
Tässä Simonin huoneen seinustalla ovat kaktukset vanhoja ja tomuisia.
Jokainen ohikulkija iskee niihin sauvansa, nälkäiset aasit nyhtävät
pois jokaisen versovan lehden. Niin on jäljellä vain piikkisiä tynkiä,
joihin maantien tomu painuu kuin haavoihin.
Niin se näyttää olevan ihmisenkin elämässä, että missä hänen sydämensä
hyvyys on kasvattanut vihreän lehden, siinä tulee nälkäinen synti ja
nyhtää sen, eikä ole jäljellä kuin piikkisiä tynkiä ja haavoja, joihin
maantien tomu kirveltäen painuu.
Sieltä on jotakin tulossa, tuolta kiehuvasta joukosta. He, opetuslapset
eivät ole tahtoneet uskoa siihen, vaikka mestari on siitä puhunut.
Mutta nyt hän sen hengessään tuntee: he vaativat viatonta verta.
Ja opetuslapsi hypistelee piikkejä vierellään ja katselee runneltuja
vesoja. Ja hänen mieltänsä repelee ikäänkuin hänen lihaansa
viileskeltäisiin. Kuinka ihania kukkia jaksavatkaan kasvattaa nämä
kaktukset. Ja mihin rakkauden töihin pystyykään ihmissydän. Mutta
ohikulkijat eivät säästä pensaita kukinta-ajan iloksi, vaan he silpovat
ne. Ja miksi pyytääkin ihminen raadella ja kiduttaa? Noin he iskevät
juhtaansa, joka mäessä ponnistaa, ja siitä ihmisen tunnet, kuinka hän
eläintänsä kohtelee. Hän on myöskin lähimmäisellensä julma. Eikä hän
kavahda pyhää, ei kaikkein pyhintä, hän himoitsee viatonta verta.
Sisällä huoneessa puhelee Simon taudistansa. Hän on vielä nuori, pian
on hänen jätettävä tämä majansa ja lähdettävä taamma, sinne, kussa
spitaaliset kuolemaansa odottavat. Häntä on useampaan kertaan jo käyty
käskemässä, hiukset kasvavat jo hopealankaa — noin, tuolla lailla! Ja
huulissa ja sormissa jo tuntuu mädätys.
Hän ei sitä sano, mutta opetuslapsi tietää hänen odottavan ihmettä.
Hän on jo niin moneen kertaan pysähtynyt mestarin tielle — mikä
siinä onkaan, ettei mestari ole häneen ruvennut ja päästänyt häntä
vitsauksestaan? Nytkään ei Jeesus näytä kuulevan häntä. Se on sitä,
ajattelee opetuslapsi, että hän tuntee oman hetkensä lähestyvän. Ei
milloinkaan hän ole tuntunut näin väsyneeltä. Mutta ethän, taivaallinen
Isä, voi jättää ainokaista poikaasi murhamiesten käsiin!
Opetuslapsi muistaa, etteivät he ole syöneet ja heillähän on ruokaa
mukanaan. Hän irroittaa kätensä kaktuksen oksasta — kas vaan, käsi
on turvonnut, ne ovat niin myrkylliset nämä oksat. Mutta hänen tekee
mieli vielä kerran koko kädellään pusertaa piikkisintä tynkää, jotta
hänen lihaansa koskisi, sillä hän näkee nyt mestarin hikipisarat.
Oi Jeesukseni, Herrani, et koskaan ole ollut tämän näköinen! Ja
opetuslapsi vetää nopeasti poveltaan esiin leipää ja kysyy kenellä
hunajaa olikaan. Ja pian on pöydällä ateria, ja Jeesus kastaa palastaan
kimalaisen hunajaan ja vie sen huulilleen. Mutta ei enää sitävarten,
että hän nousisi vuorille ja haahteen saarnaamaan, vaan sitävarten,
että hän jaksaisi kestää viimeiseen asti.
Simon yhä puhelee taudistaan. Opetuslapset liikkuvat toimeliaina,
puhellen kaikesta, mitä he nyt aikovat tehdä, mutta itse asiassa he
ovat neuvottomat ja levottomat. He haluavat palvella mestaria, mutta
he eivät osaa sitä osoittaa ja kun he käskevät hänen säästää itseään,
niin on heidän puheensa kovaa ja särisevää. Eikä mestari mitään siihen
vastaa. Joku sanoo Simonille, että hän olisi hiljaa, eikö hän näe, että
mestari itse kärsii, joku sanoo, että mestari toki parantaisi Simonin
ja että he menisivät Kidronin joen yli ja mestari päästäisi kaikki
spitaaliset taudistaan. Joku kuiskaa, ettei ole syytä levottomuuteen,
eihän hänen muuta tarvitse kuin sanoa sanansa, niin legioonat ovat
valmiina.
Opetuslapsella, joka äsken seisoi ovella, on se tunne, että hän
tahtoisi repiä sydämen rinnastaan ja heittää sen mestarin jalkojen
eteen. Mutta ei mitään muuta hän voi kuin ojentaa hänelle kappaleen
leipää ja pyytää, että hän sen söisi. Sitten hän rientää ovelle
hengittämään. On tukalaa, on tukahduttavaa. Ja iltaan on vielä aikaa.
Opetuslapsi alkaa väsyä, hänen sydämensä ei enää jaksa tuntea niinkuin
äsken, hän käsittää, että hän nyt jättää mestarin yksin kärsimään.
Kaikki kaksitoista ovat väsyneet, he ovat aikansa kärsineet mestarin
mukana ja nyt he ovat jättäneet hänet yksin. He meluavat ja puhuvat
ulkopuolelta sydäntään — se on kauheaa. Anna anteeksi heikkoutemme,
ääntelevät opetuslapsen huulet. Mutta hänen ruumiinsa ei muuta pyydä
kuin laskeutua pitkäkseen ja nukkua.
Siellä sisällä puhuu mestari kalkista, joka hänen on tyhjennettävä.
Ja Simon toistaa hänen sanansa ja puhuu elämän ja terveyden puolesta,
mutta vaikenee sitten. Ja mestarikin on vaiti. Alakuloisuus ja
lamaannus ovat tukalat.
Yhtäkkiä raivautuu kansanjoukosta joku, lähestyen kiireesti Simonin
huonetta. Hän on kokonaan viittansa peitossa, vasta kun hän puhuu,
tuntee opetuslapsi hänet yhdeksi niistä syntisistä, jotka ovat
löytäneet armon Jeesuksen edessä. Nainen ei huomaa, että kaktukset
repivät kappaleen hänen hunnustaan, nopeassa käynnissään tempaisee hän
itsensä irti. Ja vaipuu maahan Jeesuksen eteen, ja hänen sydämensä
lyönnit täyttävät huoneen.
Kaikki on hiljentynyt. Jeesuksen käsi on hellittänyt leipäpalasesta ja
hänen silmänsä lepäävät päälaella, jota harmaa viitta peittää.
Siinä on hänen edessään nyt se sydän, jota ei opetuslapsi äsken
jaksanut siihen laskea. Siinä on nyt se nöyryys, joka kelpaa Jumalalle,
siinä on nyt se lapsenmieli, jolle avautuu taivasten valtakunta, siinä
on nyt se tomu ja tuhka, johon Herra saa puhaltaa elävän hengen. Siinä
on koko ihmiskunta oikeassa suhteessa Isäänsä.
Ja kirkkaus valaisi Jeesuksen kasvoja, kun hän parantuneeseen syntiseen
katsoi. Ja vaimo otti esiin lasillisen kallista nardusta ja valoi sitä
jaloille, jotka olivat haavoittuneet kivisillä poluilla seuratessaan
kadonneita. Ja vaimon kasvot olivat kuolemanvakavat, kun hän hajoitti
hiuksensa ja kuivasi niillä Jeesuksen jalkoja.
Mutta hiljaisuus Jeesuksen kasvoilla säteili.
Opetuslasten joukosta alkoi nyt kuulua kiivailua hukkaan haaskatun
voiteen tähden. Mutta se yksi opetuslapsi seisoi oven edessä
tomuisten pensaiden luona eikä hän löytänyt sanoja vaientaakseen
kanssaopetuslastensa puhetta. Hänen sielunsa oli kuin tulessa,
sillä nyt vasta hän ymmärsi mikä on se uhri, joka Jumalalle kelpaa:
ihmissydän. Eikä Herra kysy, mitä ennen on ollut, hän kysyy sen
vilpittömyyttä tällä hetkellä. Syntinen vaimo se oli, joka mestarin
yksinäisyyden hetkellä oli mahdollinen laskemaan sydämensä hänen
jalkainsa juureen.
Ja opetuslapsi löi rintoihinsa, huusi mykin huulin armahdusta, ja hänen
kyynelensä valuivat kaktuspensaan silvotuille oksille.