Kotini ikkunalla kasvaa kaktus. Se on sitä heimoa, josta
perintätiedon mukaan Kristuksen pään ympäri kierrettiin seppel hänen
Golgatan-matkalleen. Näitä kaktuksia kasvaa runsaasti Jerusalemissa ja
sen lähistöillä ja tämäkin minun kaktukseni on Jerusalemista kotoisin.
Joku merenkulkija on sen sieltä tuonut, kun se oli pieni taimi. Nyt
se on jo suuri ja vanha ja antaa helposti mielikuvan kaktusryteiköstä
vanhan Juudaan pääkaupungissa. Kaktus on siellä halpa kasvi, jota
ohikulkija sauvallaan silpoo ja jonka yrttitarhanhoitaja nyhtää ylös,
paiskaa läjään ja polttaa. Suojakseen on se kasvattanut mahtavat piikit
ja kukinta-aikana loihtii se kidutetuille oksilleen ihmeellisen ihanat
kukat. Ensimmäinen kiirastorstai oli myöskin tämän poljetun kasvin
suuri päivä.
Kun Jeesus lopullisesti oli tuomittu ja luovutettu ruoskittavaksi,
ympäröi häntä piiskan viuhina ja pilkkanauru. Me, jotka kahden tuhannen
vuoden jälkeen viivymme tämän näytelmän edessä, tunnemme tässä joukossa
kaikkien aikojen pilkkaajat. Pilkkaajien seura, josta kuningas Daavid
puhuu ensimmäisessä psalmissaan, sanoen: »Autuas on se, joka ei vaella
jumalattomien neuvossa eikä seiso syntisten tiellä eikä istu kussa
pilkkaajat istuvat» — tämä pilkkaajien seura on jättänyt penkkinsä
ja hekumoi kalpean ihmisenpojan ympärillä. »Arvaa, Kristus, kuka
sinua löi?» Kansalle ei riitä, että se pian saa oikaista ristille
vihatun miehen, että se saa lyödä naulat käsiin ja jalkoihin, nähdä
veren vuotavan, nähdä tuskan hien pusertuvan esiin, nähdä kuoleman
saapuvan hiljaa näännyttäen ja nähdä joka silmänräpäyksen täyttyvän
kuolemankamppailun piinalla Joukolle ei riitä tieto siitä, että tämä
näytelmä pian taritaan sen nautittavaksi. Vaan sitä ennen täytyy saada
pilkata uhria, lyödä häntä kasvoihin, syljeskellä häntä silmiin,
asettaa hänet valtaistuimelle ja nauraa »kuningasta». Tietenkin pitää
kuninkaalla olla kruunu! Ja niinpä joku irvihammas pistäytyy ulkona,
taittaa halveksitusta kaktuspensaasta oksan, kiertää sen kiehkuraksi
ja painaa kidutetun ohimoille, niin että piikit syöpyvät syvälle
ihoon. Nythän kuninkaalla on kruunu! Ja nauru räiskää ja pilkka viuhuu
ja huvittavat jutut kokoavat ihmisiä ryhmiin kertojan ympärille. Ja
kaskut viettävät voittojaan eri haaroilla kuolemaantuomitun ympärillä.
Hänestä tiedetään yhä uusia juttuja, hänen sanojaan väännellään ja
käännellään, hänen saarnojaan sanellaan, matkien tuttua ääntä. Onko
hän todella sanonut senkin ja senkin pöyristyttävän asian? Hän tahtoo
hajoittaa temppelin ja rakentaa sen kolmessa päivässä uudelleen —
sellaisia hän puhuu. Nekin, jotka tähän asti ovat uskoneet köyhää
saarnaajaa viattomaksi ja hyväntahtoiseksi mieheksi, hämmästyvät, kun
kuulevat toisteltavan hirvittäviä kertomuksia. Ja saadakseen varmuutta,
raivaavat he itselleen tien läpi ilveilevän ruoskijajoukon ja kyselevät
häneltä itseltään, onko hän todella tehnyt niinkuin tässä kerrotaan.
Mutta hän ei mitään vastaa. Hiukset liimautuneina orjantappurakruunun
alle, hikikarpaloiden ja veripisaroiden vuotaessa alas kasvoja hän
tuskin kuulee, mitä ympärillä tapahtuu.
»Arvaa, Kristus, kuka sinua löi!»
Se on ihmislaumojen huvittelua, juuri tämä: parjata sitä, joka on
tehnyt omantuntonsa mukaan, tahria puhtautta, pilkata hyvettä, sylkeä
viattomuutta, punoa valheita totuuden ympärille, hävittää kauneutta,
häväistä pyhää, nauraa itse Jumalaa — tässä ilonpidossa on kautta
aikojen kaikilla sukupolvilla ollut edustajansa. Eikä suinkaan puutu
edustajia meidänkään aikakaudeltamme. Saatamme, me nykyajan lapset,
ehkä ylpeillä runsaastakin edustuksesta ensimmäisen kiirastuorstain
tapahtumapaikalla.
»Terve sinulle, juutalaisten kuningas!»
Mutta hän ei mitään vastaa. Ei valitusta kuulu hänen huuliltaan.
Kaktuksen piikit hänen päänsä ympärillä hohtavat säteinä.
Kaktus kotini ikkunalla, alati muistutat sinä minulle ihmisenpoikaa,
jolle tarjottiin maailman kunnia ja joka vaihtoi sen omantunnonrauhaan.
Joulun lapsesta sinä, kaktukseni, puhut, joka antoi ristiinnaulita
itsensä, jotta synnin maailmaan tulisi sovitus.
Ja sitten, kaktukseni, puhut sinä vielä kruunusta. Sinä sanot, että
sille, joka pysyy uskollisena loppuun asti, annetaan elämän kruunu.
Minusta tuntuu siltä kuin tämä ainoa tavoittelemisen arvoinen kruunu
olisi punottu sinun omista okaisista oksistasi.