Niin lähestyy makianleivän juhla, jota myöskin pääsiäiseksi kutsutaan.
Ja perheenisät käyvät läpi lammaskatraitaan ja valitsevat ne, jotka
ovat uhrattavat. Ja muutamat katsovat uhrattaviksi parhaimpansa,
mutta toiset huonoimpansa. Veri kuin veri, ajattelevat he. Ja koko
Jerusalem valmistuu vastaanottamaan juhlaa. Kaikki kiirehtivät vireinä
askareissaan, pääsiäispäivien odotuksessa.
Ainoastaan tuo nasarealainen mies, joka itseään sanoo profeetaksi, hän
jatkaa toimetonta kulkuaan ja viettää päiväkaudet temppelissä. Hänellä
on muka nyt niin tärkeää puhuttavaa, että siihen menee aika varhaisesta
huomenesta hamaan iltaan asti. Ja ympärilleen hän houkuttelee kodista
vaimot ja kaupitsijan pöydän äärestä nuorukaiset. Ja siellä ovat
rammat ja raajarikot ja vaivaiset. Ja aviorikkojat saavat kuulia,
että heidän syntinsä annetaan anteeksi. Ja miehelle, joka viittansa
alla kätkee tikaria, antaaksensa siitä vihamiehelleen hänen tekojensa
mukaan, saarnataan, että tulee antaa anteeksi, tulee rakastaa! Villitys
todella on käynyt uskomattoman suureksi. Ja kaukaa tulvii kansaa
nasarealaisen ympärille. Temppeli on täynnä, vaivaiset tiepuolessa
unohtavat pyytää almua, sillä he vain odottavat tuon miehen tuloa
päästäksensä vaivoistaan. Ja sairaat tungeskelevat hänen tielleen vain
saadakseen tarttua hänen kuluneeseen viittaansa. Illan tullen on toki
hänenkin sanatulvansa lopussa. Hän lymyää silloin joukkoa, joka meluaa
ja ylistää. Sanotaan hänen viettävän yönsä Öljymäellä. Toiset kertovat
tähtien laskeutuvan hänen ympärilleen, toiset Mooseksen ja Eliaan
puhuvan hänen kanssaan Joku niistä kahdestatoista, jotka alati kulkevat
hänen jäljessään, tietävät hänen rukoilevan ja puhelevan taivaallisen
isänsä kanssa. Ja on vielä joku, joka on kertonut nähneensä hänen
lepäävän, pää öljypuun juurta vasten, viitta kiedottuna laihojen
olkapäiden ympäri.
Laihtunut hän todella on ja kalvettunut viime aikoina taitaapa tuntea,
että on raja kansan johtajien kärsivällisyydellä. Kauan ovat he tätä
villitystä katselleet. Syyttäköön nyt itseään.
Niin lähestyy makianleivän juhla, jota myöskin pääsiäiseksi kutsutaan.
Ja todella tuntee nasarealainen vaelluksensa mitan täyttyvän. Pimeys
nousee hänen ympärillään kuin öinen meri. Ja kaikki autioituu oudosti,
niin että siinä, missä ennen liikkui ystäviä ja vihamiehiä, siinä on
nyt vain yksinäisiä.
Ei vielä, ei vielä. Hänellä on vielä niin paljon puhumista. Ihmisen
täytyy saada tietää viimeisten päiväin tapahtumat.
Siinä ovatkin taasen ystävät ympärillä, on leski, jonka hän kohtasi
Nainin portilla, ja poikanen, jonka hän nosti paareilta. Siinä on
sokea, joka istui tomussa kaktuspensaiden ryteikössä ja kohotti
hänen puoleensa kuolleet silmänsä. Nuo silmät täyttyvät nyt niin
helposti kyynelillä. Siinä on vaimo, jolle hän sanoi: mene, äläkä tee
enää syntiä. Kun hän oli astunut jonkin askelen, kohtasi kivi hänen
ohimoaan, siinä on vieläkin arpi. Kunhan tuo vaimo jaksaisi pysyä
tiellä, henki tosin on altis, mutta liha on heikko. Ihmisiä on tullut
kaukaa, kaikkia painaa murhe, kaikkien katseissa on kaipaus. Täytyy
saada osoittaa heille tie, jonka päässä taakka nostetaan raskautetun
hartioilta, täytyy osoittaa kaipaavalle lähde, joka sammuttaa hänen
janonsa.
Kuka minuun rupeaa, sillä minä tunnen voiman lähtevän itsestäni?
ajattelee nasarealainen. Ei kukaan ole minuun kajonnut, mutta kuka
se on, jonka rukous on niin voimallinen, että se tunkeutuu keskelle
ajatustani? Jeesus näkee hänet jo. Se on se nainen, jonka kansa tahtoi
kivittää ja jonka ohimossa yhä on arpi. Tämä nainen on polvillaan,
syrjemmällä, eivätkä hänen huulensa liiku. Nasarealainen puhuu sodasta
ja nälästä ja ruttotaudista ja hävityksen kauhistuksesta ja merkeistä
kuussa ja auringossa.
Taivaan ja maan pitää hukkuman, mutta minun sanani ei pidä suinkaan
hukkaantuman...
Oi profeetta, älä puhu, älä puhu, säästä itseäsi. Etkö näe vihamiesten
katseita. Anna minulle anteeksi, sinähän näet kaikki, sinähän tiedät
kaikki, sinä näit minunkin lävitseni, ja katso, minun syntini olivat
veriruskeat, enkä yksin öin, vaan päivinkin olin tahrinut itseäni. Ja
yhtäkaikki sinä katsoit puoleeni ja sanoit: mene, äläkä enää syntiä
tee. Mutta nyt, mestari, sinä tahdot jättää minut. Vihamiehesi etsivät
syyn varjoa, seisoin oven alla ja kuuntelin heidän puheitaan: henkeäsi
he tahtovat! Unessa näin jotakin hirveää: ristin kuvan. Anna minulle
anteeksi, että ehtoosta seurasin sinua. Seisoin taempana, mutta
sinä lankesit kasvoillesi. Silloin näkyi taivaalla uudelleen ristin
kuva. Mestari, oi älä puhu enää, he ovat kaikki täällä ja menevät
täältä ylimmäisen papin saliin ja pitävät neuvoa. Eivätkä nuo sinun
ystäväsikään kaikki niin hyviä ole. Minulla oli kallis koru, jonka
isäni oli antanut äidilleni, kun hän vielä morsian oli. Ja yksi heistä,
tuo tumma, sanoi, että myisin sen ja antaisin hinnan vaivaisille. Mutta
minä näin, että hänen itsensä teki sitä mieli. Oi mestari, nyt sinä
vihastut ja käsket minun vaieta. Ja vaitihan olenkin, ei ääntäkään
pääse huuliltani. Mutta enhän taida sydämeni hätää hiljentää. Sillä
maa pimenee, jos sinä täältä lähdet. Tule, menkäämme Jordanin toiselle
puolelle, tai korpeen, me seuraamme sinua sinne ja siellä sinä meille
puhut. Anna anteeksi heikkouteni! Vaan miksi siis tulit ja näytit, että
valoa on, miksi istutit meihin puhtauden ikävän, jos nyt annat oikaista
itsesi ristin puun päälle? Olisit antanut myydä ja vaihettaa, vihata
ja valehdella, kadehtia ja tappaa. Miksi pysähdytit minutkin, kun minä
humaltuneiden joukossa nauraen tulin? Minä olin kuoleman ansainnut,
miksi pysähdytit kädet, jotka jo olivat tarttuneet kiviin? Sitäkö
varten, että minun pitäisi nähdä ainoan Pyhän kulkevan Pääkallonpaikkaa
kohden?... Minä vaikenen, minä tyydyn, minä rukoilen sinulta anteeksi.
Olet lahjoittanut minulle sanat: mene, äläkä enää syntiä tee. Niissä
riipun kiinni, ne ovat minun turvani ja minun väkevyyteni. Sinä
ajattelet pääsiäislammasta, joka pian uhrataan Juudaanmaan kodeissa.
Oi, mikä olen minä, että minä uskallan ajatella niitä mitä sinä
ajattelet. Otsani painan tomuun, minä tomu ja tuhka. Mutta sinä Jeesus,
mestarini, säästä itseäsi meidän kaikkien tähden!
Kavahtakaat, valvokaat ja rukoilkaat, sillä ette tiedä koska se aika
tulee. Niinkuin ihminen, joka muille maille vaelsi, jätti huoneensa
ja antoi palvelijainsa haltuun, ja kullekin hänen askareensa, ja
käski ovenvartijan valvoa. Niin valvokaat siis, sillä ette tiedä,
koska huoneen herra tuleva on, ehtoona, taikka puoliyönä, eli kukon
laulaessa, eli aamulla. Ettei hän äkisti tullessansa löytäisi teitä
makaamasta. Mutta mitä minä teille sanon, sen kaikille sanon: valvokaat.
Hän vaikenee, mestari. Ja raivaa itselleen hiljaa tietä läpi
väkijoukon, ja opetuslapset ovat hänen ympärillään. Mutta eivät he
voi pidättää kansaa. Vaan se lainehtii niinkuin levoton vesi. Siinä
on silmiä, joissa palaa viha ja siinä on silmiä, jotka ilmaisevat
kuvaamatonta kiitollisuutta. Punainen iltarusko hehkuu yli kaupungin.
Mutta se vaimo, jolla oli arpi ohimossa, näki nasarealaisen pyyhkivän
otsaansa, ja hikipisarat, jotka valuivat alas hänen kasvojaan, olivat
kuin veri. Ja hän erkani kaikista eikä nopeasti tummuvassa illassa enää
voinut erottaa, kunne hän meni.
Niin oli lähestynyt lähemmäksi makianleivänjuhla. Sitä valmistettiin
eri haaroilla eri tavalla. Mutta se nainen, jolla oli ohimossa arpi,
pysytteli opetuslasten jäljissä, nähdäksensä mitä he tekevät. He
seisoivat öljymäen alla ja näkivät vaikeitten kattojen ja muurien
häämöttävän pimeästä. Ja olivat levottomat ja neuvottomat. Koko ilta
oli ahdistava kuin kuolemansairaan houre.
Vaimo ei enää uskaltanut toistaa, mitä temppelissä oli ajatellut. Hän
vain palautti mieleensä mestarin sanoja.
Mene, äläkä enää syntiä tee... Valvokaat ja rukoilkaat...
Yhtäkkiä leimahti yli kaupungin sininen salama. Siinä oli jälleen se
risti!
Ja yhä lähemmäksi lähestyi se, minkä tuleman piti.